Nettitaidot

Elli Mäkilä: Nettitaidot (Reuhurinne). 52 s. Otava 2015. Kuvitus: Jii Roikonen.

 

Mediakasvatus kuuluu minun työnkuvaani, joten luonnollisesti seuraan aiheeseen liittyviä lastenkirjoja erityisellä mielenkiinnolla. Tai jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin minun pitäisi seurata niitä erityisellä mielenkiinnolla. Todellisuudessa useimmat mediakasvatuksellisia elementtejä sisältävät lastenkirjat ovat minusta nimenomaan mielenkiinnottomia. Media-asia on niissä usein hiukan päälleliimattua ja läpinäkyvän valistuksellista. Tavoitteena on saada lapsi tottelemaan aikuisia, heidän antamiaan ohjeita, sääntöjä ja rajoituksia. Minä kannatan enemmän pohdintaa, avoimia kysymyksiä vailla valmiita vastauksia ja vähitellen tapahtuvaa lapsen oman suhteellisuudentajun, sosiaalisten taitojen, medialukutaidon ja itsesäätelyn kehittymistä tukevaa keskustelevaa otetta.  En siis yleensä odota tällaisilta nettivalistuskirjoilta paljon, mutta nyt sain yllättyä iloisesti.

Nettitaidot kuuluu Reuhurinne-tuoteperheeseen, vaikka Reuhurinne-kirjojen kirjoittaja Tuula Kallioniemi ei olekaan ollut mukana tämän kirjan tekemisessä. Reuhurinteen alakoulussa vietetään tänään nettitaitopäivää, jonka aikana perehdytään siihen, mikä internet on ja mihin kaikkeen sitä voi käyttää. Oppilaat huomioivat päivän aikana muutenkin mediaympäristöään ja huomaavat, että monet samat jutut toistuvat sekä netissä että muualla mediassa. Mainonnan periaatteet toimivat samalla tavoin, oli mainos sitten netissä tai bussipysäkillä. Kaikille medioille on yhteistä myös se, että kaikki tieto ei ole yhtä luotettavaa.

Elli Mäkilä käsittelee tässä kirjassa nettitaitoja hyvin laaja-alaisina mediataitoina. Tämä on minusta todella hyvä lähestymistapa, sillä netti ei ole erillinen saareke maailmassa eivätkä nettitaidot jotain, mitä tarvitaan vain netissä. Netti ja nettitaidot ovat vahvasti yhteydessä muuhun mediamaailmaan ja toisaalta median ulkopuolella olevaan todellisuuteen.

Valistus ja netin vaaroista varoittaminen eivät onneksi ota tässä kirjassa liian suurta valtaa, vaan Nettitaidoissa mietitään onneksi paljon myös sitä, mitä hyöytyä ja huvia netistä voi olla. Hyötykäyttöön saadaan uusia vinkkejä, ja samalla tulevat luontevasti esiin myös netin huonot puolet: taitavinkin asiallisen tiedon etsijä saattaa vahingossa päätyä netissä paikkoihin, joihin ei ollut tarkoittanut mennä. Kirjassa köydään läpi netin turvaohjeita, ikärajoja, harhaanjohtavaa otsikointia ja muita huijauksia, tekijänoikeuksia, ruutuaikaa, nettikiusaamista ja mitä kaikkea. Toki suurin osa asioista esitellään aika pintapuolisesti, mutta toisaalta kirjan kohderyhmää ajatellen juuri sopivan lyhyesti. Kustantaja on laittanut kirjan ikäsuositukseksi 7+, ja se varmaan onkin ihan sopiva ikäryhmä. Parhaiten Nettitaidot toimii juuri itsenäistä netinkäyttöä aloittelevien kattavana tietopakettina. Samoista aiheista toki sitten myöhemmin jatketaan ja pitääkin jatkaa sekä koulussa että kotona sitä mukaa, kun lapsi kasvaa. Kun lapsi tutustuu enemmän nettimaailmaan ja mediankäyttö alkaa muuttua monipuolisemmaksi, sosiaalisemmaksi ja vähemmän rajoitetuksi tai valvotuksi, uudet asiat nousevat esiin. Silloin media-asioissa painopistettä kannattaa siirtää yhä enemmän sääntöjen noudattamisesta lapsen oman ymmärryksen ja itsesäätelyn kasvattamiseen. Tarvitaan entistä enemmän selityksiä, pohdintaa ja keskustelua.

En jostain syystä koskaan ole päässyt sisään Reuhurinteen maailmaan, vaikka jossain vaiheessa monen automatkan soundtrackina oli Reuhurinne-äänikirja. Edelleenkään en muista Reuhurinteen kuka kukin on -juttuja. Olen kyllä huomannut, että minulle yleensäkin sopivat paremmin kirjat, joissa on vähän vähemmän päähenkilöitä. Minulta jää tiettävästi ihan hyviäkin kirjoja lukematta siksi, että en pysty tekemään liian suuresta henkilömäärästä päässäni eläviä persoonia. Sille, jolle hahmot ovat tuttuja ja toisistaan erottuvia tyyppejä, itse tarina on ehkä hiukan hauskempi ja mielenkiintoisempi kuin minulle.

 

 

Batman on urhea!

David Lemke: Batman on urhea! Tactic Publishing 2015. 17 s. Kuvitus: Ethen Beavers.

