RSS-syöte

Avainsana-arkisto: 1980-luvun kirjat

Jokilaivan tarinoita eli unelmia pitää olla!

Posted on

image

Lucy Kincaid : Jokilaivan tarinoita. Kirjalito 1983. 192 s. Kuvittaja Eric Kincaid.

Joskus on niin vaikea vain olla. Antaa ajan kulua, viettää aikaa tekemättä mitään hyödyllistä. Olla suorittamatta ja tekemättä mitään, mitä olisi tarkoitus saada valmiiksi. Olla menemättä minnekään ja tavoittelematta mitään. Suunnata ajatuksensa siihen, mitä on nyt eikä siihen, mitä voisi tai pitäisi olla.

Olemisen oppikirjaksi päätin viikonloppuna kaivaa hyllystä esiin Jokilaivan tarinoita. Lumihankia sulattavana kaatosateisena kevätpäivänä siitä oli hyvä hakea myös toivottavasti mahdollisimman pian edessä olevaa kesän lämpöistä tunnelmaa.

image

Tomppa, Make ja Vesseli istuvat aurinkoisena kesäaamuna huljuttelemassa varpaitaan rantavedessä. Vesseli kertoo haaveilevansa laivassa asumisesta, ja siinä samassa Tomppa ponnahtaa pystyyn ja vie ystävänsä katsomaan Tulppaania. Voisiko haave noin vain toteutua? Ystävykset muuttavat Tulppaani-nimiseen jokilaivaan ja lähtevät matkaan. Tompan, Maken ja Vesselin päivät täyttyvät laivaelämän arkisista puuhista, pienistä, yllättävistä vastoinkäymisistä ja joskus lämpöisistä ja joskus epämiellyttävistä kohtaamisista toisten eläinten kanssa. Heti matkan alussa ystävykset saavat ristikseen töykeän ja itsekeskeisen mutta omasta mielestään hyvin avuliaan Elmeri-sammakon, josta on lopulta paljon vaivaa. Elmerin itsekkyydessä ja kohtuuttomuudessa on muuten hyvin paljon samaa kuin toisen englantilaisen lastenkirjaklassikon sammakossa, Kaislikossa suhisee -kirjan herra Konnassa. Eräänä päivänä pelastetaan oksanhankaan juuttunut saukonpoikanen, toisena taas pidetään huolta vilustuneesta kontiaisraukasta, kerran annetaan jopa koipensa loukanneen komentelevan Elmerin tulla laivaan asumaan.Välillä joudutaan tuuliajolle, sumuun tai myrskyyn.  Kaiken kaikkiaan elämä joella on  tapahtumarikasta ja dramaattista mutta myös rauhallista ja leppoisaa.

image

image

Kirjan jokainen luku on melko itsenäinen kokonaisuus, joka sopii iltasaduksi: ei liian lyhyt, ei liian pitkä. Minuun tässä kirjassa on aina tehnyt suuren vaikutuksen se, että tapahtumat eivät ole vain vilskettä ja yhteensattumia. Monien tarinoiden etenemisen kannalta erilaiset tunteet ovat hyvin keskeisiä tekijöitä. Pelko, huoli, ärsyyntyminen, velvollisuudentunne tai auttamisenhalu kuljettavat tapahtumia eteenpäin ja rakentavat draaman kaarta. Joissakin luvuissa koko tarina perustuu eläinten välisiin ristiriitoihin.

Eric Kincaidin kuvitus on aivan ainutlaatuisen kaunista ja tunnelmallista. Eläinten ja luonnon kuvaus on herkkää ja ilmeikästä. Kuvat ovat myös niin yksityiskohtaisia, että sekä kasvi- että eläinlajit ovat helposti tunnistettavissa. Vaikka brittiläinen maalaismaisemat eivät ole minulle ennestään tuttuja näkymiä, Jokilaivan tarinoiden kuvista tulee suorastaa kaipuu päästä vaeltelemaan samoihin maisemiin. Mutta miten löytää se asenne, että matka on määränpäätä tärkeämpi? Jotta voisi vain lilliä pitkin jokea olematta matkalla mihinkään? Ja miten voisi saada elämänsä sellaiseksi, että voisi noin vain kantaa koko omaisuutensa yhteen pieneen jokilaivaan?

Nappulan unilelu

Posted on

Annikki Bärman : Nappulan unilelu. Otava 1988. 34 s. Kuvitus : Pirkko-Liisa Surojegin

image

Nappula istui portaiden yläpäässä ja itki. Joka ilta oli tyynyn alla ollut jotain. Joku pieni lelu, jonka kanssa haaveilla hetken ennen nukahtamista. Mutta tänään äiti oli unohtanut.

– Sinähän olet jo iso poika, äiti sanoi. – Pitääkö sinulle vielä keksiä unilelu niin kuin vauvalle. Meillehän on tulossa uusi vauva. Sinusta tulee isoveli…

Vauva saisi Nappulan sängyn ja lelut. Nappulalle ostettaisiin uudet. Ja sen tyynyn alle pantaisiin Nappulan vanhoja unileluja. Nappula oli jo niin iso.

