RSS-syöte

Aihearkisto: satukirjat

…ja sitten kun Vaahteratuvat on luettu…

Posted on

Lybeck : Latte-siili ja vesikivi. Lasten keskus 2009. 146 s. Kuvitus Daniel Napp.

Mitäs sitten, kun Vaahteratupa-kirjat on luettu? Sekä ipanalle että minulle jäi hirveä hinku lukea lisää eläimellisiä seikkailuja, mutta Vaahteratupien jälkeen ei meinannut löytyä mitään vastaavia ja  riittävän hyviä satuja, jotka yltäisivät lähellekään samaan. Mutta sitten luettiin Latte-siili ja vesikivi, ja siinä oli kyllä jotain viehätystä.

Latte-siilin kotimetsä on kuolemassa, koska se on kuivunut. Kuivuminen taas johtuu Korppi Raabin kertomuksen mukaan siitä, että karhukuningas Bantur on ryöstänyt Taimenjärven pohjasta vesikiven. Latte päättää lähteä etsimään kiveä, vaikka Raab varoittelee matkan vaaroista. Jos Latte onnistuisikin selviämään susien valtakunnasta, hänet ilman muuta revittäisiin kappaleiksi ilvesten valtakunnassa. Ja jos hän onnistuisi pääsemään vielä sieltäkin elossa, karhujen valtakunnan rajalla hän viimeistään pääsisi hengestään.

Karhukuninkaan vartijat kuulustelevat Latte-siiliä

Kuvittajana on Daniel Napp, joka on tehnyt myös Mikko Murina -kuvakirjat, joten kuvitus on samalla tavalla hiukan humoristista mutta silti riittävän satumaista. Kuvat antavat kyllä kivasti hahmoille luonnetta, mutta ei tässä kirjassa ihan sellaisia suuria persoonia ole kuin Vaahteratupa-kirjoissa, ei kuvituksen eikä tekstinkään puolesta. Mutta kaiken kaikkiaan tämä on hyvä seikkailu, jossa on vaaroja ja jännitystä mutta silti tiettyä rauhallisuutta. Teksti jotenkin kutsuu lukemaan ääneen melko hitaasti. Myös tarinan etenemisessä on tiettyä vanhanaikaisen sadun rakennetta, mitä ehkä vähän selittää se, että kirjan alkuteos on vuodelta 1958. Tarinan sankari kohtaa kolme vaaraa, joista hän selviää perinteisten eläinsatujen tapaan neuvokkuutensa ansiosta.

Vesikivi löytyy karhukuninkaan luolista

Eri hahmojen nimet ovat tässä kirjassa hyvin onnistuneita. Erityisesti ilves-, susi- ja karhukansan kuninkailla on vaikuttavat nimet, joissa on juuri sopivan pelottavaa jylhyyttä: Bantur, Glufus ja Tibur. Kuvia on mukavan paljon, vaikka välillä on sellainenkin aukeama, jossa ei ole yhtään kuvaa. Tekstin asettelu kuvakirjamaisesti kuvan sisään on monessa kohdassa onnistunut ratkaisu, joka ainakin lukijalle tuo sadun maailman kokonaisvaltaisemmin läsnä olevaksi. Kuulijalle sama kokemus ei tietenkään välttämättä välity.

Latte-siilille on ilmestynyt suomeksi myös kaksi jatko-osaa, Latte-siili ja Musta Varjo (2010) sekä Latte-siili Lofooteilla (2012). Tämä uusin on meillä vielä kokonaan lukematta, mutta heti luetaan, kun vain saan sen jostain käsiini.

(Kansikuvan lähde : Lasten Keskus)

Vaahteratupalaisten seikkailut jatkuvat

Posted on

Minä ja ipana olemme kyllä sen verran tykästyneitä noihin Vaahteratuvan väki -kirjoihin, että pakkohan ne on ne jatko-osatkin tänne blogiin saada. Toivottavasti näitä tulisi vielä lisääkin!

Jäntti : Vaahteratuvan väki ja vaarallinen peto. WSOY 2008. 76 s.