Kirjat, jotka tulevat helposti tuomituiksi huonoksi kirjallisuudeksi, ovat kiinnostavia. Itse asiassa koko tuomitsemisilmiö on mielenkiintoinen. Tietynlaiset stereotyyppisesti kosiskelevilta vaikuttavat aiheet herättävät helposti äideissä, opettajissa ja kirjastoihmisissä mielikuvan kirjan laaduttomuudesta. En minäkään ihan syytön tähän ole, vaikka tietysti tämän ilmiön tarkkaileminen tekee jo itsessään helpommaksi huomata omat ennakkoluulonsa, jolloin ne ennakkoluulot on helpompi kohdata ja lähteä haastamaan.

No niin. Nyt on siis ilmestynyt pahvisivuisia kuvakirjoja supersankareista. Miksi? Tarvitaanko tällaisia? Olen kyllä usein mielessäni tyrmännyt esimerkiksi pienimmille koululaisille suunnatut kirjat, jotka ovat K12-elokuvan oheistuotteita. Markkinoinnin kannalta ymmärrän niiden kirjojen tarkoituksen, mutta en pidä sitä tarkoitusta hyvänä. No entä sitten tällaiset K12-leffahahmoihin liittyvät pahvisivuiset kirjat, siis aivan kaikkein pienimpien kirjat?

Hyvin suurella todennäköisyydellä tällainen kirja olisi tuomionsa ansainnut. Mutta kuulkaa, Batman on urhea! onkin suorastaan liikuttava kirja! Se käyttää supersankarihahmoa ihan juuri sen pahvisivukirjaikäisen tasolla. Pimeä voi pelottaa, mutta Batman ei pelkää ollenkaan! Hirviöt ovat uhkaavia, mutta Batman ei pelkää! Supersankareita tarvitaan juuri tähän: omien pelkojen, voimattomuuden ja turvattomuuden tunteiden käsittelyyn. Fiktiivinen hahmo, jolta puuttuvat heikkoudet, voi toimia pelkojen keskellä voimaa tuovana ajatuksena. Ei paha.

Mitä tapahtuu, kun maailman kamalin naapuri saa maailman kamalimman naapurin?

Camilla Kuhn: Miten herra Yrmäs Korttelikyylääjä joutui kauhukääkkien kaksintaisteluun ja maailma melkein muuttui ruusunpunaiseksi. Nemo 2009. 33 s.

 

Yrmäs Korttelikyylääjä on kauhukääkkä. Se sellainen äreä ukkeli, joka laittaa rappukäytävään rivin se-ja-se-kiellettyä -lappuja, jolla on kauko-ohjattava juorupeili naapureiden kyttäämistä varten ja joka reagoi joka ikiseen roskaan, ääneen tai muuhun epäkohtaan maailmassa vihaisesti, kovaäänisesti ja kohtuuttomasti.

Mutta kakarat vain räkättivät. Yrmäs Korttelikyylääjä on hauskinta, mitä he tietävät. Vähän hämärä hyypiö! Kukaan muu ei tee yhtä hassuja juttuja!

Yrmäs Korttelikyylääjän terveiset yläkerran naapurille, joka on ihan varmaan syyllinen siihen, että suklaapatukan käärepaperi roikkuu piharoskiksen ulkopuolella.

Mutta eräänä päivänä samaan rappukäytävään muuttaa uusi asukas, joka järkyttää Yrmäksen rauhaa. Hän soittaa hätäpuhelun KyHKÄän (Kyylääjien, Hapannaamojen ja muiden Kärttyisten Äijänkääkkien yhdistykseen) ja käy ilmi, että Tuohtuneiden Tanttojen Tukiyhdistys on juuri sijoittanut taloon yhden räpätädin, Priitta Linnunlaulun, joka ensiluokan mestariräpätäti. Tätä ei Yrmäs voi sulattaa.

Röyhkeyden huippu! Tässä rapussa vakoilen vain minä, Yrmäs Korttelikyylääjä, minä eikä kukaan muu!

Ainoa ratkaisu on kauhukääkkien kaksintaistelu. Yrmäs haastaa Priitan heittämällä hanskan tämän ovea päin. Kauhukääkät kohtaavat huomisaamuna, hyvissä ajoin ennen kuin bingo alkaa seniorikansalaisten juttutuvassa, ja kaksintaistelun häviäjän on välittömästi muutettava pois. Seuraavana päivänä kauhukääkät ja suuri joukko yleisöä kokoontuvat Kiusankuja 5:n pihaan. Kaksintaistelussa kumpikin pääsee näyttämän taitonsa erilaisissa kauhukääkille ominaisissa lajeissa: sompailussa suojatiellä ja vitkuttelussa, juoruilussa aidan yli roikkuen kunnes kuulijoiden korvat putoavat päästä ja niin edelleen.

Mutta sitä Yrmäs ei ollut ottanut huomioon, että hän saattaisi myös hävitä!

Kaksintaistelun hävinnyt Yrmäs tuntee joutavansa kaatopaikalle kaiken muun vanhan rojun sekaan.

