Kamalan ihana päivä

Elina Kauppila: Kamalan ihana päivä. Lasten mindfulness. Viisas elämä 2016. 55 s. Kuvitus: Elina Kauppila 

Joskus tuntuu, että mindfulness on niin kaukana lapsiperhe-elämästä kuin mikään ikinäkään voi olla. Ja jos näin on, niin juuri silloin mindfulnessia tarvitaan. Lastenkasvatus on nykyään yhä enemmän tunne- ja tietoisuustaitojen opettamista ja oppimista!

Aikuisille suunnattuja tietokirjoja lasten mindfulnessista ja tietoisuustaidoista on jo muutama olemassa suomeksikin, mutta lapsille suunnattua materiaalia on vielä aika vähän. En muista kuin kaksi selvästi tietoisuustaitoihin keskittyvää kirjaa, joista olen kummastakin jo aiemmin blogannut: kouluikäisille suunnattu Tipsu ja oivallusten opus sekä kuvakirjaikäisten Zen-pandan tarinoita. Luonnollisesti  lastenkirjallisuudessa on paljon tarinoita, joista oppii tunnetaitoja. Itse asiassa sehän on kirjallisuuden voima ja vahvuus: tarinan hahmoihin samastuminen opettaa empatiaa ja kehittää sekä omien että toisten ihmisten tunteiden ymmärtämistä. 

Tarkoituksenmukaisten tarinoiden etsiminen voi kuitenkin olla vaikeaa, joten kaunokirjallisuudesta enemmän tietokirjallisuuden suuntaan kääntyville täsmätarinoillekin on tarvetta. Kamalan ihanassa päivässä Meinin aamu lähtee käyntiin kankeasti. Hän ei haluaisi syödä aamupalaksi puuroa vaan jäätelöä, ja ulkovaatteiden pukeminenkin tuntuu hankalalta. Puistossa toiset lapset pyöräilevät kovempaa ja toisista jälkeen jääminen harmittaa. Mutta onneksi äiti auttaa Meiniä pääsemään hankalien tunteiden yli ja lopulta illalla saadaan muistella, mitä kaikkia ihania asioita päivä piti sisällään. Kirjassa on myös 21 tietoisuusharjoitusta. Näistä minun suosikkini taitaa olla satuhieronta, sillä sen avulla olen omia vilkkaita lapsiani saanut parhaiten pysähtymään, rauhoittumaan ja olemaan tässä ja nyt. Moni muu harjoitus on ollut vähän niin kuin tuuleen huutaisi.

Lapselle luettavasta tarinasta huolimatta ehkä tämäkin mindfulness-kirja on suunnattu kokonaisuutena enemmän lasten kanssa toimiville aikuisille kuin lapsille. Toisaalta, niin sen on oltavakin, sillä mindfulnessin opettaminen lapselle vaatii sitä, että aikuinen itsekin on matkalla kohti tietoista läsnäoloa. Ehkä meilläkin olisi voinut useampi tietoisuusharjoitus toimia lasten kanssa, jos olisin ensin itse paremmin sisäistänyt ne tavakseni olla ja katsoa maailmaa?

Kamalan ihana päivä sopii ehkä parhaiten heille, jotka ovat jo hiukan jyvällä mindfulnessista ja kasvatustyylistä, jonka ytimenä on pyrkimys nähdä lapsikin ihan todesta otettavana ihmisenä – sama pyrkimys kuin varhaisella feminismillä oli naisten suhteen! (Kiitos tästä kiteytyksestä nimeltämainitsemattomalle keskustelufoorumille!) Voisin kuvitella, että jos Kamalan ihana päivä olisi rasittuneen perheenäidin ensimmäinen kontakti tietoisuustaitoihin ja lapsen omaa kokemusta huomioivaan kasvatukseen, se olisi omiaan herättämään lähinnä raivoa. Voin hyvin kuvitella itseni vaikka seitsemän-kahdeksan vuotta sitten lukemassa Meinin päivästä erittäin turhautuneena. Tarina, siinä esitetyt Meinin pahan mielen aiheuttajat ja keinot niistä selviytymiseksi ovat kuitenkin hyvin yksinkertaistettuja, eivätkä kirjan ratkaisut ja tietoisuusharjoitukset toimi noin vain. Ensinnäkin toisille lapsille on luonnostaan helpompaa päästä negatiivisten tunteiden yli ja toisten lasten kanssa mikään konsti ei tunnu toimivan vaan tarvitaan aikaa ja kasvamista ja asioiden läpikäymistä uudelleen ja uudelleen. Toiseksi: sekä mindfulness että vuorovaikutusta korostava kasvatus ovat kokonaisuuksia. Ne eivät ole yksittäisiä temppuja, jotka alkavat toimia tuosta vaan. Ne liittyvät laajemmin koko olemisen ja elämisen tapaan, joka ei hetkessä muutu vaikka yksittäiset toimintatavat muuttuisivatkin. 

Kasvissyönnistä vegaaneille ja epävegaaneille

Elina Lappalainen: Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? Tammi 2015. 42 s. Kuvitus: Christel Rönns
Ruby Roth: Miksi emme syö eläimiä. Kirja vegaaneista, kasvissyöjistä ja kaikista elävistä olennoista. Aurinkokustannus 2015. 48 s.

Nakki lautasella -kirjassa Aleksi on käymässä serkkunsa Emilian luona ja he pääsevät Emilian eläinlääkäri-isän mukana käymään maitotilalla, sikalassa, broileritilalla ja kanalassa. Aluksi Aleksia ei huvita ollenkaan lähteä johonkin haisevaan sikalaan, mutta lopulta kierros tuotantoeläintiloilla osoittautuu mielenkiintoiseksi. On jännittävää kuulla, millaisia lehmät, siat, kanat ja broilerit ovat ja nähdä ja oppia uusia asioita niiden elinkaaresta. 