Vielä Nappula kuitenkin saa olla pieni ja vielä hän saa unilelunsa. Tyynyn alta löytyy Sininen Koira, joka vie Nappulan uniseikkailuun, lentomatkalle Kultaisella Keltaisella autollaan. Seuraavana iltana Nappula pelkää, että Sininen Koira ei enää tulekaan. Eikä se tosiaan tule. Sinä iltana saapuu Herra Hilpeä Harakka, tuo terveiset Siniseltä Koiralta ja lennättää Nappulan valoja leiskuvan vuoristoradan kyytiin. Unissaan Nappula pääsee kuulemaan kokonaisen oopperaa laulavan kirahvilauman kiljuntaa, seikkailemaan vuoren sisällä luolissa ja kuuntelemaan Hopeisen Puron solinaa ja uiskentelemaan trooppisella merellä yhdessä Ujon Mustekalan kanssa.image

Kunnes sitten eräänä päivänä se vauva syntyy. Se on tosi pieni. Mutta ääni sillä on kuin kiljuvalla kirahvilaumalla. Kylvyssä se räpiköi ja kurluttaa kuin Ujo Mustekala ja sen sängyn reunaan ripustetaan värikkäitä palloja, jotka ovat kuin vuoristoradan valot. Jos Herra Hilpeä Harakka tulisi, Nappula haluaisi heti näyttää sille vauvan ja värikkäät pallot. Nappulasta vauva on oikeastaan aika mukava.

– Kuinkas monta vaaksaa sinä jo oletkaan? Äiti kysyi ja rupesi mittaamaan Nappulaa vaaksanmitalla ja Nappula kiljui riemusta kun häntä kutitti niin kamalasti. Isän ja äidin kanssa oli sitten kiva peuhata. Kohta hän peuhaisi vauvankin kanssa… Kunhan se ensin vähän kasvaisi…

Nappula huokaisi tyytyväisenä. Oli niin hyvä olla.

image

Nappulan unilelussa pikkusisaruksen syntymää ja sisarussuhteen kehittymisen alkuvaihetta käsitellään liikuttavalla tavalla. Tämä kirja ei valista, kasvata eikä kerro, miltä lapsesta kuuluisi tuntua kun vauva syntyy. Lapsen oma näkökulma on niin vahvasti läsnä, että vastaavaa harvoin näkee. Nappula ei ole enää ihan pikkuinen ja vauvakin on tulossa, mutta ei ole helppoa alkaa noin vain olla iso. Vaikka pikkusisaruksen syntymä on lapselle suuri asia, elämä ei ole pelkästään sitä. Leikki ja mielikuvitusseikkailut jatkuvat, ja niissä lapsi valmistautuu tulevaan, käsittelee asiaa mielessään ja miettii, millaista elämä on vauvan synnyttyä.

Tämän kirjan vahvuus on se, että se antaa tarinan puhua. Sen sanomaa ei väännetä rautalangasta, vaikka se lopulta onkin aivan ilmiselvä. Ei kerrota lukijalle eikä Nappulalle, että äiti ja isä rakastavat Nappulaa edelleen yhtä paljon kuin ennenkin. Se viesti jätetään tunteella, ei järjellä tajuttavaksi. Pikkusisaruksen syntymä on lapselle nopean isoksi kasvamisen paikka, ja tämä uhka kyllä tulee kirjan alussa selvästi esille. Mutta asian käsittely jatkuu hyvin hienovaraisesti Nappulan uniseikkailuissa. Kirjan lopussa Nappulalla on niin mukavaa äidin ja vauvan kanssa, että on selvää, että Nappulan pelot olivat turhia. Sitä ei tarvitse enää erikseen kertoa. Nappulan unilelun tunneviesti on vahva, ja se on se, mikä tässä kirjassa tekee vaikutuksen. Lapselle saisi hokea vaikka maailman tappiin järkipuhetta siitä, että juu juu, kyllä sinä olet edelleen rakas, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, ellei lapsi itse todella tunne sitä, että viesti on totta.

Nappulan unilelua voi lukea myös muuten kuin ongelmasta ratkaisuun -tyyppisenä kuvakirjana. Tavallaan se on hiukan satukirjamainen kuvakirja, sillä se ei hyökkää suoraviivaisesti käsittelemään vain pikkusisaruksen syntymää, vaan se on myös kokoelma pieniä uniseikkailuja, joissa mikä tahansa on mahdollista. Toisaalta tämä vahvuus voi olla kirjastokäytössä myös heikkous, sillä juuri vauvan odotusta silmälläpitäen kirjoja etsivät vanhemmat eivät ehkä löydä tällaista kirjaa, josta ei päältä päin voi päätellä sen kertovan pikkusisaruksen tulosta perheeseen.

Aivan piste i:n päälle on tarinan jälkeen, viimeisellä aukeamalla, oleva kuva. Nappula roikottaa vauvaa kainaloista kantaen tervehtimään Sinistä Koiraa, Herra Hilpeää Harakkaa, Kiljuvaa Kirahvia, Si Si Liskoa ja Ujoa Mustekalaa. Nappula haluaa näyttää vauvalle maailmaa ja sen riemuja, seikkailuja ja rajattoman upeita mielikuvitusleikkejä. Vauva ei ole kilpailija vaan joku, jonka kautta pääsee kokemaan toistamiseen uusien, hauskojen asioiden löytämisen riemun. Jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo!

image

Mitä vanhanaikaisempi, sitä parempi

Posted on

Maailman kulkuneuvot. Maalla, ilmassa, vesillä. Kirjalito 1988. 320 s.