Tämä kirja osuu hauskasti lapsuuden ja varhaispuberteetin välimaastoon. Kirja on oikeastaan aika kuvakirjamainen, vaikka se meidän kirjastossamme onkin sijoitettu satukirjoihin. Yrmäs on ehkä lähinnä runsaasti kuvitettu lyhyt lastenromaani. Tekstimäärältään Yrmäs Korttelikyylääjä vastaisi helppolukuista kirjaa, mutta koska tekstin pienuus ja vanhanaikaisen kirjoituskoneen epätasaisuutta jäljittelevä kirjaisinlaji voivat vaikeuttaa lukemista, se ei kuitenkaan ole helppolukuinen.Todellinen kohderyhmä ei olekaan kuva- tai satukirjaikäiset eivätkä edes ne helppolukuisia itsenäisesti lukemaan siirtyneet vaan vielä hiukan isommat lapset: ne, jotka alkavat suorastaa haluta nähdä asiat niin, että joku ”rageaa” heille aivan syyttä suotta. Tässä kirjassa toki irvaillaan kauhukääkille ja myönnetään, että osa aikuisista suhtautuu aivan tarpeettoman negatiivisesti siihen, että toiset ihmiset näkyvät ja kuuluvat eivätkä kaikki toimi täsmälleen niin kuin kauhukääkän mielestä pitäisi toimia. Mutta sitten toisaalta tarina saa lukijan tuntemaan myötätuntoa yksinäistä ja itsensä tarpeettomaksi tuntevaa kääkkää kohtaan.

Ahmattien yö

Onkeli: Ahmattien yö. Kekriseikkailu. (Talonpoikaiskulttuurisäätiön julkaisuja n:o 4) Maahenki 2013. 62 s. Kuvitus: Jussi Kaakinen. 

Lapset lähtevät eksentrisen mummonsa kanssa laittamaan mökkiä talvikuntoon. Mummon kanssa tavallinen on aina erikoista ja jännittävää, ja 10- ja 8-vuotiaat Kake ja Liisa ovat siitä innoissaan. 18-vuotias kuskina toimiva serkkupoika Tapsa sen sijaan toivoisi mummolta hiukan aikuismaisempaa käytöstä ja kiusaantuu mummon kummallisista kengänheittelyistä.

Matkalla mummo alkaa kertoa lapsille kekristä:

”Kekrinä syödään ja juodaan läpi yön. Köyhät ja rikkaat ovat ystäviä keskenään. Kukaan ei käy nukkumaan. Kekrinä ovat liikkeellä hyvät ja pahat henget. Kuolleet nousevat haudoistaan – ”

”Kuolleet. Minkä takia?” Kake kysyi.

”Ne tarkistavat, että on pidetty nurkat kunnossa”, Mummo vastasi. ”Jos ne eivät ole tyytyväisiä, pahat henget ottavat vallan ja talo syöksyy turmioon.”

—

”Kun minä olin lapsi, meillä katettiin ruokapöytä myös kuolleille. Kävimme sillä aikaa saunassa. Ja aivan totta, ruuat oli syöty palatessamme sisään”, Mummo tarinoi.

Synkällä metsätiellä Mummon vanha Volvo Amazon alkaa nykiä ja temppuilla. Auton valokeilassa näkyy kyttyräselkäinen, päätön hirvitys ja yhtäkkiä auto sammuu. Mummo, Kake, Liisa ja Tapsa lähtevät pimeyden keskelle pysähtyneestä autosta ulos etsimään apua. Jospa lähistöltä löytyisi joku talo!

Vapaaherra von Lapio on päättänyt ensimmäisen kerran elämässään uskaltautua viettämään kartanossaan kekri-illallista. Ennen illallista on siivottu koko palvelusväen voimin jo viikko, mutta viimeiset valmistelut von Lapio tekee itse. Hän tekee kekritaikoja ja ajaa talosta pois kaikki kutsumattomat vieraat, kaikki ötökät seinien raoista ja tapettien takaa. Sitten hän kutsuu kuolleet sukulaiset aterialle ja kohtaa menneet sukupolvet, myös sen pelottavan ja ilkeän isoisän, jota hän ei oikeastaan ollut vieraakseen toivonut.

Tielle jääneet matkalaiset kyllä päätyvät lopulta jokainen jonnekin talolle, mutta avun lisäksi he löytävät kekriyön maagisen ja aavistuksen kalmanhajuisen tunnelman!

Koeyleisöni eli yksi 9-vuotias tykkäsi Ahmattien yöstä. Kekrin maailma teki selvästi vaikutuksen ja hän toivoi, että kekriä oikeasti nyky-Suomessa vietettäisiin. Kekriperinnetiedon levittäjänä Ahmattien yö toimiikin aika kivasti, vaikka puhtaasti kirjana se ei ole ihan parasta A-ryhmää. Tarina on minusta turhan monipolvinen ja hahmoton. Jos sen tunnelmaan ei pääse mukaan, juoni itsessään ei ole kovin looginen ja vetävä. Kirja nojaa monien joulukirjojen tapaan johonkin olemassa olevaan, tunnettuun tunnelmaan, tässä tapauksessa kekrin taikaan. Mutta kekrin aistivoimainen, kahden maailman rajalla oleva tunnelma ei ole nykylapsille eikä aikuisillekaan tuttu eikä se siis välttämättä kanna kovin pitkälle. Toisaalta ratkaisu on hyvä, koska juuri tällainen tarina, jossa kekrin maailma esitetään muka nykymaailmassa elävänä perinteenä eikä historiallisena jäänteenä, saattaakin herättää henkiin jotain jo kerran kuollutta. Sama ongelma kyllä toistuu monissa joulukirjoissakin, sillä niin tunnettu ja yhtenäinen juhla kuin joulu Suomessa vielä on, kaikkien kokemus joulun tunnelmasta ei ole samanlainen.