Nakki lautasella perustuu Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirjaa varten keräämään materiaaliin. Siihen nähden Nakki lautasella silittää kyllä lihansyöjiä hyvin myötäkarvaan. Eläinten käyttäminen ihmisten ravinnoksi esitetään hyvin itsestäänselvänä tosiasiana, jota ei kirjan loppua lukuunottamatta paljon kyseenalaisteta. Kirjassa lapset pääsevät tutustumaan tehotuotannon ongelmiin ja siihen, millä tavalla lihaa ja muita eläinperäisiä elintarvikkeita voidaan tuottaa edes vähän eettisemmin ja niin, että eläimet saisivat elää omalle lajilleen ominaista elämää. Itse eläinten tappamisen ja syömisen oikeutusta pohditaan kuitenkin hyvin vähän, sillä kirjan tarkoitus on selvästi kertoa kiihkottomia ja neutraaleita faktoja ilman minkäänlaista aatteellista agendaa. Välillä eläinten olot tai määrä saavat lapset hetkeksi mietteliäälle päälle, mikä ei sekään vielä ole kovin arvolatautunut tilanne. Useimmilla sekasyöjäperheidenkin lapsilla kuitenkin tulee joskus vaihe, jolloin he pohtivat eläinten tappamisen ja lihansyönnin oikeutusta ja ajattelevat, että eivät haluaisi syödä eläimiä. Kirjan lopussa sentään Aleksi miettii, mistä hän voi tietää, onko possu, josta hänen nakkinsa on tehty, elänyt onnellisen elämän.

”On tärkeä muistaa, että jokainen eläin on arvokas olento. Sillä on väliä, miten nämä eläimet ovat eläneet.”
”Pitääkö meidän sitten lopettaa lihan syöminen?” Aleksi kysyy.
”Jotkut tekevät niin”, isä vastaa. ”Sinunkin luokallasi on varmaan monta kasvissyöjää. Mutta lihaa voi myös syödä vähemmän. Ja kaupassa on hyvä pysähtyä miettimään, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa.”

Tämän enempää lihansyönnin etiikkaan ei puututa, mutta toisaalta tämä on äärimmäisen hyvä ratkaisu: on tärkeää, että tuotantoeläinten kohtelusta kerrotaan juuri heille, jotka eivät aiemmin ole sillä kovin paljon päätään vaivanneet, ja jotta asia uppoaisi juuri tähän kohderyhmään, on lähestymistavankin oltava sellainen, ettei se aiheuta välitöntä torjuntareaktiota.

Miksi emme syö eläimiä taas on jo kirjan alanimekkeessäkin suunnattu vegaaneille ja kasvissyöjille. Siinäkin kerrotaan faktoja eläinten lajinomaisesta käyttäytymisestä ja tehotuotannosta, mutta kuvakirjassa tieto ei tietenkään ole yhtä yksityiskohtaista kuin  Nakki lautasella -tietokirjassa. Miksi emme syö eläimiä keskittyykin pääasiassa arvoihin, etiikkaan ja maailmankatsomukseen. Sen on tarkoitus osua tunteisiin ja herättää empatiaa eläimiä kohtaan. Lisäksi kirjan näkökulma on tekstin vähäisestä määrästä huolimatta laajempi. Ruokavaliovalinnat liitetään koko maapallon luonnon ja eläinten erilaisten elinympäristöjen säilymiseen ja ilmastonmuutokseen. Ehkä näiden asioiden yhteys ei lapsille ihan pelkästään tämän kirjan kautta avaudu, mutta eiköhän niistä asioista sitten muutenkin keskustella niissä perheissä, joissa halutaan lukea lapselle Miksi emme syö eläimiä. Tämän kirjan jälkeen on nimittäin hiukan falskia lähteä enää lapsilta tosiasioita kieltämään.

Suurista eroistaan huolimatta Nakki lautasella ja Miksi emme syö eläimiä ovat samalla asialla, mutta niiden kohderyhmä on eri. Nakki lautasella kertoo varovasti ja suomalaiseen sekasyöjävaltavirtaan kuuluvan tunteita kunnioittaen lihan tehotuotannosta. Se herättää hienovaraisesti huomaamaan, että suomalaisen nykyihmisen mieleen iskostettu idyllinen maatalon pihapiirin lämmin tunnelma on todellisuudessa kaukana nykyisestä tuotantoeläinten kohtelusta. Miksi emme syö eläimiä taas on kasvissyöjä- tai vegaaniperheelle ihastuttavan raikas tuulahdus: viimeinkin jotain oikeasti omasta arvomaailmasta käsin eläinten kohtelua katsovaa materiaalia lapsille!  Miksi emme syö eläimiä antaa veganismille hyvin kaikenkattavan, tunteisiin käyvän selityksen. Käsitys maailmasta, ihmisen ja luonnon suhteesta ja etiikasta on laaja ja looginen. Maailma on muutakin kuin mitä me vain omassa arkipäivässämme näemme, ja samoin ihmisen vastuu ulottuu paljon laajemmalle. Jos tappaminen on väärin, se todella on väärin ilman mitään ehtoja.

Nettitaidot

Elli Mäkilä: Nettitaidot (Reuhurinne). 52 s. Otava 2015. Kuvitus: Jii Roikonen.

 

Mediakasvatus kuuluu minun työnkuvaani, joten luonnollisesti seuraan aiheeseen liittyviä lastenkirjoja erityisellä mielenkiinnolla. Tai jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin minun pitäisi seurata niitä erityisellä mielenkiinnolla. Todellisuudessa useimmat mediakasvatuksellisia elementtejä sisältävät lastenkirjat ovat minusta nimenomaan mielenkiinnottomia. Media-asia on niissä usein hiukan päälleliimattua ja läpinäkyvän valistuksellista. Tavoitteena on saada lapsi tottelemaan aikuisia, heidän antamiaan ohjeita, sääntöjä ja rajoituksia. Minä kannatan enemmän pohdintaa, avoimia kysymyksiä vailla valmiita vastauksia ja vähitellen tapahtuvaa lapsen oman suhteellisuudentajun, sosiaalisten taitojen, medialukutaidon ja itsesäätelyn kehittymistä tukevaa keskustelevaa otetta.  En siis yleensä odota tällaisilta nettivalistuskirjoilta paljon, mutta nyt sain yllättyä iloisesti.