Toisessa Vaahteratupa-kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti sitä, miten huhut kasvavat yhteisöä riivaavaksi peloksi ja suorastaan poikkeustilaksi. Kirja käy hyvin mediakasvatusmateriaaliksikin, sillä myös Hiirivuoren Sanomat on mukana petohysterian lietsomisessa. Lapsen kanssa on helppo tässä yhteydessä pohtia, onko kaikki varmasti totta, mitä sanomalehdessä kerrotaan ja miten jokin asia, joka ei edes ole aivan totta, voi saada aikaan valtavan mylläkän sekä mediassa että koko yhteisössä. Lehdessä ei muusta kirjoitetakaan kuin pedosta ja uusista petohavainnoista. Kylän neuvosto säätää ulkonaliikkumiskiellon pimeän aikaan, vaikka on talvi ja melkein koko ajan on niin pimeää, että ulos ei saisi mennä ollenkaan. Jännitystä riittää niin kuin sarjan ensimmäisessäkin kirjassa, eikä tässä toisessakaan osassa selitetä kaikkea. Sekin jää oikeastaan lapsen ja aikuisen yhdessä pohdittavaksi, mikä se koko peto oikeastaan edes oli.

Pedon hirmuinen kita

 

Jäntti: Toivo ja hirveä hämähäkki. WSOY 2009. 26 s.

Toivo ja hirveä hämähäkki on kuvakirjamaisempi kuin sarjan muut kirjat, sillä siinä on selvästi vähemmän tekstiä ja kuvan osuus on suurempi. Siinä on muutenkin hiukan välipalan makua, mutta kyllähän se tämäkin välipala vaahteratupalaisiin ihastuneelle kelpaa. Vaahteratuvan vintillä asuvan hämähäkin kanssa opitaan elämään sovussa, ja lopulta hämähäkki pystyykin auttamaan Vaahteratuvan väkeä kuumailmapallon rakentamisessa. Kuumailmapalloa taas tarvitaan, jotta päästään lähtemään maailmalle. Tässä kirjassa ei mitään niin suurta arvoitusta tai jännitystä ole, ellei sellaiseksi sitten riitä hämähäkin kohtaaminen. Ja joillekinhan se riittää.

Jäntti : Vaahteratuvan väki ja Kivihovin kirous. WSOY 2010. 75 s.

Neljännessä kirjassa Vaahteratuvan väki ja Kivihovin kirous päästään lopulta seikkailemaan kuumailmapallolla. Mutta aina sitä ei osaa varoa kaikkia vaaroja maailmalla, ja niin Toivo-siilille käy onnettomasti. Hänen päälleen lankeaa Kivihovin kirous: ”Sinä eksyt, katoat, häviät, unohdut, etkä pääse enää ikinä kotiin.” Niin mielenkiintoista ja jännittävää kuin maailmalla onkin seikkailla, Toivoa hirvittää ajatus siitä, ettei pääsisi enää koskaan kotiin. Lapsellekin tämä ajatus taitaa olla aika kauhistuttava, mutta kuten ainakin aikuinen saattaa jo arvata, niin kyllä sinne kotiin lopulta päästään.

(Kansikuvien lähde : WSOY)

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Posted on

Titania Woods : Kultasiipien keijukoulu -sarja. Gummerus. Rohkeus koetuksella

  1.  Siivet kantavat, 2010
  2. Keskiyön kekkerit, 2010
  3. Ikuiset ystävät, 2011
  4. Keijutomua, 2011
  5. Kiharaisia kuvioita, 2011
  6. Rohkeus koetuksella, 2011

Kirjastoon, jossa olen töissä, tuli organisaatiomuutoksen ansiosta vähän aikaa jonkun muun valitsemia kirjoja. Siinä oli puolensa ja puolensa. Toisaalta kaikki kirjavalinnat eivät oikein osuneet asiakaskunnan makuun ja kirjoja tuli pikkuisen kirjaston pikkuisiin tiloihin nähden liikaa. Mutta toisaalta jouduin vähän kohtaamaan omia ennakkoluulojani, kun kirjastoon tuli kirjoja, joita en olisi itse valinnut.