Vaikka Ahmattien yö ei ihan minun varauksetonta suosiotani saakaan, olen iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Kekrissä on jotain sellaista, jonka soisi kyllä nousevan takaisin suomalaiseen juhlaperinteeseen sillaksi pyhäinmiestenpäivän synkistelyn ja halloweenin kaupallisen hirviökarnevaalin välille. Herkuttelu ja mässäily ei kekrinä ole kulutusjuhlaa vaan tapa juhlistaa luonnonkiertoa. Kirjan lopussa on lyhyt, yhden sivun mittainen tietopaketti kekristä, mutta lisää tietoa ja opetusmateriaaleja löytyy Talonpoikaiskulttuurisäätiön kekrisivuilta.

Kekripukki mellastaa maakellarissa

Onkelin kerrontatyyli on joidenkin makuun liian selittävä ja alleviivaava. Hän kirjoittaa asiat auki ja paitsi kertoo tarinaa, samalla myös asettuu tarinan ulkopuolelle kertomaan tarinassa mainituista asioista, tarinan rakenteesta ja tilanteesta, elämästä, tarinan ulkopuolisesta maailmasta ja psyykkisestä todellisuudesta, joka vaikuttaa tarinan henkilöiden ajatuksiin ja tekoihin. Ahmattien yössä on Onkelin muiden lastenkirjojen tapaan koko ajan aikuisen ohjaavan ja lämpimän läsnäolon tunne.  Lapselle voi tulla turvallinen tunne siitä, että edes tarinan kautta on olemassa aikuinen, joka on vierellä ja selittää asioita, joita ei ole tapana selittää.

Jussi Kaakisen kuvitus toimii tässä tarinassa erinomaisesti. Tarina ja kuvitustyyli vetoavat kumpikin samaan ikäluokkaan ja kuvien synkkyys ja hauskuus ovat tarinaan nähden sopivassa tasapainossa. Värikuvien lisäksi kirjassa on mustavalkoisia siluettikuvia, jotka onnistuvat korostamaan kekrin historiallista ja salaperäistä tunnelmaa.

Kirjamessuilla Turussa

Tein kesken työpäivän pikaisen parin tunnin tehoiskun Turun kirjamessuille. Yllättävän hyvin siinä ajassa ehti kuunnella keskusteluja ja haastatteluja, syödä messukarkkia ja ostaa pari uutuuskirjaa.

Aloitin kierrokseni kuuntelemalla keskustelua poikien vähenevästä lukuharrastuksesta. Keskustelijoina olivat kirjailija Jyri Paretskoi, tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen, opettaja Penjami Lehto ja Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä. Keskustelu oli mielenkiintoista kuultavaa, mutta en edes yritä referoida sitä, vaan nostan esiin eniten ajatuksia herättäneitä kommentteja.

Penjami Lehto totesi, että lukuharrastuksen pohja rakennetaan kotona. Jos sitä työtä ei ole tehty, ei koulussa ihmeisiin pystytä. Tästä olen kyllä samaa mieltä, ja se pistääkin miettimään kirjaston tekemän työn suuntautumista. Tällä hetkellä ainakin meillä panostetaan esimerkiksi kirjavinkkauksessa kaikkein eniten yhteistyöhön koulujen kanssa. Koululaiset on helppo tavoittaa laajasti, kattavasti ja sikäli myös melko tasa-arvoisesti koulun kautta. Mutta tämä työ ei välttämättä tue kotien ja perheiden yhteistä lukuharrastusta. Mitä uusia toimintatapoja meidän pitäisi kirjastossa kehittää, jotta voisimme olla mukana tekemässä lukuharrastuksesta perheiden yhteistä juttua?

Keskustelussa peräänkuulutettiin myös lukevan miehen mallia ilman nörttileimaa. Isien rooli koettiin hyvin tärkeäksi, mutta Jyri Paretskoi huomautti, että kaikkea vastuuta ei voi miehillekään sysätä: koulut ja kirjastot ovat naisia väärällään. Ehkä heidänkin toimintatavoissaan voisi olla jotain kehittämistä? Kyllä, samaa mieltä tästäkin.

Paitsi että pojille tarvitaan kirjoja heitä kiinnostavista aiheista, minun mielestäni tarvitaan myös arvostusta näille kirjoille, ja tämä taitaa koskea aivan erityisesti naisia. Lukuharrastukseen kannustavat opettajat, kirjastoihmiset ja vanhemmat suhtautuvat usein aika alentuvasti poikia kiinnostaviin aiheisiin.  ”No, pääasia että edes jotain lukee” on turhan yleinen kommentti poikien kirjavalintoihin. Lukeva poika ei siis välttämättä saa edes aikuisilta todellista kannustusta ja vastakaikua lukemiselleen. Lannistavaa! Tällainen tilanne ei ole omiaan tekemään lukemisesta houkuttelevaa.

Poikia kiinnostavat ja heihin helposti uppoavat aiheet eivät tee kirjasta automaattisesti huonoa. Toki on paljon heikkolaatuisiakin kirjoja, jotka myydään hirviöiden ja pierun voimalla, mutta pierusankarista tai ulkoavaruuden zombihirviöstä voi kirjoittaa hyviäkin kirjoja. Aikuisten pitäisi tutustua näihin kirjoihin avoimin mielin ja löytää joukosta ne anarkistisimmat helmet, joita voi aivan vilpittömästi suositella lasten luettavaksi!

Penjami Lehto peräänkuulutti lukemisharrastukseen myös nuoria nettimaailmassa houkuttelevaa sosiaalista ulottuvuutta ja mahdollisuutta jakaa kokemuksia ja elämyksiä. Jos edes kirjojen puolestapuhujat eivät halua olla jakamassa poikien kanssa samaa lukukokemusmaailmaa, keistä se poikien lukemisyhteisö sitten voisi muodostua? Harry Potter on omaa luokkansa siinä, että aikuisetkin tunnustavat sen maailman lumovoiman ja HP-fani voi kokea olevansa osa maailmanlaajuista yhteisöä. Somemaailman jakamiskulttuuriin tottuneet pojat tarvitsevat tällaisen kokemuksen muistakin kirjoista.