Nettitaidot kuuluu Reuhurinne-tuoteperheeseen, vaikka Reuhurinne-kirjojen kirjoittaja Tuula Kallioniemi ei olekaan ollut mukana tämän kirjan tekemisessä. Reuhurinteen alakoulussa vietetään tänään nettitaitopäivää, jonka aikana perehdytään siihen, mikä internet on ja mihin kaikkeen sitä voi käyttää. Oppilaat huomioivat päivän aikana muutenkin mediaympäristöään ja huomaavat, että monet samat jutut toistuvat sekä netissä että muualla mediassa. Mainonnan periaatteet toimivat samalla tavoin, oli mainos sitten netissä tai bussipysäkillä. Kaikille medioille on yhteistä myös se, että kaikki tieto ei ole yhtä luotettavaa.

Elli Mäkilä käsittelee tässä kirjassa nettitaitoja hyvin laaja-alaisina mediataitoina. Tämä on minusta todella hyvä lähestymistapa, sillä netti ei ole erillinen saareke maailmassa eivätkä nettitaidot jotain, mitä tarvitaan vain netissä. Netti ja nettitaidot ovat vahvasti yhteydessä muuhun mediamaailmaan ja toisaalta median ulkopuolella olevaan todellisuuteen.

Valistus ja netin vaaroista varoittaminen eivät onneksi ota tässä kirjassa liian suurta valtaa, vaan Nettitaidoissa mietitään onneksi paljon myös sitä, mitä hyöytyä ja huvia netistä voi olla. Hyötykäyttöön saadaan uusia vinkkejä, ja samalla tulevat luontevasti esiin myös netin huonot puolet: taitavinkin asiallisen tiedon etsijä saattaa vahingossa päätyä netissä paikkoihin, joihin ei ollut tarkoittanut mennä. Kirjassa köydään läpi netin turvaohjeita, ikärajoja, harhaanjohtavaa otsikointia ja muita huijauksia, tekijänoikeuksia, ruutuaikaa, nettikiusaamista ja mitä kaikkea. Toki suurin osa asioista esitellään aika pintapuolisesti, mutta toisaalta kirjan kohderyhmää ajatellen juuri sopivan lyhyesti. Kustantaja on laittanut kirjan ikäsuositukseksi 7+, ja se varmaan onkin ihan sopiva ikäryhmä. Parhaiten Nettitaidot toimii juuri itsenäistä netinkäyttöä aloittelevien kattavana tietopakettina. Samoista aiheista toki sitten myöhemmin jatketaan ja pitääkin jatkaa sekä koulussa että kotona sitä mukaa, kun lapsi kasvaa. Kun lapsi tutustuu enemmän nettimaailmaan ja mediankäyttö alkaa muuttua monipuolisemmaksi, sosiaalisemmaksi ja vähemmän rajoitetuksi tai valvotuksi, uudet asiat nousevat esiin. Silloin media-asioissa painopistettä kannattaa siirtää yhä enemmän sääntöjen noudattamisesta lapsen oman ymmärryksen ja itsesäätelyn kasvattamiseen. Tarvitaan entistä enemmän selityksiä, pohdintaa ja keskustelua.

En jostain syystä koskaan ole päässyt sisään Reuhurinteen maailmaan, vaikka jossain vaiheessa monen automatkan soundtrackina oli Reuhurinne-äänikirja. Edelleenkään en muista Reuhurinteen kuka kukin on -juttuja. Olen kyllä huomannut, että minulle yleensäkin sopivat paremmin kirjat, joissa on vähän vähemmän päähenkilöitä. Minulta jää tiettävästi ihan hyviäkin kirjoja lukematta siksi, että en pysty tekemään liian suuresta henkilömäärästä päässäni eläviä persoonia. Sille, jolle hahmot ovat tuttuja ja toisistaan erottuvia tyyppejä, itse tarina on ehkä hiukan hauskempi ja mielenkiintoisempi kuin minulle.

 

 

Lego-kirjoja pilvin pimein

Elsmore : Sinustako arkkitehti Lego-palikoilla? Kuuluisimmat nähtävyydet ja ohjeet yli 30 omaan rakennusprojektiin.  Nemo 2013. 254 s.

Lego-rakentelu elää ilmeisesti uutta nousukautta, jos jotain voi päätellä julkaistujen Lego-kirjojen määrästä. Taisi mennä aika monta vuotta, ettei uusia legorakentelukirjoja juuri tullut, ja nyt niitä on parin vuoden aikana ilmestynyt ties kuinka monta.

Sinustako arkkitehti Lego-palikoilla on huima kirja. Itseoppinut Lego-rakentamisen ammattilainen Warren Elsmore esittelee kirjassa toinen toistaan uskomattomampia Lego-pienoismalleja arkkitehtuurin helmistä ympäri maailmaa. Osa malleista on mikromittakaavassa, jolloin myös käytettävä palikkamäärä on niin kohtuullinen, että sen verran voi ihan tavallisen rakentelijankin kokoelmista löytyä. Mielenkiintoisia ja suppeammallakin palikkavalikoimalla toteutettavia malleja ovat eri puolille maailmaa sijoittuvat maisemat tai katunäkymät, jotka ovat ennemminkin rakenteluideoita kuin varsinaisia rakennusmalleja. Kirjan suurimmat mallit koostuvat kymmenistä tai jopa sadoistatuhansista osista. Jos näitä malleja haluaa rakentaa ihan sellaisinaan, pitää ensin suunnata Legon verkkokauppaan tai Bricklinkiin ostamaan satoja juuri tietynlaisia palikoita, mitä voi varmaan pitää tietynlaisena legoharrastuneisuuden rajapyykkinä.