Merten salaisuudet. Weilin+Göös 1997. (Löytöretki-sarja) 158 s.

Meidän ipanalla on ihan pienestä asti ollut vanhanaikainen maku. Kaikki vanha ja historiallinen kiinnostaa aina enemmän kuin mikään uusi ja hieno. Sama pätee paitsi erilaisiin kulkuneuvoihin, myös kirjoihin. Minäkin pidän vanhoista kirjoista, mutta ipana on kyllä sen verran oman tiensä kulkija, että minun olisi ollut mahdoton syöttää hänelle mitään omia näkemyksiäni, ellei hän itsekin olisi luonnostaan samoilla linjoilla. Jos häntä ei joku kirja kiinnosta, niin sitä ei sitten saa hänelle millään väkisin luettua, joten me luemme vain niitä kirjoja, jotka häntä todella kiinnostavat.

Ja mikäs sen helpompaa kuin täyttää hyllyt vanhoilla lastenkirjoilla. Kirppareilta löytää vaikka mitä ja sitten on näitä, kröhöm, ammatin suomia etuja. Moni kirjaston poistokirja on saanut uuden elämän meillä. Joskus otan poistokirjoja kotiin luettaviksi, ja jos ne tuntuvat tutustumisen jälkeen kertakäyttötavaralta, ne päätyvät vielä takaisinkin sinne poistomyyntihyllyyn. Joskus taas niiden joukosta löytyy suursuosikkeja, jotka lunastavat paikkansa kotihyllyssä.

Varoitus! Seuraava vertailu sisältää paljon yleistyksiä, jotka eivät tietenkään päde kaikkiin kirjoihin.

Erityisesti vanhat lasten tietokirjat ovat aivan omaa luokkaansa. Niissä ei yritetä huvittaa ja viihdyttää lasta sellaisella epätoivon vimmalla kuin uusissa kirjoissa. Tekstit ovat pidempiä kokonaisuuksia eivätkä pelkkää silppua. Asioiden yhteydet toisiinsa käyvät selkeämmin ilmi. Kuvat ovat usein tyylikkäitä, selkeitä ja rauhallisia piirroskuvia, joissa ei vauhdilla ja äksönillä mässäillä. Sisältö on yleensä hyvin asiallista eikä mistä tahansa yritetä vääntää pieruhuumoria. Ei sillä, etteikö pieruhuumorikin uppoaisi täysillä tuohon kuusivuotiaaseen, mutta se kuitenkin helposti muuttaa tekstin tyylin aivan toisenlaiseksi, rauhattomammaksi.

imageKotihyllyn lasten poistotietokirjoissa on meillä jo parisen vuotta ollut kaksi kirjaa ylitse muiden. Ne eivät loppujen lopuksi ole mitään aivan hirveän vanhoja kirjoja ainakaan minun näkökulmastani, 24 ja 15 vuotta, mutta ne taitavat olla vähän todellista ikäänsä vanhanaikaisempia kirjoja. Maailman kulkuneuvot on yli kolmen sadan sivun järkäle, jossa käydään läpi vaihe vaiheelta eri liikennevälineiden historia esihistorialliselta ajalta ”nykyaikaan” (=1980-luku) ja ”tulevaisuuteen” (=2000-luku) saakka. Mielenkiintoinen historiallisen suhteellisuudentajun kehittämisen oppitunti tuokin, vanhan tietokirjan tulevaisuutta käsittelevien lukujen lukeminen ja niistä keskusteleminen! Tekstit ovat aika pitkiä siihen nähden, että varmasti tämä kirja on ajateltu lapsen, siis koululaisen, itse luettavaksi, mutta meillä tosiaan tätä luetaan eskarilaiselle ääneen, useimmiten unisaduksi. Yksityiskohtien määrä on välillä aikuisen päätä huimaava. Ipana kuitenkin jaksaa kuunnella vaikka maailman tappiin tekstiä, jossa luetellaan esimerkiksi erilaisten alusten vesillelaskuvuosia, nopeuksia solmuina ja uppoumia tonneina. Ipanan matemaattinen käsityskyky ei oikeasti millään riitä näiden lukujen merkitysten hahmottamiseen, mutta väliäkös sillä, jos asia kerran kiinnostaa. Osa tekstistä on onneksi yleisluontoisempaakin tietoa, ei pelkkää ominaisuuksien ja lukujen luetteloa. Ja ne kuvat! Aivan mahtavan tyylikkäitä ja nostalgisia!

image

image

image

imageToinen suosikki on Merten salaisuudet, joka kuuluu Löytöretki-nimiseen lasten tietokirjasarjaan. Sarjassa on paljon kiinnostavia kirjoja, joita kyllä löytää erittäin helposti kirppareilta ja kirjastojen poistohyllyistä, mutta olen koittanut pitää edes jotain rajaa kirjojen jemmaamisessa, joten Merten salaisuudet on ainoa tämän sarjan kirja meidän kotihyllyssämme. On meillä luettu uudempiakin meriaiheisia tietokirjoja, joista useimmat ovat paljon hienompia, kekseliäämpiä, niissä on upeammat kuvat ja mitä kaikkea, mutta sitten kuitenkin juuri tähän kirjaan palataan kerta toisensa jälkeen. Merten salaisuuksissa asiat esitetään monipuolisesti ja selkeästi, sopivan yksinkertaisesti mutta silti lasta väheksymättä. Erityisen mielenkiintoisia ipanan mielestä ovat luvut, joissa kerrotaan mereen liittyvistä myyteistä ja salaperäisistä tapahtumista: merten jumalista, taruolennoista, merihirviöistä, Atlantiksesta, Lentävästä hollantilaisesta ja Bermudan kolmiosta.