Muitakin keinoja poikien lukemisen edistämiseksi lueteltiin: kattava kirjastoverkko, satsaus kirjojen brändäykseen ja visuaalisuuteen sekä kirjojen sisältöihin, joihin pitäisi saada lisää jännitystä, nopeatempoisuutta, elokuvien ja pelien elementtejä sekä vähän seksiä. No joo, tätä viimeistä ei ehkä ihan vielä näille lukutaivaltaan aloitteleville alaluokkalaisille kuitenkaan.

Tämän keskustelun jälkeen kävin vielä kuuntelemassa Roope Lipastia, joka kertoi kirjastaan Viikinkisolmu sekä Siri Kolua, joka puhui Taika Taksisesta ja Me Rosvoloista. Varsinkin itseään ylikasvaneeksi yhdeksänvuotiaaksi tituleerannut Siri Kolu sai minut muotoilemaan mielessäni vielä lisää ohjeita poikien lukuharrastuksen edistämiseksi: Ole mukana! Anna mielikuvituksen ja lapsen maailman anarkistisen ajattelun voittaa järki, logiikka ja hyvä maku. Lähde mukaan tarinaan, jossa voi tapahtua mitä tahansa ja jokainen käänne on edellistä uskomattomampi. Nauti älyttömyydestä ja maailmasta ilman rajoja!

Kepler62: Kutsu

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler62. Kirja yksi : Kutsu. WSOY 2015. 121 s. Kuvitus: Pasi Pitkänen

Minulle scifi- ja dystopiakirjat olivat alakouluiässä tärkeitä yhteiskunnallisen ajattelun ja ymmärryksen laajentajia, ja siksi olen harmitellut sitä, että tämä genre ei ole ollut muodissa varhaisnuorten kirjoissa. Nuorille ja nuorille aikuisille varsinkin romantiikkakermavaahdolla kuorrutettua dystopiaa kyllä on kirjoitettu. Jospa Kepler62 aloittaisi uuden buumin! Maailma on ylikansoitettu, luonnonvarat hupenevat, suuria alueita on aavikoitunut ja tuloerot ovat kasvaneet niin, että rikkaat ja köyhät elävät täysin eri maailmoissa. Hedelmät, tuore maito ja leipä ja uudet vaatteet ovat köyhille saavuttamatonta luksusta. On uusien löytöretkien aika, sillä maapallo hupenevine luonnonvaroineen ei tule pitkään enää riittämään ihmiskunnalle. Hallitus valvoo kaikkea, jotta se voisi auttaa ihmisiä selviytymään vaikeissa oloissa ja estää nälänhätää ja sotia. Veljekset Ari ja Joni vain ovat jo lakanneet luottamasta Hallitukseen ja sen hyvään tahtoon. Heidän äitinsä on lähtenyt taas jonnekin hankkiakseen perheelleen rahaa ja ruokaa, parempaa elämää, ja veljesten on pärjättävä keskenään. Jos Hallitus saisi tietää, se kyllä puuttuisi asiaan, sillä Hallitukselle lapset ovat tulevaisuus. Lasten on saatava olla lapsia, mikä käytännössä tarkoittaa, että todellisuus on pidettävä lapsilta piilossa. Mutta myös köyhän lapsi himoitsee asioita, jotka ovat saavuttamattomissa, kuten nyt vaikka kohuttua, maailman vaikeimmaksi peliksi mainostettua konsolipeliuutuutta. Kepler62-peliä ei ole kukaan vielä saanut pelattua läpi ja huhut kertovat, että sen läpipäässeet saavat jonkinlaisen kutsun, mutta kukaan ei tiedä mihin. Kepler 62-sarjan ensimmäinen osa Kutsu on toimiva ja tyylipuhdas scifi-dystopia, jollaisia ei näin nuorille pitkiin aikoihin tai ehkä koskaan ole suunnattu. Kuvitus ja teksti toimivat aivan mahtavasti yhteen niin, että syntyy elokuvamaisen visuaalisia vaikutelmia. Jo kansilehdillä kuva ikään kuin zoomautuu avaruudesta yleiskuvaksi, jossa on kaksi lasta vuoristomaisemassa ja siitä sisätiloihin laajaan puolilähikuvaan. Vastaavanlaisia visuaalisia tarinankuljetustapoja on käytetty paljon. Kirjassa on myös koko aukeaman kuvia, joiden sisään teksti on sijoitettu kuvakirjamaisesti, mutta toisaalta välillä on monta sivua ilman kuvia. Kuvien ja tekstin rytmitys todella onnistunutta. Väkivaltaa tässä kirjassa ei ole, jos poikien pelaamassa konsolipelissä tapahtuvaa örkkien ammuskelua ei lasketa, mutta epäluottamuksen, epävarmuuden ja dystopiaan liittyvä pelon ilmapiiri on silti ajan läsnä.

Kirjavan kissan luontoretki

Lotta Kujanpää: Kirjavan kissan luontoretki. Maahenki 2015. 48 s. Kuvitus: Ilma-Sofia Kuismanen

Kirjavan kissan luontoretki on runomuotoinen ja humoristinen matka pohjoisen luontoon. Matkalla tavattavat eläimet eivät kuitenkaan ole ihan tavallisia pulliaisia, vaan jokaisella on oma luonne, omat tapansa ja omat unelmansa. Vähemmistövaltuutettu rouva Norppa Lumouksen puolue ajaa luonnonsuojeluasiaa ja luonnollisesti myös norppien oikeutta omaan elintilaan. Metsotkin taistelevat elintilan puolesta, sillä niillä on käynnissä reviirikiista perisuomalaiseen tapaan: saako naapurin tontille rakentaa?

 

Runokuvakirja on mielenkiintoinen ja hankala kuvakirjatyyppi. Siinä on tavallista enemmän asioita, jotka voivat mennä pieleen. Kuvituksen, tarinan ja hahmojen lisäksi oma haasteensa on siinä, kuinka ymmärrettävä tarinan juju on, kun se on runomuodossa. Runomuotoinen tarina ei etene suoraviivaisesti ja kieli on kimurantimpaa, joten luonnollisesti tekstin selkeys kärsii. Tässä tarinassa vieläpä seikkailee sekä satukissa että oikeat luonnon eläimet ja loruissa on sekä eläinten humoristista inhimillistämistä että tietoa luonnoneläimistä, joten näillä aineksilla olisi erittäin helppo epäonnistua. Lopputulos voisi olla melkoinen sillisalaatti, mutta ei, tämähän on erittäin onnistunut runokuvakirja! Riimit eivät onnu, rytmi vaihtelee mukavasti ja runoissa on sopivaa kekseliäisyyttä, jotta sekä lapsi että aikuinenkin jaksavat lukea kirjaa moneen kertaan. Kirjan lopussa kirjava kissa antaa vielä vinkkejä seuraavaa lukukertaa varten: luontoretkellä voi vaikka tutkia perhosia, laskea etanoita tai etsiä vesihiittä ja lukea kirjaa uudestaan ja uudestaan. Kirjavaa kissaa olisi mukava päästä lukemaan kotisohvalla ääneen, mutta sitä luultavasti joudun vielä odottamaan, sillä meillä on hyvin epäluuloisesti uusiin asioihin suhtautuva kolmevuotias. Uusia kirjojakaan ei ihan noin vain voida lukea, vaan se vaatii viikkojen ajan hienovaraista tyrkyttämistä.

Kirjavan kissan kuvitus on positiivinen yllätys. Harvoin törmää uusiin lastenkirjakuvittajiin, joiden jälki olisi näin valmista ja toimivaa. Kirja on saanut alkunsa Lotta Kujanpään ja Ilma-Sofia Kuismasen yhteisestä näyttelystä, jossa kuvat ja lorut olivat esillä ja saivat hyvää palautetta. Ei ole silti itsestäänselvää, että samat kuvat toimisivat paitsi näyttelyssä, myös lastenkirjan kuvituksena. Joskus hyvätkin kuvat kärsivät huonosta taitosta tai joutuvat liian ahtaalle pienikokoisessa kirjassa. Tästä kirjasta ei ensilukemalla silti tullut hetkeksikään mieleen, etteikö nämä kuvat olisi tehty juuri tätä kirjaa varten.

Tästä kirjasta en nyt kyllä löydä kuin yhden huonon puolen: Koska tekijät ovat ennestään lastenkirjapuolella tuntemattomia ja kirja tulee pieneltä kustantamolta, sitä ei ole hankittu koko kaupungin kirjastoihin kuin muutama hassu kappale. Toivottavasti saadaan ostettua lisää, sillä kyllä tämä lukijoille ja lainaajille varmasti kelpaisi.

Merten kauhu ja kaulanauha

Jyrki Vuori: Merten Kauhu ja kaulanauha. WSOY 1968. 91 s. Kuvitus: Jyrki Vuori.

Lilli ja Leijona lähtevät eräänä yönä kotoaan kävelemään, ja vähitellen alkaa näyttää siltä, että he päätyvät kaupunkiin. Onneksi Leijona tuntee kaupungit. Tuskin maailmassa on kymmentäkään kaupunkia, jossa Leijona ei olisi käynyt, joten se tietää kyllä, millaista kaupungeissa on. Niissä on paljon taloja, ainakin kaksikymmentä tai kolmetoista tai niillä main.

Matkan varrella he yöpyvät ladossa, josta he löytävät heinien seasta lippaan ja kaulanauhan, joka sopiikin mainiosti Leijonalle. Mutta yön pimeydessä kaksi merirosvoa hiipii latoon etsimään sinne kätkemäänsä ryöstösaalista. Leijonan nähtyään he pelästyvät ja pakenevat, mutta aamun tullen rosvot lähtevät seuraamaan Lilliä ja Leijonaa.

Kaupungissa käy ilmi, että kuninkaan kaulanauha on varastettu. Lilli keksii, että ehkäpä se on juuri heidän löytämänsä kaulanauha, ja niin he lähtevät kuninkaanlinnaan palauttamaan kaulanauhaa. Kuningas Bäts-Bäts erehtyy luulemaan heitä varkaiksi ja viskaa heidät tyrmään. Vanginvartija ilahtuu, sillä hänellä ei ole ollut vartioitavana yhtään vankia vuosikausiin:

Samassa kuului oven ulkopuolelta rapinaa, sitten luukku aukaistiin ja vanginvartija kurkisti sisään.

– Yksi, kaksi, mies laski sormillaan. – Molemmat tallessa. Ja pysykääkin siivolla. Ei minulle usein vankeja anneta. Viimeisestä on kulunut kohta kolmetoista vuotta. Huonot ajat nykyään, ihmiset ovat ihan liian rehellisiä.

– Rehellisiähän mekin olemme, Lilli sanoi.

– Niin ne kaikki väittävät.

Vartija nauroi niin että parta tutisi. Sitten luukku loksahti kiinni ja askelet loittonivat käytävässä.

Eikä se tämäkään vartiointi ihan putkeen mene, sillä Lilliä ja Leijonaa kaulanauhan takia seuranneet merirosvot kauhistuvat syyttömien vangitsemista ja auttavat heitä karkaamaan vankilasta. Merirosvolaiva Merten kauhu vie nelikon pakoon, mutta myrskyssä ja kuninkaan takaa-ajamana laivan käy kehnosti. Onneksi mereltäkin löytyy auttajia!

Lilli, Leijona ja merirosvot Tyyrpuuri ja Paapuuri elävät pienessä, lapsenkokoisessa satumaailmassa, jossa asiat ovat mutkistuessaankin loppujen lopuksi aika yksinkertaisia. Tässä maailmassa on jotain samaa kuin Kasperissa, Jesperissä ja Joonatanissa tai Rosvo Rudolfissa. Se ei tunnu fantasiamaailmalta, vaan jollain tavalla hyvin todelliselta historiallis-realistiselta maailmalta. Silti se sulkee muun todellisuuden täysin ulkopuolelleen ja muodostaa oman pienen universuminsa. Ihmisillä ja eläimillä on omat omituisuutensa, mutta kun kauniisti pyytää, niin kuka vaan saattaa muuttaa mielensä. Kaikki ovat pohjimmiltaan kilttejä toisilleen, rosvotkin. Tai oikeastaan rosvothan ne juuri ovatkin kaikkein kilteimpiä!

Ja kuten tyylilajiin kuuluu, lopuksi kaikki ovat ystäviä, kunniamerkkejä jaetaan pienintäkään merihirviötä unohtamatta, sankareita nimitetään ministereiksi ja pidetään suuret juhlat.

Pako

Tuula Kallioniemi: Pako. Otava 2015. 126 s. Kasvamisessa tulee vaihe, jolloin alkaa nähdä itsensä, perheensä ja vanhempansa eri tavalla kuin ennen. Lapsesta tulee nuori, eikä hän ehkä enää halua olla siinä roolissa, joka hänelle omassa perheessään on tarjolla. Omaksi itsekseen kasvamisessa on jokaisella vaikeuksia eikä niin sanotusta hyvästäkään perheestä aina ole siinä tukemaan Matilda on itsenäinen ja pärjäävä 12-vuotias. Tietenkin, sillä mitäpä vaihtoehtoja hänellä olisikaan? Äiti ja isä ovat paljon poissa eikä heidän huomiotaan saa kuin olemalla hyvä ja reipas. Ei kannata kertoa, että koulussa kiusataan ja että koko vihontäysi kavereita ja heidän yhteystietojaan ovat keksittyjä. Hän on kyllä kuullut lasten sieppaamisista, mutta ei olisi ikinä uskonut päätyvänsä itse siihen tilanteeseen ja vielä vähemmän sitä, että edes todellisen vaaran uhatessa hän ei voi luottaa vanhempiensa apuun. Ei auta kuin paeta ja selviytyä, sillä hänestä riippuu vastahakoisesti pakenevan Caritankin tulevaisuus. Samuelin perhe taas muuttaa jatkuvasti isän työn takia, ja se työ on tärkeämpää kuin oman lapsen kuunteleminen. Keneenkään ei kannata tutustua, jos kuitenkin kohta on taas muutto edessä. Yksin seikkailu ja vaarat ovat paljon hauskempia, ja rikkaan perheen pojalle kaikki tuntuu mahdolliselta. Kyllä kaikesta vähintään rahalla selviää. Mutta miten pärjäävät alkoholisoituneen yksinhuoltajaäidin poika Anders ja tottelemaan ja alistumaan koulutettu, Raamatun kasvattavia sananlaskuja toisteleva Carita? Pääsevätkö he pakoon omista vankiloistaan? Kaikki kirjan päähenkilöt pakenevat voidakseen tulla omaksi itsekseen, ja pako yhdistää tämän hyvin epätodennäköisen kaveriporukan. Kirjan hahmot ovat keskenään hyvin erilaisia ja silti heissä on jotain samaa, ja tässä asetelmassa piilee juuri tämän kirjan nerokkuus. He eivät ole hyviä eivätkä pahoja, vaan inhimillisiä ja syrjään jäämisen kokemuksen koulimia. Vaikka olen lukenut viime aikoina suorastaan rikollisen vähän, olen onnistunut törmäämään moniin uusiin koululaisten kirjoihin, jotka ovat lyhyehköjä mutta eivät ollenkaan kepeitä ja puolivillaisia. Ihan miettimättä tulevat mieleeni ainakin Poika joka menetti muistinsa jatko-osineen, Selityspakki ja Tohtori Kalikali. Pituutensa ja helppolukuisuutensa puolesta ne sopivat jo paremmin lukeville eka-tokaluokkalaisille, mutta sisällössä on kuitenkin niin paljon pureskeltavaa, vakavia ja vaikeita yhteiskunnallisia asioita, että niiden luulisi kelpaavan vielä alakoulun ylemmilläkin luokilla.  En tiedä, onko tämä jokin nouseva trendi vai vanha, tuttu kirjagenre, jonka olemassaolon minä olen havainnut vasta nyt. Oli miten oli, nämä kirjat ilahduttavat minua. Sisältöä ja ajateltavaa on tarjolla myös niille, jotka eivät jaksa uppoutua tiiliskivikirjojen maailmaan. Vaikka Pako pakottaa lukemaan itsensä kerralla, siihen ei onneksi mene koko yötä!

Tohtori Kalikali

Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali. 183 s. Karisto 2014.

Mikon kotitaloon on muuttanut uusi asukas, tohtori Kalikali. Rappukäytävässä olevassa ilmoituksessa kerrotaan Kalikalin olevan ”laillistettu lääkäri vuodesta 1382”. Siinä täytyy olla kirjoitusvirhe, sillä eihän kukaan voi niin vanhaksi elää? Mutta toisaalta Tohtori Kalikalin kerrotaan myös olevan talon alkuperäisasukas. Satavuotiaassa talossa? Tuskin, kyse on varmasti tohtorin samannimisestä isästä tai isoisästä!

Samoihin aikoihin Mikko huomaa monta huolestuttavaa asiaa. Naapurin pikkupoika pelkää Kalikalia kuollakseen. Kalikalin korppikotkamaisen synkän hahmon kohtaaminen rappukäytävässä saa Mikonkin sydämen hakkaamaan omituisella tavalla. Hiekkalaatikolta kuuluu muovilapion paukutuksen tahdissa kumma loru:
”Tohtori Kalikali
sillä on leikkaussali
luut se kaivaa kips ja kaps,
kaulan leikkaa nips ja naps…”
Koko rapun koirat alkavat haukkua ja ulvoa enemmän kuin koskaan ennen. Rannan puliukot lähtevät ensin Kalikalin mukaan ja käyttäytyvät sen jälkeen omituisesti. Kanadanhanhet katoavat. Mitä käsittämättömiä julmuuksia Kalikali puuhaa?

Mikon omassakin elämässä on huolia, sillä äiti on löytänyt uuden miesystävän. Mikosta tuntuu, että äiti on pettänyt hänet. He ovat viettäneet hyvää ja mukavaa elämää yhdessä eikä heiltä ole puuttunut mitään. Ja nyt käy ilmi, että tämä hyvä elämä ei riitäkään äidille. Mikko ei riitä äidille. Mikko taas ei ole hiukkaakaan kaivannut omaan elämäänsä ketään uutta ihmistä. Ei häneltä ole kysytty, haluaako hän tutustua Markukseen! Juuri nyt hän ei todellakaan haluaisi, vaan Kalikalin arvoituksen selvittäminen on Mikolle etusijalla. Siitä hän ei halua eikä voi kertoa mitään äidille, sillä siihen loppuisivat ne tutkimukset.  Äiti taas  tulkitsee kaikki Mikon omituiset puuhat ja salamyhkäisyyden merkeiksi siitä, että Mikon on vaikea hyväksyä äidin uutta miesystävää.

Tohtori Kalikali on yhdistelmä historiallis-tieteellistä fantasianomaista kauhujännäriä ja vahvasti esimurrosikäisen arjen tunnekuohuissa kiinni olevaa tarinaa. Tohtori Kalikalissa, kuten monissa muissakin Hannu Hirvosen kirjoissa, on koko ajan hiljaisena pohjavireenä jokin rauhoittava brassailematon sivistys, laaja ymmärrys ja konstailemattomuus. Kirja tarjoilee vähitellen maailman ja sen vääryyksien edessä silmänsä avaavalle nuorelle pohdittavaksi erilaisia sekä nykyaikaisia että historiallisia yhteiskunnallisia kysymyksiä eläinkokeiden ja tieteen etiikasta alkoholistien pakkohoitoon, rasismiin ja vanhan ajan pseudotieteellis-ideologiseen rotuoppiin. Tarina ei sen kummemmin juutu näihin kysymyksiin, mutta se kuitenkin kylvää ajatuksen siemenen lukijan mieleen. Päähenkilö Mikko poikkeaa ihonväriltään kantasuomalaisesta väestöstä ja joutuu joskus pelkäämään nahkapäitä, vaikka ei ole tehnyt kenellekään mitään pahaa. Ilahduttavaa muuten on, että Mikon ulkonäöstä ei oikeastaan kerrota kuin silloin, kun se rasismia kohdattaessa tulee esille. Ratkaisu toimii hyvin, sillä se pakottaa huomaamaan omat ennakko-odotukset eikä kuitenkaan tunnu keinotekoiselta. Ihonväri tai syntyperä eivät ole tarinan kannalta millään lailla olennaisia eikä niitä siis tarvitse kummemmin korostaa.

Minä luin Tohtori Kalikalin yhteiskunnallisista kysymyksistä ja etiikasta kiinnostuneelle yhdeksänvuotiaalle, joka kyllä ääneen luettuna tykkäsi kovasti. Oli kuulemma ”selkäpiitä kalisuttava” kirja. Hän ei ehkä itse olisi vielä jaksanut lukea tätä, vaikka kirja ei erityisen paksu olekaan. Kirja kuitenkin lähtee sen verran rauhallisesti liikkeelle ja suurin osa jännityksestä ja varsinaisesta toiminnasta sijoittuu ihan kirjan loppupuolelle, että nopeasti toimintaa kaipaava ei ehkä olisi jaksanut itse lukien sinne saakka. Tokaluokkalainen on kyllä muutenkin kirjan teemojen vuoksi keskimäärin vielä aavistuksen liian nuori Tohtori Kalikalia lukemaan.