Kirja on kyllä upea, mutta pitää olla jo melko edistynyt Lego-rakentelutaidoissaan, jotta pystyy hyödyntämään tämän kirjan ideoita ja rakennustekniikoita. Esimerkiksi sellainen malli, jossa kaikki palikat ovat yksinkertaisesti nupit ylöspäin, on harvinaisuus. Useimmissa malleissa on käytetty erilaisia erikoispaloja ja -tekniikoita, joiden avulla palikoiden rakennussuunta saadaan käännettyä sivulle tai ylösalaisin, mikä tietysti laajentaa hiumasti rakennusmahdollisuuksia, mutta samalla myös vie rakentelun logiikan tasolle, jolle ei moni tavallinen rakentelija pääse.

Varsinaisia rakennusohjeita kirjassa on aika vähän, mikä onkin ymmärrettävää, kun mallit ovat hyvin monimutkaisia. Nekin ohjeet, joita kirjassa on, ovat aika pienikokoisia, joten niiden tihrustaminen on vaikeaa. Saa niistä sentään jonkun hämärän käsityksen siitä, millaisilla palikoilla ja tekniikoilla malli on toteutettu. Lähinnä tällä kirjalla onkin sellainen ihastelu- ja fiilistelyfunktio. Joku voi myös saada ahaa-elämyksen, että loppujen lopuksi Lego-rakentelussa ei ole mitään rajoja, vaan Legoista pystyy tekemään melkein mitä vaan, kunhan on tarpeeksi aikaa, ideoita, taitoa ja palikoita.

Kirjassa kerrotaan lyhyesti myös näiden suurien ja monimutkaisten mallien suunnitteluun käytettävistä tietokoneohjelmista. Sinustako arkkitehti Lego-palikoilla ei ole mikään pienten lasten palikkakirja, vaan on ehkä parhaimmillaan siinä vaiheessa, jossa siirrytään Legoilla leikkimisestä aikuiseksi Lego-harrastajaksi. Nuoremmille tämä kirja tarjoaa mielenkiintoisen maailmanympärimatkan, jonka avulla voi tutustua nähtävyyksiin, arkkitehtuuriin, historiaan sekä uusiin maihin ja kaupunkeihin. Pienikin lapsi voi huokailla ihmeissään Legoista rakennetun Westminister Abbeyn tai Taj Mahalin äärellä.

Jaa tämä:

Jarmo Latva & Lisse Tarnanen : Suomen käärmeet ja liskot. Tunsitko? Tiesitkö? Madella 2013. 232 s. 

Pienelle käärmeiden ystävälle on välillä ollut vaikea löytää sellaista nenä päähän -kirjaa käärmeistä. Käärmetietokirjoissa usein korostetaan käärmeiden hurjuutta ja vaarallisuutta, mutta ipanan mielestä käärmekin on hellyttävä luontokappale. Joskus hänelle tulee jopa paha mieli käärmeiden puolesta, jos ne esitetään epämiellyttävinä ja arvaamattomina petoina tai tarinan pahiksina. Toki on sitten myös käärmelajeja neutraalisti esitteleviä tietokirjoja, mutta ne taas tuppaavat olemaan aika puuduttavia luetteloita eri käärmeiden ominaisuuksista.

Suomen käärmeet ja liskot -kirja on kyllä käärmeidenystävälle täysosuma. Minä etukäteen ajattelin, että onkohan tämä vähän tylsä kirja, kun Suomen käärme- ja liskolajisto ei kuitenkaan ole kovin laaja ja monipuolinen, mutta vielä mitä! Kyse on vain siitä, miten nämä harvat eläimet nähdään ja mitä niistä kerrotaan.

Kirjasta välittyy tekijöiden käärmeitä kohtaa tuntema lämpö ja empatia. Varsinaisen tietotekstin lisäksi kirjassa on monia pieniä tarinoita tekijöiden kohtaamisista käärmeiden ja liskojen kanssa. Erityisen hellyttävä on kertomus, jossa isoisä poimii varovasti käsin tarhakäärmeet lannasta, jotta ne eivät vahingoittuisi lannanlevityksessä.

”Ennen sotia ja vielä ehkä 50-luvullakin saaristossa oli melko tavallista tarjota tarhakäärmeille maitoa”, kertoo Raaseporin Skåldön saaressa asuva Ulf Danskanen. ”Käärmeet olivat hyötyeläimiä, ne pyydystivät myyriä ja hiiriä. Viitisenkymmentä vuotta sitten ei maatiloilla ollut paljoakaan koneita. Lanta levitettiin pelloille ja niityille hevoskärryillä. Muistan, miten isoisä Raaseporin Torsössä vielä 60-luvun alkupuolella poimi käsin varovasti tarhakäärmeet lannasta, jotteivät ne vahingoittuneet lannanajossa.”

Tämä käärmekirja ei ole erityisesti lasten tietokirjaksi tehty, sillä tietomäärä on sitä luokkaa, että siitä riittää aikuisellekin ammennettavaa. Kirjaston lastenosastolta tämän kuitenkin bongasin ja se sopii erittäin hyvin myös asiasta kiinnostuneelle lapselle. Kuvilla on kirjassa suuri rooli ja se tasapainottaa sopivasti tekstin ja tiedon määrää. Teksti on miellyttävällä tavalla vanhanaikaista – sitä siis on paljon ja siitä välittyy asiantuntemus, toisin kuin monista silppumaisista tiedonpätkistä koostuvista nykyajan lasten tietokirjoista. Toki nämä silpputekstiset kirjat palvelevat eri tarkoitusta, sillä lyhyine, irrallisine tekstipätkineen ne sopivat esimerkiksi lukemaan opettelevan tietokirjoiksi. Tämä kirja taas on tiedonjanoisen tietokirja, josta saa laajan kokonaiskuvan Suomen käärmeiden ja liskojen lajeista, elintavoista, elinkaaresta ja vuodenkierrosta. Kirja vastaa moniin käärmekysymyksiin, joita meilläkin kotona on esitetty ja joihin ei ole tuntunut helposti vastauksia löytyvän.

Kirjan kuvat ovat aivan omaa luokkaansa, ovathan kirjan tekijät luontokuvaajia. Käytännössä jokainen valokuva on taideteos eikä vain kuva. Ne tukevat tekstiä siinäkin mielessä, että niissä käärmeet ja liskot näyttäytyvät kauniina ja yksilöllisinä otuksina, joiden elämää on syytä kunnioittaa.

(Minä olisin mielelläni laittanut tänne lisääkin kuvia kirjasta, mutta jostain syystä ne yrittivät aina mennä väärin päin enkä saanut niitä oikein, joten luovutin… Nämä minun kuvani eivät tee oikeutta kirjan valokuville.)

Maalämpö

Mary-Jane Wilkins : Maalämpö (Vihreä elämä).  Perhemediat 2012. 63 s.

Eipä ole tainnut pitkään aikaan ilmestyä uusia erilaisia energianlähteitä esitteleviä lasten tietokirjoja, joten odotin mielenkiinnolla tätä Vihreä elämä -sarjaa. Sarjan nimi antaa myös ymmärtää, että vaikka esimerkiksi fossiilisille polttoaineille on oma kirjansa, niin aiheita käsiteltäisiin kriittisesti niiden ympäristövaikutusten suhteen, mikä olisi oikein tervetullut näkökulma.

Lainasin kirjastosta maalämmöstä kertovan kirjan, sillä se oli meille silloin pari kuukautta sitten ajankohtainen. Meidän taloyhtiössämme työt maalämpöön siirtymiseksi olivat lopuillaan. Porauskaivannot oli jo täytetty niin ettei sinne enää voinut kukaan ajaa polkupyörällä päälleen pystyyn. Valitettavan vähän olimme kuitenkin osanneet lapselle kertoa maalämmöstä, vaikka hän kovin mielellään olisi kuullut lisää. Maalämpö on ympäristöystävällisempää ja halvempaakin kuin öljylämmitys, mutta olisi kyllä kiva osata kertoa vähän enemmän näkökulmia tähän asiaan.

Vihreä elämä -sarjan Maalämpö-kirja ei kuitenkaan aivan vastannut minun odotuksiani. Sarja on alkujaan Yhdysvalloista, ja vaikka suomennokseen on lisätty Suomen oloihin liittyviä tietoja ja tilastoja, niin kirjan pääpaino on kuitenkin toisenlainen kuin mitä suomalaisten tekijöiden maalämpökirja olisi. Suurin osa kirjasta keskittyy maalämpöön toisenlaisena ilmiönä kuin millaisena se Suomessa lähinnä käsitetään. Eniten kirja käsittelee mannerlaatojen raja-alueiden kuumia lähteitä, tulivuoria, geysirejä ja muita vulkaanisia ilmiöitä sekä niiden käyttöä energiatuotantoon ja lämmitykseen.

Kirjan teksti on sen verran asialista ja erilaisia lukuja ja tilastoja ja diagrammeja riittää, että ei tämä mikään alle kouluikäisen kirja ole. Sieltä täältä voi tietysti lukea faktoja ja mielenkiintoisimpia osuuksia, mutta kokonaisuudessaan kirja on enemmän ehkä yläkoulutasoa.

Keppikirja

Jo Schofield & Fiona Danks : Keppikirja. Tikuista asiaa : Mihin voit käyttää keppejä. Lasten Keskus 2013. 128 s.

Kävin kirjastossa ja jäin hetkeksi kollegan kanssa vaihtamaan kokemuksia siitä, kun lapsi keräilee keppejä. Niitä löytyy joka metsäretkeltä tai vaikka ihan koulumatkan varrelta ja kohta niitä on joka nurkka täynnä. Lapsi kuitenkin tuntee ja muistaa joka kepin tarkasti. Ne ovat aarteita ja ainutlaatuisia yksilöitä eikä niitä saa noin vain pistää pois. On hyviä husimis- ja lätäkönkaivelukeppejä, pyssy- tai miekkakeppejä, on muuten vaan moneen käyttöön sopivia keppejä ja sitten on niitä persoonallisia ankeriaskeppejä, joilla on silmät ja suu. No, siitä sitten kohta siirryin tutkimaan uutuushyllyä, ja mitä löysinkään? Keppikirjan! Minua vähän nauratti ajatus keppikirjasta. Ipana ei selvästikään kaipaa mitään kummempia keppivinkkejä vaan keksii kepeille käyttöä itse, mutta ehkä tällainen kirja voisi saada keppeihin kyllästyneen äidin ymmärtämään kepin todellisen arvon?

Keppikirjan keppiohjeet on jaettu kahdeksaan ryhmään: seikkailukepit, taikakepit, luovuus kunniaan, keppileikit, aurinkokeppejä, soittokepit, vesikepit ja erätaitoja luonnossa. Oikeastaan olisi ehkä parempi puhua vain keppi-ideoista, sillä monet ohjeista ovat hyvin summittaisia ja suuntaa-antavia, siis pikemminkin ideoita kuin varsinaisia ohjeita. Osa ideoista on kyllä niin itsestäänselviä, että tuntuu hullulta, että ne on yleensäkin tähän kirjaan otettu. Koiralle voi tosiaan heitellä keppiä, kepeistä voi rakentaa majan ja keppiä voi käyttää vaikka lätäkön syvyyyden mittaamiseen! Mutta toisaalta silloin, kun samasta aiheesta kehitellään paljon puuhavinkkejä, ne tavallisimmat saattavat jostain syystä yhtäkkiä unohtua, joten ehkä niidekin on kuitenkin hyvä olla mukana kepinkäyttöoppaassa.

Keppikirjan pahin puute on kuitenkin se, että alkuteos on brittiläinen eikä kirjan sisältöä ole juuri Suomen oloihin sopeutettu. Suomessa ei esimerkiksi taida paljon seljapensaita tai heisipuita kasvaa. Jos keppivinkki perustuu siihen, että näiden puulajien pehmeä ydin on koverrettavissa pois, niin voisi olla hyvä tuoda tekstissä ilmi, että tämän toteuttaminen ei ehkä onnistu minkä tahansa suomalaisen kepin kanssa.

Kaiken kaikkiaan Keppikirja on kuitenkin oikein mielenkiintoinen ja inspiroiva kirja. Ehkä ennen lapsilla oli enemmän vapaata, ohjelmatonta ja ohjaamatonta ulkoleikkiaikaa kuin nykyään, eikä tällaisia ohjeita erikseen tarvittu. Jos vain on niin paljon vapaata aikaa ulkona, että ehtii jo vähän tylsistyä, niin lapsi keksii kyllä suurimman osan näistä keppileikeistä ihan itsekin. Mutta nykyään ei enää lapsilla taida olla yhtä paljon aikaa tylsistyä ulkona, tai ainakin vaihtoehtona on liian helposti audiovisuaaliset viihdykkeet sisätiloissa. Tällaisessa tilanteessa on kyllä hyvä, että näitä keppivinkkejä on koottu kirjaksi, jonka avulla ulkona ja luonnossa puuhastelu saadaan houkuttelevammaksi. Kepeistähän saa vaikka taikasauvoja, pienoismaailmoja leluhahmoille, ritsan, miekan, majan, soittimia… Keppikirja on sukua Tatu ja Patu pihalla -kirjalle, jossa samalla back to basics -tyyliin palataan ulkona leikkimisen kovaan ytimeen.

…ja maailma pelastuu!

Jacquie Wines : 101 tapaa pelastaa maapallo. Gummerus 2008. 144 s. Kuvittanut Sarah Horne. Suomentanut Marlene Sanoukian. Suomenkielisen laitoksen tarkastanut Malva Green, Luonto-Liitto.

Jos edellisessä ilmastonmuutokirjassa olikin hiukan niukasti arkipäivän keinoja nykyistä ympäristöystävällisempään elämään, niin tämä kirja sitten paikkaa sen aukon. Tosin 101 tapaa pelastaa maapallo ei keskity pelkästään ilmastonmuutoksen torjumiseen vaan antaa vinkkejä kaiken kaikkiaan ekologisempaan elämään. Suurin osa näistä ekovinkeistä silti ainakin mutkan kautta taitaa vaikuttaa myös ilmastonmuutokseen. Mutta vaikka kuinka yrittäisi jokaista näistä 101 maailmanpelastustavasta, niin yksityisen ihmisen pyrkimykset eivät kuitenkaan vaikuta tarpeeksi, jos yhteiskunnan rakenteet ja lainsäädäntö eivät tue ja ohjaa ihmisiä ja organisaatioita toimimaan ympäristöystävällisemmin. Näiden ympäristönsuojelukirjojen esittelemisen innoittaja Ilmastovanhemmat-yhdistys pyrkiikin vaikuttamaan päättäjiin ja poliitikkoihin eikä vain tavallisten ihmisten tekemiin pieniin arjen valintoihin ilmastonmuutoksen estämiseksi.

Lapselle on silti helpompaa ja konkreettisempaa lähteä liikkeelle siitä, millaisilla teoilla voi itse vaikuttaa ympäristöönsä, ja siihen tarkoitukseen tämä kirja sopii erittäin hyvin. Tämä kirja ei ehkä motivoi (=maalaa uhkakuvia maailmasta ilmastonmuutoksen edetessä) yhtä tehokkaasti kuin Ilmastonmuutos-kirja, mutta toimintaohjeita siinä on selvästi enemmän. Kuvitus on mukavan humoristista, mutta mustavalkoista. Teksti on tässä kirjassa esimerkiksi Ilmastonmuutos-kirjaan verrattuna selvästi kuvaa hallitsevampi elementti. 101 tapaa pelastaa maapallo onkin enemmän käsikirjatyyppinen luettava kirja kuin selailtava ja katseltava. Erilaiset maailmanpelastuskeinot esitellään koululaiselle tai melkein-koululaiselle myös pieninä hauskoina tehtävinä ja puuhavinkkeinä. Samalla konkretisoituu kätevästi se, mikä tällä hetkellä esimerkiksi omassa kodissa on vallitseva käytäntö. Montako lamppua teillä juuri nyt palaa? Moniko niistä palaa turhaan? Moniko niistä on energiansäästölamppu ja kuinka moni on hehkulamppu? Voisitko istuttaa puun, perustaa kompostin tai kasvattaa itse ruokiasi? Voisitko kerätä sadevettä kasvien kasteluun vesijohtoveden sijaan?

Erityisen kiitoksen tämän kirjan tekijäkunnalle voi antaa siitä, että Luonto-Liiton edustaja on tarkastanut suomenkielisen laitoksen. Maailmanpelastusohjeet soveltuvat siis myös Suomen oloihin. Kirja ei juurikaan sisällä mitään kummallisuuksia, jotka saisivat suomalaiset kulmakarvat kohoamaan. Toki osa ohjeista saattaa kuulostaa omituisilta ihan siitä syystä, että toisille ihmisille ja perheille eri asiat ovat itsestäänselvä osa arjen käytäntöjä. Vieläkö oikeasti on ihmisiä, joille pitää neuvoa, että vesihanan voi sulkea hampaiden harjauksen ajaksi? En tiedä. Ehkä heitä vaan edelleen on. Lisäksi kirjan alkuteos on vuodelta 2007 ja suomennos vuodelta 2008. Viidessä vuodessa on mitä todennäköisimmin jo tapahtunut muutoksia sekä ihmisten ilmastonmuutokseen liittyvässä tietoisuudessa että lainsäädännössä. Siitä huolimatta tämän kirjan sisältö on pääosin vielä erittäin ajankohtaista, ehkä juuri nyt jopa vielä ajankohtaisempaa kuin kirjan ilmestymisen aikaan.

Ilmastoasiaa

Glenn Murphy : Ilmastonmuutos. Mitä minä voin tehdä? Tammi 2008. 63 s.

Vasta perustetun Ilmastovanhemmat-yhdistyksen kunniaksi voisin esitellä aiheeseen sopivia lasten tietokirjoja. Tai jos nyt ensin tämän yhdenkin edes, toivottavasti saan myöhemmin aikaiseksi pari muutakin blogikirjoitusta näistä luonnonsuojelua ja ympäristöasioita käsittelevistä kirjoista.

Ipana siis kuuntelee ja katselee suurella mielenkiinnolla uutisia aina, kun vain siihen on mahdollisuus. Sanomalehdestäkin luemme silloin tälloin yhdessä kiinnostavia juttuja. Niistä sitten kumpuaa paljon kysymyksiä, joista huomaan, kuinka vähän lopulta uutisissa asioista ja niiden taustoista kerrotaan ja kuinka vähän itse oikeastaan tiedänkään. Yrittääkääpä itse selittää Euroopan pankkikriisi ymmärrettävästi ja sopivan lyhyesti kuusivuotiaalle siinä sivussa kun ajatte neljän ruuhkassa. Ja mites tämä Pohjois-Korea, miksi se on sellainen kuin se on? Ja entä ilmastonmuutos?

Pankkikriisistä tai Pohjois-Koreasta ei oikein ole lastenkirjoja tehty, mutta ilmastonmuutoskysymyksiä lähdin tietysti lähestymään hankkimalla ipanalle kirjoja. Ensimmäinen luettavaksi valikoitunut kirja oli Glenn Murphyn Ilmastonmuutos – mitä minä voin tehdä? -kirja, joka ulkoasunsa, tekstimääränsä ja tuon mitä minä voin tehdä -kysymyksen ansiosta vaikutti ainakin päällisin puolin sellaiselta ymmärrettävältä ja tarpeeksi konkreettiselta kirjalta, jonka kanssa olisi hyvä lähteä etsimään tietoa alle kouluikäisen kanssa.

Ilmastonmuutos taitaa olla aiheena sellainen, josta on lopulta hyvin vaikea antaa lapselle kerralla selkeää kokonaiskuvaa. Kirja koostuu neljästä pääosiosta: Mistä ilmastonmuutos johtuu, miten ilmastonmuutos vaikuttaa, miten ilmastonmuutosta torjutaan ja mitä sinä voit tehdä. Tähän asti kaikki on vielä selvää, mutta kun kirjaa alkaa lukea, päänsisäinen selkeys katoaa nopeasti. Ilmastonmuutoksen syyt, seuraukset ja torjuntatavat esitellään irrallisina kokonaisuuksina ja asioiden yhteyksiä toisiinsa joutuu tosissaan miettimään, aikuinenkin. Otettakoon tässä kohdassa kuitenkin huomioon se, että tämä aikuinen on nukkunut viime aikoina liian vähän (pienempi on kehittänyt kuusi uutta hammasta kuukaudessa!) ja se näkyy ehkä ensimmäisenä juuri tällaisissa asioissa, joissa pitäisi hahmottaa suuria kokonaisuuksia eikä vain edetä rutiinista toiseen. Varsinkin ilmastonmuutoksen syistä kerrottaessa tulee sellainen olo, että tämän asian ymmärtääkseen pitäisi ensin ymmärtää joku toinen asia, ja sen asian ymmärtääkseen taas pitäis ymmärtää joku kolmas asia. Kun yhteen kysymykseen vastataan, vastaus herättää pari-kolme kysymystä lisää. Mitä se on tämä hiilen kierto ja ymmärsiköhän tuo lapsi tästä mitään? Kirjassa on myös minusta kirjan kohderyhmää ajatellen ja suhteessa tekstimäärään ja tekstin kokoon aivan turhan kuivakoita ja hankalia taulukoita ja kaavioita. Mutta ehkä minä toisaalta vaadin omalta ymmärrykseltäni liikaa. Lapsi saattaa lähestyä asiaa hiukan eri näkökulmasta, ottaen kirjasta sen minkä siitä saa, rakentaa käsitystään ja maailmankuvaansa vähitellen, tottuneena siihen, että ei vielä ymmärrä kaikkea. Ehkä minä silti mieluummin lukisin lapselle ensin jotain, jossa kerrottaisiin selkeästi ja yksinkertaisesti vain joku yksi pieni osa tämän kirjan laajasta sisällöstä, ja sitten sen suppean ymmärryksen päälle olisi helpompi lastata lisää tietoa.

Kuivakkaa kansainvälistä yhteistyötä

Kirjan selkein ja havainnollisin osuus on ilmastonmuutoksen vaikutusta käsittelevä luku, josta kyllä lapsikin saa ihan hyvän ja monipuolisen käsityksen erilaisista muutoksen seurauksista. Tämä osuuden takia kyllä kannatti tämäkin kirja lukea. Seurausten lisäksi selviää hyvin myös se, miksi ja miten nämä asiat tapahtuvat, joten ne eivät jää vain papukaijamaisesti toistettavaksi luetteloksi erilaisista uhkakuvista. Päinvastoin, seuraukset tuntuvat hyvin ymmärrettäviltä ja loogisilta. Esimerkiksi merenpinnan noususta, sään ääri-ilmiöiden ja tartuntatautien lisääntymisestä ja eläinlajien katoamisesta onnistutaan kertomaan niin yksinkertaisesti ja selkeästi, että niitä ei tarvitse jäädä sen enempää miettimään ja ihmettelemään. Ehkä tämä osio olisikin ollut hyvä olla heti kirjan alussa, sillä sehän on kuin kutsu lukemaan lisää siitä, mikä tällaista aiheuttaa ja miten se voitaisiin estää. 