Otin härkää sarvista ja yritin lukea kirjoja, jotka olisin itse jättänyt tilaamatta. Yksi sarvista otettava härkä oli Titania Woodsin Kultasiipien keijukoulu -sarja. Keijuilla ja prinsessoilla saadaan myytyä pikkutytöille mitä vaan, vaikka laatu olisi kuinka heikkoa. No, tässä vaiheessa Kultasiipiä oli tullut jo neljä osaa, ja minulle kävikin niin, että ahmaisin ne kaikki kerralla. Hei, eihän tämä olekaan pelkkää tyhjänpäiväistä ja tyhjäpäistä keijuihanuusfiilistelyä! Ja mikä parasta, nämä keijut näyttävät paitsi keijumaisilta, myös ihan juuri itsensä ikäisiltä pikkutytöiltä eikä miltään tiimalasivartaloisilta povipommeilta! Piti sitten oikein kokeilla, että olenko koko ajan ollut väärässä keijukirjojen suhteen, ja luin vielä vertailun vuoksi yhden Disneyn vastaavan keijusatukirjan, Okariinan salaisuuden. Mutta kyllä oli eroa keijukirjalla ja keijukirjalla! Juuri ja juuri jaksoin kahlata sen Disneyn läpi, kun kerran olin sen päättänyt lukea.

Kultasiipien keijukoulu -kirjat kertovat koulunsa aloittavien keijutyttöjen suuresta elämänmuutoksesta. He lähtevät kotoa vanhempiensa luota sisäoppilaitokseen eli Kultasiipien keijukouluun, tutustuvat toisiinsa ja itseensä, yrittävät hankkia ystäviä ja tulla jotenkin toimeen kaikkien kanssa ja opettelevat keijujen elämässä tärkeitä taitoja, siinä sivussa myös sosiaalisia taitoja.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa Siivet kantavat päähenkilö Tuikku Ohiräpytys ei opikaan lentämään kuten kaikki muut keijut ovat aina oppineet. Se on suuri häpeä, eikä Tuikku uskalla kertoa siitä vanhemmilleen, joiden hän tietysti haluaisi olevan ylpeitä lapsestaan. Toiset pilkkaavat, toiset jaksavat kannustaa, mutta Tuikku itse on jo aivan epätoivoinen. Hankalien tilanteiden ansiosta Tuikku kuitenkin oppii, millainen on todellinen ystävä. On kavereita, joiden kanssa ei ehkä koskaan ole tylsää hetkeä, mutta voi olla, että heihin ei voikaan luottaa silloin, kun itse tarvitsisi tukea ja ymmärrystä.

Kultasiipien keijukoulussa ystävyys ja oikein toimiminen korostuvat, vaikka missään tapauksessa Tuikku luokkakavereineen eivät ole mitään aina luonnottoman ja täydellisen viisaita ja vain oikeita valintoja tekeviä keijuja. He tekevät jekkuja ja rikkovat koulun sääntöjä, ovat joskus ilkeitäkin toisilleen ja joutuvat epäilemään toistensa luotettavuutta, mutta he kuitenkin vähitellen oppivat virheistään.

Joskus olen harmitellut, kuinka vähän lastenkirjoista löytyy tarinoita, joita voisi käyttää paitsi satuna, myös sosiaalisten taitojen opettamisessa. Tässä sarjassa kyllä käydään läpi melkoinen sosiaalisten taitojen oppimäärä! Harmi vain, että harva sopivan ikäinen poika on valmis kuuntelemaan keijutarinoita, niin sukupuolittunut juttu keijut ovat. Mutta kaikille tytöille 5-6 -vuotiaasta ylöspäin voin kyllä suositella Kultasiipien keijukouluja. Varsinkin siinä vaiheessa, kun kouluunmeno alkaa mietityttää, voisi olla hyvä aika aloittaa keijukoulu. Pienempiä koulunkäyntiproblematiikka ei vielä ehkä jaksa kiinnostaa tarpeeksi, kun kuviakin on kuitenkin aika vähän, ja vaikka ne oikein nättejä ja ihania ovatkin, niin harmaasävyisiä.

Lämminhenkinen ei ole sama kuin imelä!