image

image

image

Otso-herra rumpalina

Posted on

Chizuko Kuratomi : Otso-herra rumpalina. Lasten Keskus 1987. 26 s. Kuvitus : Kozo Kakimotoimage

Eräänä yönä Otso-herra herää kamalaan rämähdykseen. Ääni kuului rummusta, joka oli pudonnut tielle ohiajavasta linja-autosta. Otso-herra kokeilee rumpua ja lumoutuu sen soittamisesta. Mutta onni ei ole kestävää, sillä Otso-herra tietää, että joku kaipaa rumpuaan ja se on palautettava oikealle omistajalleen. Kanikaupungista Otso-herra löytääkin orkesterin, jolta rumpu on pudonnut, mutta koska rummuton rumpali on suruissaan lähtenyt kotiin, Otso-herra päätyy konserttiin rumpaliksi. Rummun soittaminen oikeassa konsertissa villitsee Otso-herran niin, että se lopulta varastaa koko show’n. Yleisö osoittaa suosiotaan ja Otso-herra saa ensimmäistä kertaa elämässään kukkakimppuja kiitokseksi.

Vaikka Otso-herra rakasti rummuttamista, se on onnellinen, että se palautti rummun. Eihän se muuten olisi koskaan päässyt soittamaan kaniorkesterin kanssa. Krokotiili Konstan ja pikku Dodon unelmat toteutuivat, mutta surullisen hahmon ritari Otso-herra pääsee vain hiukan kokeilemaan soittamista. Sille jää valtava halu soittaa. Niinpä se alkaa rakentaa rumpuja, mutta mikään niistä ei soi kuten se, jonka hän oli löytänyt tieltä.

Aika harva kuvakirja oikeastaan päättyy näin, että päähenkilö haluaa jotain, mutta ei kuitenkaan lopuksi saa haluamaansa. Otso-herra jäi kaipaamaan rumpua, juuri sitä tiettyä rumpua ja sen sointia. Tällaisessa lopussa on jotain epätyydyttävää ja toisaalta juuri siksi jotain hyvin tyydyttävää. Minä ainakin olen tyytyväinen, että tarinassakaan ei aina saa kaikkea, mitä haluaa. Tarinan ei aina tarvitse päättyä siihen, että kaikki ovat onnellisia. Onnikaan ei aina ole vain puhdasta onnea, vaan siihen voi sekoittua muita tunteita, kuten kaipaus. Suurin osa tarinoista, joita elämästä voisi kertoa, ei loppujen lopuksi pääty kaikin puolin onnellisella ja tyydyttävällä tavalla. Otso-herran kaipuu tekee tarinasta niin kauniin ja todellisen, että se varmasti koskettaa lasta.

Krokotiili Konsta

Posted on

Gerda Wagener : Krokotiili Konsta. Lasten Keskus, 1989. 24 s. Kuvitus : Vlasta Baránková.image

Konsta on syntymästään asti ollut arka ja hiljainen. Se viihtyy parhaiten yksin omassa poukamassaan Amazonin varrella. Se ei vaan osaa olla toisten kanssa, ja pian se alkaa uskoa, että toiset krokotiilit ovat oikeassa. Kenties Konsta tosiaan on kummallinen eikä siitä ole mihinkään.

Eräänä päivänä Konsta tekee ihmeellisen löydön. Joku on jättänyt rantaan käyrätorven. Konsta haluaisi heti kokeilla torvea, mutta ei uskalla, sillä se pelkää, että joku tulee vielä varmasti hakemaan torveaan. Mutta kukaan ei tule, ja illan pimentyessä Konsta nappaa käyrätorven mukaansa. Sen on vaikea nukkua, sillä se on onnesta, odotuksesta ja ihmetyksestä sekaisin. Aamulla se alkaa soittaa. Siitä lähtien se soittaa joka aamu ja vähitellen se huomaa, että käyrätorvi on sen paras ystävä. Käyrätorven avulla Konsta pystyy sanomaan kaiken sen, mitä se ei ole koskaan osannut toisille krokotiileille sanoa. Se oppii kertomaan soitollaan sellaisia tarinoita, että viidakon muut eläimet kerääntyvät kuuntelemaan sitä lumoutuneina. Ja eräänä päivänä se huomaa, ettei se enää olekaan niin ujo kuin ennen ja että toiset eläimet arvostavat sitä.
image

image

Tässä kirjassa suorastaan tuntee Konstan ahdistuksen purkautuvan kun se oppii ilmaisemaan tunteitaan soitollaan. Samoin kuin viulu Pikku Dodo -kirjassa, käyrätorvi on Konstalle valtavan tärkeä, suorastaan ystävä. Musiikki avaa sille aivan uuden tunteiden ja tarinoiden maailman. Soittoharrastuksensa avulla se saa itseluottamusta, jota se tarvitsee saadakseen yhteyden toisiin eläimiin. Joskus kyllä mietin, miten lapsi mahtaa kokea nämä kirjat, joiden päähenkilöt saavat hyvin voimakkaita elämyksiä soittamisesta ja musiikista. Mitäs sitten, kun lapsi suurin odotuksin tarttuu soittimeen ja pettyy, kun se sieltä soittimesta ulos tuleva pröt tai kriik ei vastaakaan sitä, mitä lapsi haluaisi soitollaan ilmaista? Entä antavatko jotkut kirjat soittamisesta sellaisen kuvan, että soittamisen voi tuosta noin vaan itsekseen soittelemalla oppia ja että soittaminen on aina yhtä suurta nautintoa ja elämystä?

Krokotiili Konstan tarina on joka tapauksessa minun lukemistani soittamiseen liittyvistä kirjoista ehkä kaunein. Kirja on peräisin 1980-luvun puolelta. Sen tummasävyinen kuvitus on kyllä miellyttävä katsella, mutta valitettavasti siitä myös näkee, että se on oman aikansa lapsi. Tämän tyylisiä kuvakirjoja lainataan nykyään kirjastosta aika vähän, joten Krokotiili Konsta on jo monesta kirjastosta saatettu poistaakin. Ja mistäköhän tämä meille tiensä löysi…? Juuri niin, kirjaston poistokirjojen joukostapa hyvinkin.

Salaisuus varjossa

Posted on

Maria Gripe : Salaisuus varjossa. Tammi 1985. 277 s.

Tässä taas yksi kouluvuosien suosikki, jonka luin uudestaan.

Eletään 1910-luvun Ruotsissa. 14-vuotiaan Bertan perheeseen on tulossa uusi sisäkkö, joka onkin aivan erilainen kuin yksikään sisäkkö ennen häntä. Carolinia suositellut isoäiti kertoi hänen olevan hyvin ”itsenäinen”, mutta kukaan perheessä ei voinut kuvitella, että ihan tämänkaltaista tyttöä olisi olemassakaan. Taloudenhoitaja Svea, joka on tiukasti perheen vallankahvassa kiinni, on alusta asti Carolinin suhteen epäluuloinen. Hänestä Carolin on yksinkertaisesti epäilyttävä, turmeltunut ja sopimattomasti käyttäytyvä, mutta lapset Carolin lumoaa heti. Isoveli Roland ihastuu häneen, mikä on luonnollisesti erittäin sopimatonta, sillä eiväthän paremman perheen poika ja palvelusväkeen kuuluva tyttö voi missään tapauksessa seurustella keskenään. Kirjan minäkertoja Berta ihailee itseään vain parisen vuotta vanhempaa Carolinia. Välillä hän ja Carolin ovat melkein sydänystäviä, mutta joskus Berta silti joutuu kokemaan olevansa tyhmä, lapsellinen, kokematon ja tietämätön, yksinkertaisesti eri maailmasta kuin Carolin. Pikkusisko Nadja saa Carolinista heikon ja epävarman äidin ja ankaran Svean tilalle jonkun, joka kuuntelee, ymmärtää ja viettää hänen kanssaan aikaa.  Ihmeellinen Carolin on kuin raikas tuulahdus – välillä suorastaan pieni pyörremyrsky – jäykässä säätyläisperheessä, mutta vanhanaikainen ja tiukka Svea ei uusia tuulia kaipaa. Vähitellen lapsetkin silti huomaavat, että Caroliniin liittyy jotain salaperäistä eikä hän avoimuudestaan huolimatta koskaan oikeastaan kerro mitään itsestään. Carolin joutuu monella tapaa epäilyttävään valoon ja kohta hänen paikkansa perheen sisäkkönä on uhattuna.

Tarinassa on jotain rauhallista ja kaunista ajankuvaa, vaikka ajan ilmiöitä, esineitä tai tapakulttuuria ei aivan itsetarkoituksellisesti esitelläkään. Asiat tulevat esille hyvin luonnollisesti tarinan ohessa. Yhteiskunta on hyvin selvärajaisesti kerrostunut, ja tämän melko yläluokkaisen perheen lapset pääsevät Svean hyysäämän alkoholisoituneen ilolinnun pikkuisen Edvin-pojan ja Carolinin kautta kurkistamaan todellisuuteen, joka on aivan toisenlainen kuin heidän oma pieni, pumpulinen ja tyyni maailmansa. Titanicin uppoaminen ja sen uutisointi tekevät suuren vaikutuksen perheen nuorimpaan, 8-vuotiaaseen Nadjaan, joka näkee painajaisia eikä pysty olemaan pitkiin aikoihin iloinen. Eikö maailma olekaan hyvä, miten tällaista voi tapahtua?

Tämä kirja on todennäköisesti jäänyt minulle mieleen siksikin, että siinä käsitellään yhteiskuntaluokkien lisäksi myös sukupuolten tasa-arvoa, tai aikakauden huomioon ottaen pikemminkin epätasa-arvoa. Bertan isä vetäytyy jatkuvasti perhe-elämän ulkopuolelle, ei ole läsnä eikä ainakaan ajankäytön tasolla pidä perhettään arvossa. Naiset ja lapset muodostavat perheen, jossa isä ikään kuin käy vierailulla omasta maailmastaan, jonka täyttää tutkimustyön tekeminen. Naisen asema yhteiskunnassa puhuttaa perhettä, mutta tasa-arvon tavoittelu ei tarkoita vain naisten oikeuksien lisäämistä.

– Svea on hyvä ja lakkaa vatkuttamasta! Ei edes tiedä mistä puhuu! Eihän tuommoista kestä kuunnella! Eikö hän itse huomaa, miten typerältä tuo kuulostaa! Kun puhutaan ”yleisestä” äänioikeudesta ja jätettäisiin kuitenkin naiset sen ulkopuolelle, niin sehän on häpeämätöntä! Miten Svea voi alistua sellaiseen! Sellainen hallitsijahahmo kuin Svea! Näiden seinien sisällekö se vallanhimo supistuukin? — Jos miehet päästäisivät naiset mukaan yhteiskunnan toimiin, sanoi isoäiti, niin ehkäpä naiset puolestaan päästäisivät miehet mukaan yhteisvastuuseen kodin puolella. Siitä osapuolet varmasti hyötyisivät.
– Katsokaa vaikka poikaani, Carl Vilhelmiä. Hänellä ei ole harmainta aavistusta kodin kuulumisista, tuskin hän tohtii pistää nenäänsä keittiöön. Hän on kaiken vastuun ulkopuolella eikä pärjäisi hetkeäkään oman taitonsa varassa. Se on järkyttävää. Nykyinen tilanne sulkee miehet ja naiset erilleen toisistaan. Näin ei voi jatkua.

Jostain syystä muistin, että tässäkin kirjassa olisi ollut jotain yliluonnollista, mutta ehkä tämä mielikuva johtui vain siitä, että sellaisia kirjoja luin paljon samoihin aikoihin kuin tämänkin kirjan. Tai sitten kirjan tapahtumien sijoittuminen menneeseen maailmaan yhdistettynä perhesalaisuuksiin ja lumovoimaiseen ja arvoitukselliseen henkilöhahmoon riittävät tekemään tarinasta jollain tavalla mystisen.

Ennen oli scifiä ilman romantiikkaa

Posted on

Monica Hughes : Uhka syvyyksistä. Tiikerit-sarja. WSOY 1980. 159 s.

Varhaisteini-ikäisenä taisin lukea enimmäkseen fantasiaa ja scifiä. Niistä genreistä ainakin löytyvät ne kaikki mieleenjääneimmät kirjat, jotka ovat näin jälkeenpäin ajatellen selvästi vaikuttaneet jopa minun ajatteluuni ja yhteiskunnallisiin näkemyksiini. Tätä taustaa vasten olen ihmetellyt, miten vähän lasten ja nuorten scifiä on sittemmin julkaistu ja miten vähän sitä aikaisemminkin julkaistua luetaan ja lainataan kirjastosta. Siis mitä! Minun suuret elämykseni eivät kelpaa uudelle sukupolvelle! Eikö yhteiskuntarakenteiden pohtiminen muka kiinnosta!? Fantasia uppoaa, mutta scifi on ollut pitkään kai jotenkin ihan menneen aikakauden jäänne lapsilukijoiden mielestä. Scifi on tietysti sikäli ongelmallinen laji, että hurjimmatkin tulevaisuuden teknologiakuvitelmat ovat saattaneet osoittautua sittemmin suorastaan omituisen jälkeenjääneiksi ja kömpelöiksi, ja niinpä kirja vanhenee nopeasti käyttökelvottomaksi uutta nuorta lukijakuntaa ajatellen.

No, onneksi nyt on alkanut lasten ja nuorten scifin uusi tuleminen. Tosin nykyään on ehkä vaikeampi määritellä, mikä on scifiä ja mikä jotain muuta, tai voidaanko joku kirja määritellä scifiksi, jos siinä on myös fantasian ja romantiikan elementtejä tai jos se on pikemminkin dystopia kuin tieteisromaani. Mutta ihan määrittelystä riippumatta scifiä on taas alettu kirjoittaa, julkaista ja lukea. Tähän mennessä minun suosikkejani näistä uusista nuorten scifikirjoista ovat olleet Collinsin Nälkäpeli-kirjat, Fallsin Veden alla  ja Condien Tarkoitettu.

Se, mikä uudessa scifissä ihmetyttää, on romanttisen virityksen ”pakollisuus”. Ei minua varsinaisesti haittaakaan, jos scifissä on joskus myös romantiikkaa ilmassa, mutta se haittaa, kun tuntuu, että kirjoittajat (vaiko kirjankustantajat?) eivät enää ollenkaan eivätkä koskaan luota pelkän scifin, sen juonen ja jännityksen tai yhteiskuntarakenteeseen ja ihmisluontoon liittyvän pohdiskelun vetovoimaan, vaan mukaan on ehdottomasti saatava jonkun sortin parinmuodostusta. Tarkoitettu-kirjassa tämä tietysti on hyvin perusteluakin, koska koko kirjan idea lähtee liikkeelle tiukasti säännellyn yhteiskunnan tekemistä parivalinnoista, yhdenlaisista järjestetyistä avioliitoista. Mutta muutenkin tuntuu olevan trendinä se, että jos kirjassa vain on päähenkilöissä kumpaakin sukupuolta (niin kuin melkein aina on), on heillä myös oltava jotain sutinaa. Tämä ei kyllä minun lapsuuteni scifi-kirjoissa ollut mitenkään automaattista tai ainakaan suuressa roolissa juonen kannalta, ei mikään sääntö vaan ennemminkin poikkeus säännöstä. Se vanhempi linja varmasti vastaakin paremmin tosielämää kuin tämä nykyinen, suuren rakkaustarinan syntyminen aina, kun henkilöinä on sekä tyttö että poika.

Ipanan kanssa on tullut kahlattua läpi jos jonkinlaista merenalaisesta maailmasta kertovaa kirjaa, ja sitä kautta meri-innostus on tarttunut jo minuunkin. Merikirjoja olen siis lukenut paljon ihan omaksikin ilokseni. Kat Fallsin Veden alla -kirjasta tuli niin elävästi mieleen eräs toinen, vanhempi kirja, että se oli pakko vuosien jälkeen kaivaa uudestaan esiin. Monica Hughesin Uhka syvyyksistä julkaistiin WSOY:n Tiikerit-sarjassa, joka sisälsi ”seikkailua – jännitystä tutussa ja tuntemattomassa”. Itse asiassa melkein kaikki kouluvuosieni scifielämykset, kuten Tripodien aika ja Kolme K – kaupungin valtias, olivat Tiikerit-kirjoja. Nämä kirjat tuntuvat myös kestäneen hyvin aikaa, vaikka toki niitä omia suosikkejaan on vaikea arvioida ihan objektiivisesti.

Kepler on Kuun kuvernöörin poika ja samalla ensimmäinen Kuussa syntynyt ja siellä koko ikänsä asunut ihminen. Hänen isänsä on lähdössä YK:n kokoukseen viemään Kuun asukkaiden vetoomusta olojensa parantamiseksi ja itsehallinnon saavuttamiseksi. Kepler haaveilee sfinksien, Taj Mahalin ja muiden Maan ihmeiden näkemisestä, mutta valitettavasti Maan painovoima on hänen Kuun oloihin tottuneelle fysiikalleen yksinkertaisesti liikaa. Ainoaksi ratkaisuksi jää lähettää Kepler isän Maan-vierailun ajaksi hänen setänsä ja tätinsä hoiviin mannerasema 10:lle, merenalaiseen siirtokuntaan.

Manneraseman elämä muistuttaa monella tavalla Kuun haastavia olosuhteita, joten sinne Kepler sopeutuu hyvin. Turvallisuustoimien tärkeys ja ihmisten välisen luottamuksen merkitys ovat hänelle Kuun asukkaana itsestäänselvyyksiä. Mutta eräänä iltana Kepler kuulee riidan, jota ei ole tarkoitettu hänen korvilleen. Merenalainen maailma ei ole ollenkaan niin sopuisa kuin miltä ensin vaikuttaa.

Sukeltamiseen tottumaton Kepler joutuu pulaan, ja vaikka kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla mahdollista, hän onnistuu pelastautumaan tyhjine happipulloineen yli tunnin matkan päässä sijaitsevalle käyttämättömänä olleelle tutkimusasemalle. Kepler muistaa pelastumisestaan vain hopeanhohtoisen miehen, joka liikkui veden alla ilman happipulloja. Sen oli oltava vain unta, koska eihän kukaan pysty sukeltamaan kymmenien metrien syvyydessä pitkiä matkoja ilman sukellusvarusteita, eihän? Miksi se sitten tuntui niin todelliselta, ja miksi joku tuntuu kokevan hänen puheensa kidusmiehestä uhkana?

Keplerin luotettavuus joutuu epäilyksenalaiseksi myös paljon vakavammalla tavalla, mutta Kepler ei voi enää luovuttaa. Nyt kyseessä on paitsi mannerasemien, myös Kuun ihmisten tulevaisuus.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri

Posted on

Verne : Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Nuorten toivekirjasto 62. 6.p. WSOY 1995. 317 s.

Sukellusveneellä maapallon ympäri. Jules Vernen teoksesta lyhennetty laitos. Teksti : Meri Starck. Kirjakerho Lasten Kirjapaketti. Mestarikustannus 1983. 28 s.

Ipana on aina tykännyt kirjoista, joissa on suhteellisesti ottaen aika paljon tekstiä. Yksivuotiaana suosikkeihin kuului Myyrä ja kotka, jonka lukemiseen meni 20 minuuttia, tai puoli tuntia, jos jäätiin katselemaan kuvia ja juttelemaan niistä.  Nyt kuusivuotiaana alkaa siis kuvakirja-aika olla hiukan ohi. Onhan niitä kuvakirjoja, joissa on paljon tekstiä ja joskus lyhyempikin kuvakirja kelpaa, mutta aika pitkälti lukemiset etsitään nykyään satukirjoista, sarjakuvista, tietokirjoista ja joskus ihan lasten romaaneistakin. Lasten romaaneissa on se ongelma, että ne on kuitenkin tarkoitettu isommille lapsille, joten niiden sopivuus kuusivuotiaalle pitää ensin itse varmistaa. Koska ipana on kiinnostunut merenalaisesta maailmasta ja pitää vanhanaikaisista seikkailuista, päätin ottaa luettavakseni Vernen Sukelluslaivalla maailman ympäri. Jospa siitä olisi seuraavaksi suursuosikiksi? Merenalaiset hirvitykset eivät yleensä ole olleet ipanalle liian pelottavia, koska hän tietää paljon erilaisista merenelävistä, ja tieto selvästi auttaa käsittelemään jännittäviä tilanteita.

Vuonna 1866 maailman merillä aletaan tehdä havaintoja valtavan kokoisesta oliosta, joka liikkuu käsittämättömän nopeasti ja jonka nähdään joskus myös säteilevän valoa. Tämän merihirviön tilille laitetaan lopulta lukemattomia selittämättömiä merionnettomuuksia ja haaksirikkoja. Erilaisia retkikuntia varustetaan ottamaan selvää hirviöstä ja mahdollisuuksien mukaan vapauttamaan merenkulkijat sen aiheuttamista vaaroista. Amerikkalainen Abraham Lincolnin retkikunta etsii hirviötä tuloksettomasti viikkokausia, kunnes se viimein saa ensimmäisen havainnon siitä. Kohtaaminen hirviön kanssa saa aluksen haaksirikkoutumaan. Ainoat laivan uppoamisesta pelastuneet ovat Pariisin luonnonhistoriallisen museon professori herra Aronnax, hänen palvelijansa Conceil sekä kanadalainen valaanpyytäjä Ned Land, jotka saavat todeta päätyneensä etsimänsä hirviön, Nautiluksen, sisään ihmiskuntaa vieroksuvan kapteeni Nemon vangeiksi.

Kyllä tämä nyt vielä jää ipanalle lukematta. Kirjan alussa vielä ajattelin, että eivät nämä tietyt menneiden aikojen nykynäkökulmasta käsittämättömät ajattelutavat haittaa, kunhan niistä vaan juttelee ja selittää lapselle niiden taustoja. Mutta kyllä se loputon eläinten lahtaaminen  alkoi olla minulle vähän liikaa. Merenalaiseen maailmaan ja sen eläimistöön tutustuminen tuntuu tarkoittavan Nautiluksen väelle liian usein vain tappamista. Jokainen uusi laji pitää ikään kuin ottaa haltuun ampumalla, silloinkin kun sillä ei ole merkitystä ruuansaannin kannalta.

Kaikkein omituisin on kohtaus, jossa Ned Land haikailee hetulavalasparven havaittuaan entiseen valaanpyytäjän elämäänsä ja kapteeni Nemo puolestaan pitää ylevän puheen, jossa hän vastustaa eläinten tappamista turhan takia:

– Enkö saisi yrittää pyytää niitä, kapteeni, ehdotti kanadalainen, – etten kokonaan unohtaisi ammattiani?

– Miksi pitäisi tappaa vain huvin vuoksi? vastasi kapteeni. – Emme tee mitään valaanrasvalla.

– Mutta annoittehan Punaisella merelläkin pyydystää merilehmän, huomautti kanadalainen.

– Silloin tarvitsin tuoretta lihaa miehistölle. Nyt tappaisimme vain tappaaksemme. Tiedän hyvin ihmisen pitävän sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalaiden joukossa, mutta en hyväksy sellaisia verisiä ajanvietteitä.

Ja vain hetkistä myöhemmin sama ylevä kapteeni Nemo havaitsee kaskelotteja, jotka ilmeisesti muodostavat jonkinlaisen poikkeuksen tähän sääntöön:

– Näettekö tuolla tuulen alla noin kahdentoista kilometrin päässä täältä mustia pilkkuja, jotka liikkuvat tänne päin? Ne ovat kaskelotteja, hirveitä petoja. Olen joskus tavannut kaksi- jopa kolmisatapäisiä parvia. Ne ovat julmia raatelijoita, jotka on paras hävittää.

– Odottakaahan, herra Aronnax, sanoi kapteeni Nemo. – Kohta saatte katsella ajojahtia, jonka vertaista ette ole ennen nähnyt. Kaskelotteja kohtaan en tunne minkäänlaista sääliä, ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita.

Nautilus oli muuttunut hirveäksi harppuunaksi, jota päällikkö taitavasti käytteli. Se porhalsi kaskelotteja päin ja ajoi valtavien lihavuorien läpi jättäen molemmille puolilleen sätkytteleviä palasia.

Verilöylyn jälkeen meri on punaisenaan kaskelottien verestä ja täynnä silvottuja ruumiita. Juu en lue tätä lapselle. Saa sitten itse joskus isompana lukea, jos silloin vielä nämä perinteiset seikkailukirjat kiinnostavat.

Onneksi löysin kirpparilta kuvitetun lyhennelmän tästä Vernen klassikosta. Vaikka yleensä en voi ihan täydellä vakavuudella suhtautua klassikkokirjojen lyhennelmiin, niin tässä tilanteessa lyhennelmä on aivan erinomaisen tarkoituksenmukainen! Tekstiä on sivumäärään suhteutettuna edelleen aika paljon, vaikka kuvitus viekin sivujen pinta-alasta suuremman osan kuin teksti. Kaskelottikohtaus ja muu yletön tappaminen on jätetty pois ja jäljellä on juuri sitä, mitä kuusivuotias kaipaa: mereneläviä, hylkyjä, vanhanajan seikkailua, löytöretkeilyä, jännitystä ja vaaroja, joista ainakin päähenkilöt selviävät aina ehjin nahoin.