Konkreettinen mitä minä voin tehdä -osio on jo kirjan nimenkin perusteella se osa kirjasta, miltä minä odotin paljon. Tällaisessa kirjassa on tietysti se ongelma, että loppujen lopuksi yksi lapsi ei tee kovinkaan paljon itsenäisiä valintoja, tai ei ainakaan niihin suurimpiin valintoihin pääse kovin paljon vaikuttamaan. Siltä kannalta tällaisessa koululaiselle itsekseen luettavaksi tarkoitetussa kirjassa ei ehkä olekaan kovin tarkoituksenmukaista kritisoida tiukasti ihmisten kulutustottumuksia. Sikäli ohjeet ovat siis aika realistisia: älä lutraa vettä suotta ja sammuta sähkölaitteet kun et käytä niitä. Mutta jotenkin ohjeissa oli myös sellainen sävy, että ne tuntuivat hyvin pieneltä näpertelyltä, siis sellaisilta, että voi kuvitella tekevänsä jotain muuttamatta kuitenkaan oikeasti mitään elintavoissaan ja kulutustottumuksissaan. 

Veden valtiaat

Marjut Hjelt : Veden valtiaat. (Totta ja tarua -sarja) SKS 2012. 144 s. Kuvitus: Christer Nuutinen

Kuinkas sattuikaan! Juuri kun kirjoitin tuosta Merten salaisuudet -kirjasta, niin seuraavalla kirjastoreissulla löysin uutuuden, jossa on koko kirjan edestä veteen liittyviä myyttejä. Tämähän sopii meille kuin nenä päähän! On todella mukavaa löytää lasta kiinnostavasta aiheesta hyvin tehty kirja, joka ei ole ihan hetkessä luettu, nähty ja ulkoa opittu. Kuusivuotias ei ehkä vielä osaa arvostaa lähdeluetteloa, mutta aikuiselle se ainakin kertoo jotain tämän kirjan laadusta, lähtökohdista ja tavoitteista. Toisaalta kuusivuotias ei ole vielä tämän kirjan varsinaista kohderyhmääkään, joten samanikäisille en voi tätä suositella, ellei lapsella sitten ole jo ennestään kiinnostusta ja tietoa myyttisistä olennoista, hirviöistä ja vedenalaisesta maailmasta. Vanhoihin kansanuskomuksiin ja mytologioihin perustuvat hahmot ja tarinat voivat olla turhan raakoja ja pelottavia, jos ei ole vielä tottunut käsittelemään sentyyppisiä asioita niiden omassa kontekstissa. Tästä kirjasta ei missään nimessä kannata aloittaa tutustumista myyttisiin olioihin, sillä monien taruolentojen arvaamattomuus ja pahantahtoisuuus voivat olla liian pelottavia. Lapsen on kyllä hyvä olla jo hirviö- ja kauhujuttuiässä kestääkseen Veden valtiaissa vilisevät hukkuneet neidot ja katkotut sormet sun muut kauheudet. Vaikka eipä silti, onhan näitä koulukuntaeroja sen suhteen, millaisten tarinoiden katsotaan sopivan lasten kuultaviksi. Sensuroimattomien Grimmin satujenkin lukemiselle on olemassa perustelunsa. Minä asetun taas tässäkin asiassa sinne keskivaiheille, eli en vältä kaiken raakuuteen tai julmuuteen viittaavan lukemista lapselle, mutta harkitsen kyllä sitä tarkkaan aina lapsen kulloisenkin kehitystason mukaan.

Kun Sedna varttui nuoreksi neidoksi, hän ei halunnut aviomiehekseen metsästäjää, joka hänelle oli valittu. Sedna uhmasi isäänsä ja meni naimisiin rakkaan koiransa kanssa. Isä raivostui kapinoivalle tyttärelleen, nosti Sednan kajakkiin ja heitti tämän jäiseen mereen. Sedna pyrki takaisin kajakkiin, mutta isä hakkasi tytön sormet poikki ja tyttö vajosi mereen. Sedna jäi asumaan mereen ja hänestä tuli kuolleiden valtakunnan valtijatar.

Veden valtiaat vaikuttaa erittäin kattavalta pakkaukselta, vaikka luonnollisesti siihen on valittu vain osa maailman tarustojen vedenväestä. Suomalaiset vesien taruolennot ja jumalat saavat luonnollisesti muiden kansojen mytologioita suuremman roolin ja hyvä niin. Teksti on sikäli miellyttävän vanhanaikaista, että se ei kamalan paljon kosiskele eikä yritä olla hauskaa, vaan tarinat kerrotaan tietokirjamaisesti sellaisina, kuin ne mytologioissa ja kansantaruissa ovat. Tosin se myös merkitsee sitä, ettei tätä kannata tyrkyttää kuin niille lapsille, joita aihe oikeasti kiinnostaa. Joitain eri mytologioiden olentoja yhdisteleviä sepitelmiäkin kirjassa ilmeisesti on, tai siltä minusta ainakin vaikutti. En tiedä, mitä kuusivuotias niistä ajatteli, mutta minun lajitteleva mieleni kyllä hiukan tykkäsi huonoa siitä, että eri kansojen myyttisiä olentoja yhdisteltiin kuvitteelliseen tarinaan kirjassa, jonka muut tarinat perustuvat todellisiin lähteisiin, siis muinaisiin uskomuksiin ja mytologioihin.

Christer Nuutisen kuvitus on hyvin vaikuttava. Hän on onnistunut luomaan kuvituksissaan eri olennoille erilaisen luonteen ja tyylin satumaisen kauniista karun maanläheiseen tai ikiaikaisen hirvittävään. Ipanan mielestä kuvat eivät ole liian jännittäviä, vaikka kyllä ovat enemmän siellä jännittävän puolella. Veden valtiaita ei esimerkiksi saa jättää yöksi hänen huoneeseensa, vaan kirja on aina tuotava illalla sieltä pois, etteivät merihirviöt, erityisesti Iku-Turso ja Umibözu, häiritsisi hänen untaan.

Iku-Turso, Äijön eli paholaisen poika

Yemanja, meren pinnalla kävelevä lumoojatar