Posted on

Riikka Jäntti : Nokikätkön ritarit ja Kuuhiisi. 75 s. WSOY 2005.

Varsinkin kuvakirjojen joukossa on hyvin paljon sellaisia makeilevan herttaisia ja sisällöltään aika tyhjänpäiväisiä kirjoja, joiden keskeinen tarkoitus tuntuu olevan se, että kirjaa lapselleen lukevat äidit ja isät saavat fiilistellä ja todistella, kuinka ihanan halipusurakkaita vanhemmat ja lapset ovat toisilleen. Yyh. Ei jaksais.

Oikeasti lämminhenkisistä kirjoista pidän kovasti. Vielä kun osaisi selittää, mistä se lämminhenkisyys rakentuu, mutta kyllä sen tuntee ku se kohdalle osuu! Riikka Jäntin Vaahteratuvan väki -satukirjoissa sitä on riittämiin, ja näihin kirjoihin minä rakastuin heti. Ipana samoin, joten aika moneen kertaan nämä on tullut luettua läpi. Voi kun nämä saisi äänikirjana! Aina ei ole aikaa lukea koko 75 sivua yhdessä illassa. Nökö-orava, Toivo-siili ja Iiris-hiiri ja Nökön isoveli Vili ovat kaikki omanlaisiaan otuksia. Erilaiset persoonallisuudet ovat niin aidon ja todellisen oloisia, että ääneen lukiessa sitä aivan luonnostaan käyttää erilaista ääntä Nökön tai Iiriksen puhuessa.

Vaahteratuvan väki -kirjat ovat herttaisia ja kotoisia mutta silti todella jännittäviä eläinsatuja. Niissä on myös jotain sellaista vanhanaikaista sadun lumoa ja taikaa. Tarinat ovat äärimmäisen hienosti rakennettuja, mutta jännitys ei kuitenkaan tule huimasta toiminnasta.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa, Nokikätkön ritarit ja Kuuhiisi, tylyn aikuismainen ja määräilevä isoveli on käskenyt Nökön ja Toivon remontoida Vaahteratuvan keittiötä. Remonttiapulaiseksi isoveli on pestannut Iiris-hiiren, joka ystävystyy välittömästi Nökön ja Toivon kanssa. Vaahteratupa on vanha vaahteraan rakennettu puutalo, joka sivumennen sanoen on rapistuneessa idyllisyydessään melkein minun unelmieni talo. No, onneksi tämäkin kirja muistuttaa vanhan puutalon vaatimasta valtavasta työmäärästä, joten pysytellään nyt vaan ihan tyytyväisinä rivitaloasujina. Siinä remontoinnin sivussa Nökö, Toivo ja Iiris tekevät yllättävän löydön ja perustavat salaseuran. Salaseuralle riittääkin puuhaa ja arvoituksia ratkaistaviksi, sillä Nökön isoveli alkanut kutsua kaiken maailman heittiöitä kylään, ja näillä heittiöillä on selvästi tekeillä jotain, joka liittyy salaperäiseen Hiirivuoren legendaan.

Kirjassa kaikkia tapahtumia ei selitetä, vaan osa jää lukijan tai kuulijan pohdittavaksi ja tulkittavaksi. Esimerkiksi yhden sivuhenkilön kuolema jää sen verran epäselväksi, että minäkään en vielä kirjan lopussa ollut varma, kuoliko hän todella vai oliko se vain jokin väärinkäsitys tai pelkkää huhupuhetta. Sarjan toisessa kirjassa vietetään kuitenkin hautajaisia, joten uskottava se on. Ipana ei taida ihan uskoa vieläkään.

Vaahteratupa-kirjojen kuvitus onkin ihan oma lukunsa. Voi sitä herttaisuuden, kodikkuuden ja ilmeikkyyden määrää! Erilaiset tunnelmat iloisesta leppoisuudesta jännittävään kauhunsekaisuuteen välittyvät kuvista aivan uskomattomalla tavalla. Vai mitä sanotte? Näistä kirjoista luulisi tulevan tulevaisuuden klassikoita.

 (Kansikuvan lähde: WSOY)

%d bloggaajaa tykkää tästä: