Prinsessa Pikkiriikki

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki. Otava 2016. 77 s. Kuvitus: Ninka Reittu

Hyvä aloitus on tärkeä. Sen jälkeen saa tulla tylsempikin kohta, mutta aloituksen täytyy imaista, ja Prinsessa Pikkiriikissä on juuri sellainen hyvä aloitus, joka saa lukijan puolelleen heti ensimmäisellä sivulla. Minä onnistuin nauramaan ääneen heti ensimmäisellä sivulla.

Prinsessa Pikkiriikki on sen sortin prinsessa, ettei häntä ihan heti osaisi arvata prinsessaksi – hänen koipensa ovat laihaakin laihemmat ja tummat hiuksensa ovat aina vähän takussa, eikä mene päivääkään ettei hänen mekossaan ole muutamaa länttiä pinaattisoppaa (oli sitä sitten ollut ruokana tai ei). Hänen hymynsä kuitenkin ulottuu korvasta korvaan ja silmät ovat päivänsäteitä täynnä, ja se on kaiketi pääasia prinsessahommissa.

Ihan hyvin kuvattu tuo meidän prinsessa ja ties kuinka moni muukin pieni prinsessa. Prinsessa Pikkiriikkiin on helppo samastua!

Olen pitkän aikaa kaipaillut uusia hyviä satukirjoja, mutta niiden suhteen on ollut hiljaista. Kiva että nyt tuli Prinsessa Pikkiriikki, joka itse asiassa vastaa aika hyvin juuri meidän perheen tarpeita. Siinä on riittävästi prinsessaa (lapsen toive), riittävästi epäprinsessaa (äidin toive), riittävän pitkästi tekstiä (äidin toive) mutta riittävän paljon tapahtumia ja kuvia (lapsen keskittymiskyvyn esittämä vaatimus).

Prinsessa Pikkiriikkiä ärsyttävät aikuiset, jotka ovat aina määräämässä, että pitää laittaa kurahousut jalkaan ja aina niitä pitää totella, vaikka ne keksisivät miten typeriä sääntöjä tahansa. Pikkiriikki ei mitään muuta toivo, kuin että hän voisi lähettää kaikki aikuiset Himpskattiin täältä määräilemästä, jotta hän saisi elää niin kuin haluaa: ainakin hän söisi joka päivä suklaapuuroa eikä käyttäisi kurahousuja ikinä.

Koska prinsessa Pikkiriikin Makkara-koira on oikea taikakoira, niin tämä toivehan on tietysti mahdollista toteuttaa nakkimakkarapalkalla. Makkaran ei tarvitse kuin laittaa häntänsä taikomisasentoon, nuuskuttaa kolme kertaa ilmaa, pyöriä kaksitoista kertaa ympäri ja pyöräyttää oikea taikavääkylä nurmikolle ja taika on valmis! Ja nyt ei kukaan enää ole määräilemässä, vaan Pikkiriikki saa tehdä mitä ikinä haluaa: syödä kaikki karkit ja katsoa muumeja ihan liikaa ja liian läheltä telkkaria, kaivella äidin meikkejä ja vaatekaappia ja mennä ulos ilman kenkiä ja kurahousuja!

No, kyllä Pikkiriikki sitten kuitenkin lopulta ilahtuu, kun äiti ja isä tulevat Himpskatista takaisin kotiin.

Mutta elämä käy kuitenkin tylsäksi jos ei saa lähteä yksin edes ostamaan metrilakua, joten asialle on tehtävä jotain. Metrilakua nythetimulle! Ja niin Pikkiriikki karkaa torille metrilakun perässä, ja oikeastaan on onni että hän karkaa, koska sillä tavoin hän tapaa prinsessa Pöjöläisen. Pöjöläinen voittaa torilla maailmanennätystä makkaransyönnissä yrittäneen Piffelssonin ja tekee siis itse maailmanennätyksen ja niin Pikkiriikistä ja Pöjöläisestä tulee heti parhaat ystävät.

Ystävistä on apua vaikkapa sellaisessa tilanteessa, että äidin sisuksiin muuttaa Rasittava Urpo. Ystävän kanssa voi vaikka rakentaa oman talon ja muuttaa sinne asumaan, jos kerran äiti ja isä haluavat sen jonkun Urpon eikä heille riitä maailman mahtavin prinsessa Pikkiriikki.

Kirjan luvut ovat kyllä ihan liian pitkiä esimerkiksi iltasatukäyttöön. Niitä olisi hyvin voinut jakaa pienempiin kokonaisuuksiin eikä tarina edes olisi yhtään kärsinyt siitä. Itse asiassa teksti jakaantuisi ihan luontevastikin lyhyemmiksi luvuiksi, jolloin lukeminen rytmittyisi paremmin arjessa tarpeen mukaan. Joskus voidaan lukea pidempi pätkä, mutta joskus tarvitaan sellainen kompakti kokonaisuus.

Pidän Ninka Reitun kuvitustyylistä, jossa iloinen värikkyys ja pieni absurdius yhdistyvät naivistis-inhorealistisesti kuvattuihin aikuishahmoihin, joista tulee hetkittäin mieleen jopa Huuhaa Innasen maalaukset. Sopii oikein hyvin Pikkiriikin tyyliin! En tiedä, johtuuko juuri kuvittajasta, että minulle tuli Prinsessa Pikkiriikin kirjoitustyylistä mieleen Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa ja Kesä autokorjaamon yläkerrassa, joiden kansikuvat ovat myös Ninka Reitun käsialaa. No, ehkä se tyylin samankaltaisuus ei ole pelkästään kuvituksen varassa, sillä kyllä Hannele Lampelan tekstissä on samaan tapaan mukana pieniä elämänviisauksia ja tapahtumien, tunteiden ja kokemusten selityksiä kuin Onkelin lastenkirjoissa. Prinsessa Pikkiriikissä tällainen takana oleva viisas kertojaääni ei ole yhtä vahva kuin Onkelilla. Joidenkin mielestä varmaan hyvä niin, sillä viisastelu saattaa myös ärsyttää ja joidenkin mielestä häiritä tarinan etenemistä. Minua ei kyllä ärsytä eikä häiritse. Minusta on ihan kiva pysähtyä pohtimaan niitä ja jutella niistä lapsenkin kanssa.

En tiedä, onko lastenkirjallisuudessa oikeasti tapahtunut joku muutos siinä, millaisia tyttöjä kuvataan vai olenko minä nyt vain pienelle tytölle kirjoja etsiessäni alkanut kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin kuin ennen. Tietysti kirjoissa on jo vuosikymmenien ajan ollut aktiivisia ja reippaita tyttöhahmoja, mutta nykyään nämä aktiiviset tytöt ovat paitsi reippaita, myös hyvin arkisia ja todellisia, samaan aikaan tottelemattomia ja kilttejä, samaan aikaan prinsessoja ja sottaisia rämäpäitä.

Hurjalinna

Katja Krekelä: Hurjalinna. Tammi 2015. 174 s. Kuvitus: Riikka Jäntti

Venkura saa lähtöpassit neiti Frikadellin luota. Viidessä päivässä on jo käynyt selväksi, ettei Venkura todellakaan tiedä, miten kiillotetaan lusikoita tai leivotaan pikkuleipiä.  Niin siinä aina käy. Joskus hänen käsketään häipyä hyvä sään aikana, joskus kerätä luunsa, mutta olivatpa sanat mitkä hyvänsä, ne tarkoittavat samaa: Hänestä halutaan päästä eroon. Hän ei kuulu minnekään.

Mutta kun Venkura kuulee synkkämaineisesta Hurjalinnasta, jonne kukaan Viirastuksen kaupunkilaisista ei tietenkään ole koskaan jalallaan astunut, hän tietää, että juuri sinne hän aikoo mennä. Hän ei pelkää aavemaisia ulinoita eikä tarinoita jostain hirveästä oliosta joka puree jokaista, joka kuvitteleekaan lähestyvänsä Hurjalinnaa ja sen edessä olevaa kalmistoa. Jos jossain on jotain, jota hänen ei haluta näkevän, juuri sen hän haluaa nähdä. Ja jos valkoinen rotta, jolla on silmälappu, kaivaa jotain salamyhkäisesti maahan, se on varmasti jotain, mitä hän haluaa saada käsiinsä.

Hahmogalleria on sopivan suppea ja hahmot ovat kiinnostavia. Päähenkilö Venkura on tyttö, jota ei määräillä. Hän on äkkipikainen ja epäkohtelias, ilkikurinen ja uppiniskainen, mutta pohjimmiltaan yksinäinen lapsi. Viirastuksen kaupungista hän kaikesta varastelustaan ja äksyilystään huolimatta löytää avukseen kaksi poikaa, karamellimestarin pojan Herkon ja tämän älypääkaverin Mekrin. Heidän avullaan Venkura lopulta selvittää sekä Hurjalinnan salaperäiset ongelmat että oman erilaisuutensa salaisuuden. Itsensä ja oman paikkansa löytämisestä ja erilaisuuden hyväksymisestä ei varmasti koskaan ole liikaa tarinoita, sillä näistä aiheista käytännössä jokainen löytää jotain, joka koskettaa omaa elämää.

Sain kirjasta ennen lukemista käsityksen, että se olisi oikeasti “hurja” tai vähän pelottavampi, mutta oikeastaan se on pikkuisen tavallista tummasävyisemmin kuvitettu satu. Pahuuden aste on jossain siellä Ryöväri Hurjahangan tasolla: noita on hirveän pelottava, vaikka koko kirjan aikana hän ei oikeastaan tee mitään, mikä olisi pelottavaa. Mutta Hurjalinnan maailma on kiehtova: siinä on jotain steampunkia. Sellaista kevyttä, alle kouluikäisillekin sopivaa steampunkia. Maailma on vanhanaikainen ja ihastuttava. Minusta on tosi kiva, että tällainen kirja on olemassa! Tällainen synkemmän näköinen, hiukan goottilainen, kuvamaailma vetoaa nykyään yhä pienempiin lapsiin, mutta heille itse tarina saa edelleen olla kohtuullisen hyvässä, yksinkertaisessa ja vanhanaikaisessa satumaailmassa. Hurjemman visuaalisen ilmeen ansiosta koululaisetkaan eivät ihan heti tuomitse Hurjalinnaa liian lapselliseksi.

Riikka Jäntin kuvitus on toisaalta upea ja synkeänkaunis, mutta jotenkin epätasainen. Osa kuvituksesta on keskeneräisen oloista eivätkä kuvat aina muodosta tasapainoista kokonaisuutta. Erityisesti ihmishahmot näyttävät hiukan persoonattomilta muuten hienopiirteisessä ja vivahteikkaassa ympäristössä. Mutta siitä huolimatta kuvitus toimii ja rakentaa tarinan tunnelman juuri sopivaksi. 

Ahmattien yö

Onkeli: Ahmattien yö. Kekriseikkailu. (Talonpoikaiskulttuurisäätiön julkaisuja n:o 4) Maahenki 2013. 62 s. Kuvitus: Jussi Kaakinen. 

Lapset lähtevät eksentrisen mummonsa kanssa laittamaan mökkiä talvikuntoon. Mummon kanssa tavallinen on aina erikoista ja jännittävää, ja 10- ja 8-vuotiaat Kake ja Liisa ovat siitä innoissaan. 18-vuotias kuskina toimiva serkkupoika Tapsa sen sijaan toivoisi mummolta hiukan aikuismaisempaa käytöstä ja kiusaantuu mummon kummallisista kengänheittelyistä.

Matkalla mummo alkaa kertoa lapsille kekristä:

”Kekrinä syödään ja juodaan läpi yön. Köyhät ja rikkaat ovat ystäviä keskenään. Kukaan ei käy nukkumaan. Kekrinä ovat liikkeellä hyvät ja pahat henget. Kuolleet nousevat haudoistaan – ”

”Kuolleet. Minkä takia?” Kake kysyi.

”Ne tarkistavat, että on pidetty nurkat kunnossa”, Mummo vastasi. ”Jos ne eivät ole tyytyväisiä, pahat henget ottavat vallan ja talo syöksyy turmioon.”

—

”Kun minä olin lapsi, meillä katettiin ruokapöytä myös kuolleille. Kävimme sillä aikaa saunassa. Ja aivan totta, ruuat oli syöty palatessamme sisään”, Mummo tarinoi.

Synkällä metsätiellä Mummon vanha Volvo Amazon alkaa nykiä ja temppuilla. Auton valokeilassa näkyy kyttyräselkäinen, päätön hirvitys ja yhtäkkiä auto sammuu. Mummo, Kake, Liisa ja Tapsa lähtevät pimeyden keskelle pysähtyneestä autosta ulos etsimään apua. Jospa lähistöltä löytyisi joku talo!

Vapaaherra von Lapio on päättänyt ensimmäisen kerran elämässään uskaltautua viettämään kartanossaan kekri-illallista. Ennen illallista on siivottu koko palvelusväen voimin jo viikko, mutta viimeiset valmistelut von Lapio tekee itse. Hän tekee kekritaikoja ja ajaa talosta pois kaikki kutsumattomat vieraat, kaikki ötökät seinien raoista ja tapettien takaa. Sitten hän kutsuu kuolleet sukulaiset aterialle ja kohtaa menneet sukupolvet, myös sen pelottavan ja ilkeän isoisän, jota hän ei oikeastaan ollut vieraakseen toivonut.

Tielle jääneet matkalaiset kyllä päätyvät lopulta jokainen jonnekin talolle, mutta avun lisäksi he löytävät kekriyön maagisen ja aavistuksen kalmanhajuisen tunnelman!

Koeyleisöni eli yksi 9-vuotias tykkäsi Ahmattien yöstä. Kekrin maailma teki selvästi vaikutuksen ja hän toivoi, että kekriä oikeasti nyky-Suomessa vietettäisiin. Kekriperinnetiedon levittäjänä Ahmattien yö toimiikin aika kivasti, vaikka puhtaasti kirjana se ei ole ihan parasta A-ryhmää. Tarina on minusta turhan monipolvinen ja hahmoton. Jos sen tunnelmaan ei pääse mukaan, juoni itsessään ei ole kovin looginen ja vetävä. Kirja nojaa monien joulukirjojen tapaan johonkin olemassa olevaan, tunnettuun tunnelmaan, tässä tapauksessa kekrin taikaan. Mutta kekrin aistivoimainen, kahden maailman rajalla oleva tunnelma ei ole nykylapsille eikä aikuisillekaan tuttu eikä se siis välttämättä kanna kovin pitkälle. Toisaalta ratkaisu on hyvä, koska juuri tällainen tarina, jossa kekrin maailma esitetään muka nykymaailmassa elävänä perinteenä eikä historiallisena jäänteenä, saattaakin herättää henkiin jotain jo kerran kuollutta. Sama ongelma kyllä toistuu monissa joulukirjoissakin, sillä niin tunnettu ja yhtenäinen juhla kuin joulu Suomessa vielä on, kaikkien kokemus joulun tunnelmasta ei ole samanlainen.

Vaikka Ahmattien yö ei ihan minun varauksetonta suosiotani saakaan, olen iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Kekrissä on jotain sellaista, jonka soisi kyllä nousevan takaisin suomalaiseen juhlaperinteeseen sillaksi pyhäinmiestenpäivän synkistelyn ja halloweenin kaupallisen hirviökarnevaalin välille. Herkuttelu ja mässäily ei kekrinä ole kulutusjuhlaa vaan tapa juhlistaa luonnonkiertoa. Kirjan lopussa on lyhyt, yhden sivun mittainen tietopaketti kekristä, mutta lisää tietoa ja opetusmateriaaleja löytyy Talonpoikaiskulttuurisäätiön kekrisivuilta.

Kekripukki mellastaa maakellarissa

Onkelin kerrontatyyli on joidenkin makuun liian selittävä ja alleviivaava. Hän kirjoittaa asiat auki ja paitsi kertoo tarinaa, samalla myös asettuu tarinan ulkopuolelle kertomaan tarinassa mainituista asioista, tarinan rakenteesta ja tilanteesta, elämästä, tarinan ulkopuolisesta maailmasta ja psyykkisestä todellisuudesta, joka vaikuttaa tarinan henkilöiden ajatuksiin ja tekoihin. Ahmattien yössä on Onkelin muiden lastenkirjojen tapaan koko ajan aikuisen ohjaavan ja lämpimän läsnäolon tunne.  Lapselle voi tulla turvallinen tunne siitä, että edes tarinan kautta on olemassa aikuinen, joka on vierellä ja selittää asioita, joita ei ole tapana selittää.

Jussi Kaakisen kuvitus toimii tässä tarinassa erinomaisesti. Tarina ja kuvitustyyli vetoavat kumpikin samaan ikäluokkaan ja kuvien synkkyys ja hauskuus ovat tarinaan nähden sopivassa tasapainossa. Värikuvien lisäksi kirjassa on mustavalkoisia siluettikuvia, jotka onnistuvat korostamaan kekrin historiallista ja salaperäistä tunnelmaa.

Merten kauhu ja kaulanauha

Jyrki Vuori: Merten Kauhu ja kaulanauha. WSOY 1968. 91 s. Kuvitus: Jyrki Vuori.

Lilli ja Leijona lähtevät eräänä yönä kotoaan kävelemään, ja vähitellen alkaa näyttää siltä, että he päätyvät kaupunkiin. Onneksi Leijona tuntee kaupungit. Tuskin maailmassa on kymmentäkään kaupunkia, jossa Leijona ei olisi käynyt, joten se tietää kyllä, millaista kaupungeissa on. Niissä on paljon taloja, ainakin kaksikymmentä tai kolmetoista tai niillä main.

Matkan varrella he yöpyvät ladossa, josta he löytävät heinien seasta lippaan ja kaulanauhan, joka sopiikin mainiosti Leijonalle. Mutta yön pimeydessä kaksi merirosvoa hiipii latoon etsimään sinne kätkemäänsä ryöstösaalista. Leijonan nähtyään he pelästyvät ja pakenevat, mutta aamun tullen rosvot lähtevät seuraamaan Lilliä ja Leijonaa.

Kaupungissa käy ilmi, että kuninkaan kaulanauha on varastettu. Lilli keksii, että ehkäpä se on juuri heidän löytämänsä kaulanauha, ja niin he lähtevät kuninkaanlinnaan palauttamaan kaulanauhaa. Kuningas Bäts-Bäts erehtyy luulemaan heitä varkaiksi ja viskaa heidät tyrmään. Vanginvartija ilahtuu, sillä hänellä ei ole ollut vartioitavana yhtään vankia vuosikausiin:

Samassa kuului oven ulkopuolelta rapinaa, sitten luukku aukaistiin ja vanginvartija kurkisti sisään.

– Yksi, kaksi, mies laski sormillaan. – Molemmat tallessa. Ja pysykääkin siivolla. Ei minulle usein vankeja anneta. Viimeisestä on kulunut kohta kolmetoista vuotta. Huonot ajat nykyään, ihmiset ovat ihan liian rehellisiä.

– Rehellisiähän mekin olemme, Lilli sanoi.

– Niin ne kaikki väittävät.

Vartija nauroi niin että parta tutisi. Sitten luukku loksahti kiinni ja askelet loittonivat käytävässä.

Eikä se tämäkään vartiointi ihan putkeen mene, sillä Lilliä ja Leijonaa kaulanauhan takia seuranneet merirosvot kauhistuvat syyttömien vangitsemista ja auttavat heitä karkaamaan vankilasta. Merirosvolaiva Merten kauhu vie nelikon pakoon, mutta myrskyssä ja kuninkaan takaa-ajamana laivan käy kehnosti. Onneksi mereltäkin löytyy auttajia!

Lilli, Leijona ja merirosvot Tyyrpuuri ja Paapuuri elävät pienessä, lapsenkokoisessa satumaailmassa, jossa asiat ovat mutkistuessaankin loppujen lopuksi aika yksinkertaisia. Tässä maailmassa on jotain samaa kuin Kasperissa, Jesperissä ja Joonatanissa tai Rosvo Rudolfissa. Se ei tunnu fantasiamaailmalta, vaan jollain tavalla hyvin todelliselta historiallis-realistiselta maailmalta. Silti se sulkee muun todellisuuden täysin ulkopuolelleen ja muodostaa oman pienen universuminsa. Ihmisillä ja eläimillä on omat omituisuutensa, mutta kun kauniisti pyytää, niin kuka vaan saattaa muuttaa mielensä. Kaikki ovat pohjimmiltaan kilttejä toisilleen, rosvotkin. Tai oikeastaan rosvothan ne juuri ovatkin kaikkein kilteimpiä!

Ja kuten tyylilajiin kuuluu, lopuksi kaikki ovat ystäviä, kunniamerkkejä jaetaan pienintäkään merihirviötä unohtamatta, sankareita nimitetään ministereiksi ja pidetään suuret juhlat.

Eetu ja ruma Rusina

Tuija Rekola : Eetu ja ruma Rusina. WSOY 2013. 61 s. Kuvitus Mervi Lindman. 

Eräänä päivänä Eetu saa varjon. Se päivä on tarkalleen ottaen sama päivä, jolloin vauva tuodaan kotiin. Äiti ja isä menevät sekaisin ja vain lirkuttelevat vauvalle.

– Eikö ole ihana? äiti kujersi ja Eetu arvasi heti, mitä hänen pitäisi vastata.

– Joo, ihan ihana, hän sanoi maireasti, mutta hänen selkänsä taakse ilmestynyt varjo näytti oksentavan.

Vauva osoittautuu hyvin huutavaksi ja huonosti nukkuvaksi yksilöksi, eikä Eetun kotona voi enää kukaan nukkua kunnolla. Vanhemmatkin ovat jo aika finaalissa, eikä ole ihme, että vanhemmilta ei heru Eetulle tarpeeksi huomiota ja empatiaa. Vauva on Eetun ja erityisesti Eetun varjon mielestä ruma, huutava, kurttunaamainen rusina, ällö, hampaaton pallopää ja hajupommi, josta on päästävä eroon. Varjo keksii vaikka mitä keinoja: vauvan voisi heittää roskikseen, palauttaa postissa synnytyssairaalaan tai antaa joululahjaksi naapurin yksinäiselle mummolle. Mutta ei, Rusina on ihme sissi, joka ilmestyy aina vaan takaisin kotiin.

Vähitellen vauva kasvaa ja kehittyy. Huutaminen vähenee, mutta vaivaa siitä juonikkaasta olennosta on edelleen. Eetu ei saa käydä rauhassa edes vessassa, vaan Rusina tuppaa sinnekin mukaan.

– Tämä vauva on ihan sekopää eikä minulla ole mitään rauhaa! Eetu ärisi äidille, mutta tämä vain naureskeli.

– Miisa pitää sinusta. Sinä olet hänen ihanteensa, esikuvansa.

– Ai niinkö? Eetu ällisteli ja hänen kiukkunsa laantui vähän.

Ja melkein huomaamatta vauva hurmaa Eetunkin. Varjo pienenee ja lopulta katoaa.

Minä en ole kovin paljon lukenut pikkusisaruksen syntymästä kertovia kirjoja, koska aiemmin niille ei ollut tarvetta ja sitten kun oli, huomasin, että useimmat niistä oli suunnattu selvästi pienemmille tuleville isosisaruksille kuin tuolle meidän silloin 6-vuotiaalle ipanalle. Mutta Eetu ja ruma Rusina on ihan täysosuma meille. Vaikka se ei enää ole aivan ajankohtainen, niin sisaruskateuteen ja ainoan lapsen aseman menettämiseen liittyvien tunteiden käsittely ei ole nytkään liian myöhäistä. Tässä kirjassa tulee hyvin hienosti esille lapsen tunteiden kahtalaisuus. Toisaalta on halu miellyttää vanhempia ja olla kiltti ja kunnollinen ja toisaalta on kaikki ne negatiiviset tunteet, joille ei tunnu olevan sijaa eikä lupaa olla olemassa. Tarinan kuvitus tuo esille kumpaakin puolta. Eetun väkinäisesti jähmettynyt hymy ja seinällä raivoava musta varjo tekevät tilanteesta elävän ja tunteista käsinkosketeltavan todellisia.

Vaikka kuvitus on tällaisessa kirjassa se osatekijä, jonka mukana kirja joko seisoo tai kaatuu, niin kuvitus ei missään tapauksessa ole ainoa asia, jonka ansiosta tämä kirja jää pystyyn. Koko tarina on oivaltava, hulvattoman hauska ja lasta ymmärtävä. Synkkiä tunteita on helpompi käsitellä, kun ne selkeästi otetaan irti lapsesta ja ulkoistetaan. Lapsi pysyy koko ajan samana, varjo vain jossain vaiheessa ilmestyy ja sitten katoaa. Sekä tarina että kuvat sisältävät melkoisen riemastuttavaa huumoria, ja juuri tämä synkkien ajatusten ja tolkuttoman hauskuuden yhdistelmä taitaa tehdä tästä kirjasta niin herkullisen. Varsinkin kaikki varjon keksimät haukkumasanat ja vauvasta eroonhankkiutumiskonstit olivat ipanan mielestä erityisen hauskoja ja ilmeisesti jotenkin tunteita tuulettavia.

Kustantaja ja ainakin täällä kirjastokin on luokitellut Eetun ja ruman Rusinan kuvakirjaksi. Siihen nähden kirjassa on todella paljon tekstiä. Onpa siellä yksi sellainenkin aukeama, jolla ei ole kuvan kuvaa vaan pelkkää tekstiä. Satukirjaksi minä tätä ehkä mieluummin sanoisin. vaikka satukirjaksi se sitten taas on hiukan lyhyt.

Tipsu ja oivallusten opus

Sari Markkanen : Tipsu ja oivallusten opus. Basam Books 2013. 58 s. Kuvittaja Meri Qvist.

Tipsu on pieni otus, joka asuu metsässä pikkuisessa luolassaan. On päiviä, jolloin Tipsu on onnellinen ja nauttii valosta, keväästä ja elämästä, mutta joskus on päiviä, jotka tuntuvat kurjilta, vaikka mikään ei oikeastaan olisi sen huonommin kuin muulloinkaan. On eläimiä, jotka ovat Tipsun rakkaita ystäviä ja joiden kanssa on hyvä olla, mutta on myös eläimiä, jotka saavat Tipsun tuntemaan itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi. On hetkiä, jolloin ajatukset hyppivät paikasta toiseen, mutta jos istuu tässä ja on aina mielessään jossain muualla, onko sitä sitten lopulta koskaan oikeasti siellä missä on?

Tipsu huomaa, että hän voi joka päivä oppia uutta. Uudet oivallukset auttavat häntä tajuamaan, että itse voi vaikuttaa omaan elämäänsä, varsinkin siihen, miten näkee ja kokee ympärillään olevan todellisuuden.  Jos ajattelee tulevansa onnelliseksi sitten kun on kesä, sitten kun synttärit tai sitten kun saa jonkin uuden kapistuksen eikä huomaa olla onnellinen nyt, niin onko sitä sitten koskaan oikeasti onnellinen? Onko onni aina vain jossain tulevaisuudessa?

Eräänä päivänä käy niin, että yksi eläin toisensa jälkeen tiuskii ja ärisee Tipsulle ja sanoo, että hän on kömpelö ja epäonnistunut. Hän on oikeastaan aina ollut vain tuollainen maanvaiva. Vähitellen Tipsu alkaa uskoa, että muut varmaan ovat oikeassa. Onneksi pöllö tuntee Tipsun ja huomaa, että nyt hänellä eivät ole kaikki asiat kohdallaan. Pöllön viisaat sanat auttavat Tipsua ymmärtämään, että vaikka muuta sanoisivat mitä, hän on hyvä juuri omana itsenään:

”Pahat ajatukset ovat kuin rikkaruoho, joka valtaa kauneimmankin kukkapenkin, jos sen suinkin antaa kasvaa. Kun ajatuksiin alkaa uskoa ja niitä toistella mielessään, se on kuin antaisi niille parasta multaa kasvupohjaksi. – – Tiesitkö Tipsu, että jokainen vesipisara on erilainen ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin on. Me kaikki olemme ihmeellisiä. Ne jotka toisin sanovat, ovat vain kadottaneet tien omaan sydämeensä ja viisauteensa. Ja kun uskomme pahaa itsestä, alamme vähitellen uskoa sitä myös muista, ja kaikki synkkenee.”

Tipsu ja oivallusten opus -kirjan kirjoittaja Sari Markkanen on mindfulness-ohjaaja ja kirja johdattaa tarinan muodossa mindfulness-harjoituksen perusasioihin. Minä en juurikaan mindfulnessia tunne ja minulla oli jonkun verran ennakkoluuloja tämän kirjan suhteen. Vaikka itse kyllä koen tällaisesta ajattelusta saavani jotain positiivista niin silti minua hiukan mietityttää, miten se toimii lapsella, jonka minuus on kehittymättömämpi kuin aikuisen? Toisaalta lasten kyky ajatella saattaa joskus yllättää rajattomalla ennakkoluulottomuudellaan ja epäkonventionaalisuudellaan. Entä sitten synnynnäiset temperamenttierot? Pitäisikö kaikkien pyrkiä olemaan tasaisia ja positiivisia? Sopiiko mindfulnessin positiiviseen suhtautumiseen kannustava ajattelu kaikille temperamenttityypeille? Onko positiivisuus kaikille temperamenteille yleensäkään yhtä mahdollinen ja tavoiteltava ominaisuus? Voiko positiivisen ajattelun paremmuuden korostaminen vahvistaa entisestään asioihin varautuneesti ja epäilevästi suhtautuvan negatiivista minäkuvaa?

Minä koitin meidän negatiivisiin tunteisiin vellomaan jäävälle ipanalle korostaa, että nämä harjoitukset ovat sellaisia, joita voi kokeilla,  olisiko niistä apua. En halunnut antaa sellaista kuvaa, että negatiivinen ajattelu on väärää ja tässä tarinassa neuvotaan, miten oikeasti pitäisi ajatella. Takakansitekstin mukaan tarinat onkin suunnattu 6 – 11 -vuotiaille, ja tämä ikäsuositus kertoo varmaan hyvin siitä, että tarinoiden sisältämät ajatukset ja mindfulness-harjoitukset eivät ehkä ole parhaimmmillaan tätä pienempien lasten kanssa, joilla tietyt minuuden alueet eivät ole vielä kehittyneet kovin pitkälle. Ipanan mielestä kirja näytti kyllä päälle päin siltä, että se varmaan on vähän pienemmille lapsille, ja minun piti ihan tosissani vakuuttaa hänelle, että tämä nimenomaan on isommille, ja pienet eivät ehkä edes pysty näitä juttuja kunnolla ymmärtämään. Tipsun oivallukset kuitenkin vaativat jo jonkin verran loogista tai filosofista ajattelua sekä toden ja kuvitelman erottamista.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, miten ja millä tasolla lapsi ymmärtää Tipsun ajatusharjoitukset. Meillä seitsemänvuotias kuunteli hiljaa ja jokin tarinaoissa sai selvästi miettimään sitä, miten eri tavalla asioita voi ajatella. Minä luulen ja uskon, että osa Tipsun oivalluksista jäi jonnekin mielen perukoille muhimaan. Ehkä ne aikanaan siellä kypsyvät. Joitain ajatuksia ihminen voi olla valmis ottamaan vastaan ja toisia taas ei, ainakaan vielä. Sitku-onnesta kertovan tarinan oivallus ainakin taisi mennä meidän tavarahamsterilta hiukan ohi. Juttelimme tarinan jälkeen sen opetuksesta: siitä, että jos aina odottaa jotain tapahtuvaksi ja ajattelee sitten olevansa onnellinen, niin koska sitä sitten oikeasti lopulta on onnellinen? ”Mä ainakin tiedän koska mä olen onnellinen. Sitten kun minä saan sen Ninjago-kalkkarokopterin!”

Selvä. Just tämähän se opetus olikin.

Joka tapauksessa ainakin osa Tipsunkin mindfullness-harjoituksista voisi olla hyväksi ihan kaikille: läsnäolo, rauhoittuminen ja pienistä asioista nauttiminen ovat varmasti jokaisen elämässä tarpeen.

Jokilaivan tarinoita eli unelmia pitää olla!

Lucy Kincaid : Jokilaivan tarinoita. Kirjalito 1983. 192 s. Kuvittaja Eric Kincaid.

Joskus on niin vaikea vain olla. Antaa ajan kulua, viettää aikaa tekemättä mitään hyödyllistä. Olla suorittamatta ja tekemättä mitään, mitä olisi tarkoitus saada valmiiksi. Olla menemättä minnekään ja tavoittelematta mitään. Suunnata ajatuksensa siihen, mitä on nyt eikä siihen, mitä voisi tai pitäisi olla.

Olemisen oppikirjaksi päätin viikonloppuna kaivaa hyllystä esiin Jokilaivan tarinoita. Lumihankia sulattavana kaatosateisena kevätpäivänä siitä oli hyvä hakea myös toivottavasti mahdollisimman pian edessä olevaa kesän lämpöistä tunnelmaa.

Tomppa, Make ja Vesseli istuvat aurinkoisena kesäaamuna huljuttelemassa varpaitaan rantavedessä. Vesseli kertoo haaveilevansa laivassa asumisesta, ja siinä samassa Tomppa ponnahtaa pystyyn ja vie ystävänsä katsomaan Tulppaania. Voisiko haave noin vain toteutua? Ystävykset muuttavat Tulppaani-nimiseen jokilaivaan ja lähtevät matkaan. Tompan, Maken ja Vesselin päivät täyttyvät laivaelämän arkisista puuhista, pienistä, yllättävistä vastoinkäymisistä ja joskus lämpöisistä ja joskus epämiellyttävistä kohtaamisista toisten eläinten kanssa. Heti matkan alussa ystävykset saavat ristikseen töykeän ja itsekeskeisen mutta omasta mielestään hyvin avuliaan Elmeri-sammakon, josta on lopulta paljon vaivaa. Elmerin itsekkyydessä ja kohtuuttomuudessa on muuten hyvin paljon samaa kuin toisen englantilaisen lastenkirjaklassikon sammakossa, Kaislikossa suhisee -kirjan herra Konnassa. Eräänä päivänä pelastetaan oksanhankaan juuttunut saukonpoikanen, toisena taas pidetään huolta vilustuneesta kontiaisraukasta, kerran annetaan jopa koipensa loukanneen komentelevan Elmerin tulla laivaan asumaan.Välillä joudutaan tuuliajolle, sumuun tai myrskyyn.  Kaiken kaikkiaan elämä joella on  tapahtumarikasta ja dramaattista mutta myös rauhallista ja leppoisaa.

Kirjan jokainen luku on melko itsenäinen kokonaisuus, joka sopii iltasaduksi: ei liian lyhyt, ei liian pitkä. Minuun tässä kirjassa on aina tehnyt suuren vaikutuksen se, että tapahtumat eivät ole vain vilskettä ja yhteensattumia. Monien tarinoiden etenemisen kannalta erilaiset tunteet ovat hyvin keskeisiä tekijöitä. Pelko, huoli, ärsyyntyminen, velvollisuudentunne tai auttamisenhalu kuljettavat tapahtumia eteenpäin ja rakentavat draaman kaarta. Joissakin luvuissa koko tarina perustuu eläinten välisiin ristiriitoihin.

Eric Kincaidin kuvitus on aivan ainutlaatuisen kaunista ja tunnelmallista. Eläinten ja luonnon kuvaus on herkkää ja ilmeikästä. Kuvat ovat myös niin yksityiskohtaisia, että sekä kasvi- että eläinlajit ovat helposti tunnistettavissa. Vaikka brittiläinen maalaismaisemat eivät ole minulle ennestään tuttuja näkymiä, Jokilaivan tarinoiden kuvista tulee suorastaa kaipuu päästä vaeltelemaan samoihin maisemiin. Mutta miten löytää se asenne, että matka on määränpäätä tärkeämpi? Jotta voisi vain lilliä pitkin jokea olematta matkalla mihinkään? Ja miten voisi saada elämänsä sellaiseksi, että voisi noin vain kantaa koko omaisuutensa yhteen pieneen jokilaivaan?

Sodasta ja rauhasta

Maarit Malmberg : Aapeli ja sotaveteraani Reino. Minerva 2010. 34 s. Kuvitus : Jouni Koponen

Ipana on hyvin kiinnostunut kuulemaan uutisia. Meillä ei tv-lähetyksiä näy eikä radiotakaan kuunnella paljon, joten hän ei pääse turtumaan jatkuvaan uutisvirtaan, vaan kuuntelee joka kerta uutiset tarkasti. Ne myös herättävät kysymyksiä, ja yhtenä kysymystenherättäjänä toimivat sodat ja levottomuudet eri puolilla maailmaa. Voisiko sama tapahtua täällä Suomessa? Olemme kertoneet, että kyllä Suomessakin on sodittu, ja vieläpä niinkin lähihistoriassa, että sodan aikaan eläneitä ihmisiä on vieläkin elossa, esimerkiksi ipanan kolme isoisoäitiä. Pääpiirteittäin talvisodan osapuolet ja lopputulos on käyty läpi.

Koska ipanan tiedonjano on loputon, hän haluaisi kuulla lisää. Faktaa tai tarinoita, mitä vain. Mutta uskomattoman vähän Suomen viime sodista on kerrottu lapsille. Luulisi, että nyt Suomessa olisi jo suunnilleen selviydytty sodan traumoista ja sota-ajasta pystyttäisiin kertomaan lapsille sopivan neutraalisti, mutta itse asiassa sotien muisteleminen taitaa olla nykyään aivan uudella tavalla ristiriitaista. Siihen liittyy liian vahva militarismin, isänmaallisuuden ja sankarimyytin korostaminen, jotka taas helposti liitetään äärioikeistolaisuuteen.

Yhden satukirjan sentään löysin: Aapeli ja sotaveteraani Reino. Eräänä sateisena Aapelin äidin kukkapenkkiä ilmestyy tonkimaan koira, jonka Aapeli tunnistaa läheisessä palvelutalossa asuvan Reinon Rauha-koiraksi. Aapeli ja äiti houkuttelevat Rauhan pipareiden avulla luokseen ja lähtevät viemään sitä takaisin kotiinsa. Reino ilahtuu, kun karkulainen palaa kotiin ja kutsuu Aapelin ja äidin mehulle ja karjalanpiirakoille. Reino on kotoisin Karjalasta ja alkaa kertoa lapsuusmuistojaan. Kun Aapeli kuulee, että Reino on joskus ollut sodassakin, hänen silmänsä pyöristyvät. Hän haluaa kuulla lisää.

Reino kertoo, miten hän oli juuri päässyt armeijasta kotiin, kun sitten pitikin lähteä takaisin. Oli tulossa yleinen liikekannallepano, eli Suomi valmistautui sotaan ja armeijan käyneet miehet kutsuttiin puolustamaan maataan. Hän toimi lääkintämiehenä ja joutui pian aivan rajan tuntumaan. Aapeli miettii, pelottiko Reinoa siellä rintamalla. Ja kyllä, kyllä Reinoa pelotti. Ihan varmasti kaikkia pelotti.

Kun sota viimein päättyi, Reino ei enää voinut palata kotiinsa, sillä Suomi joutui luovuttamaan hänen kotiseutunsa Neuvostoliitolle, ja karjalaiset lähtivät evakkoon. Reino oli sen takia kyllä surullinen ja vihainenkin, mutta siitä huolimatta kaikkein tärkeintä oli, että sota loppui ja tuli rauha.

Minä olen ehkä kymmeniä ellei jopa satoja tunteja isänmaallisissa juhlissa istuneena puhallinorkesterilaisena tottunut kuulemaan loputtomat määrät maanpuolustushenkisiä puheita. Minä olen siis varmaan jossain määrin turtunut siihen tammenlehväsukupolvea yhdistävään juhlapuhetyyliin. Tässä kirjassa on kuitenkin ainakin minusta onnistuttu hyvin välttämään sotiemme veteraanit -retoriikan pahimmat karikot. Aapelia kiinnostaa sota ja Reino kertoo siitä juuri lapselle sopivasti. Kauheuksia ei kannata kovin paljon kuvailla, sillä lapsen on helpompi ymmärtää tunteilematta, tyynesti ja toteamalla kerrottujen asioiden kamaluus. Sotakokemuksesta kertoo lapselle ehkä riittävästi se, että Reino oli voimaton muualta tulevien päätösten ja sattuman oikkujen edessä, joutui pelkäämään, menettämään ystäviään ja lopulta myös kotinsa.

Aapeli ja sotaveteraani Reino -kirja on satukirjaksi melko lyhyt, sellainen kertaistumalta luettava. Teksti on melko isokokoista, joten kirja sopii myös vasta lukemaan oppineen helppolukuiseksi kirjaksi sikäli kun aihe lasta kiinnostaa. Samoilta tekijöiltä on ilmestynyt myös kirja Aapeli ja evakkomatka (Minerva 2011), ja sekin täytyy kohta hankkia meille luettavaksi. Onhan yksi näistä ipanan isoisoäideistä myös Karjalasta kotoisin oleva evakko.

Onko arjessa satua?

Sari Peltoniemi : Gattonautti ja muita arkisatuja. Tammi 2012. 67 s. Kuvitus: Liisa Kallio

Jaaha, pari viikkoa on hujahtanut ihan huomaamatta. Ei siihen tarvita kuin yksi kirpparipaikka hinnoitteluineen ja järjestelyineen, uimakoulu pari kertaa viikossa, kahdet kaverisynttärit, yhdet yhdistetyt 50-vuotispäivät ja häät, isänpäivä ja kaikkien näiden juhlien lahjojen ja korttien miettimiset, hankkimiset ja askartelut plus nämä normaalit kaupassakäynnit, siivoamiset, neuvolat sun muut. Vielä jokunen annos sosiaalista elämää, niin ei ole paljon jäänyt aikaa lukea kirjoja eikä kirjoittaa niistä!

Sari Peltoniemen Gattonautti ja muita arkisatuja -kirjan bongasin Rouva Huun Finlandia Junior -varjolistalta, ja pitihän se heti käydä lainaamassa. Samalla huomasin yhden äitiyslomailun huonon puolen työelämään verrattuna. Nykyään löydän mielenkiintoisia uutuuksia toisista blogeista, kirja-arvosteluista ja mistä milloinkin. En enää tiedä niistä etukäteen! Töissä ollessa totuin siihen, että juuri mikään uutuus ei päässyt yllättämään kuin enintään siinä vaiheessa, kun suurten kustantajien katalogit kolahtivat yksi toisensa jälkeen kirjaston postiluukusta ja pääsin selaamaan niitä ensimmäistä kertaa.

Arkisatu ei oikein sanana houkuttele. Oikeastaan se kuulostaa paradoksilta. Miten voi olla samaan aikaan arkea ja satua, ikään kuin satua ja totta? Pelkäsinkin, että arkisadut tarkoittaisivat sitä, että kerrotaan vaan kivoja pikkuisia jokapäiväisiä tapahtumia eikä tarinalle tunnu sitten löytyvän mitään sen suurempaa merkitystä. On kai sellaisillakin saduilla paikkansa, vaikka minä en niistä kovin kiinnostunut olekaan. No okei, heti tuli mieleeni yksi poikkeus: Kerstin Thorvallin Hyvänyön satuja, joissa satujen sisältö on hyvin arkinen. Antti hukkaa lapasen, käy kaupassa äidin ja isän kanssa, näkee pahaa unta tai käy mummon luona kylässä. Saduista välittyvä 1970-luvun ajankuva ehkä tekee niistä minulle muita arkisatuja mielenkiintoisempia. Jonkun muun kirjoittamat arkisadut olisivat saattaneet jäädä lainaamatta, mutta kun kerran on kyse Sari Peltoniemestä, niin minähän luen

Ja kyllä kannatti. Arki ei tarkoita näissä saduissa mielikuvituksettomuutta eikä kahlitsevaa rutiinia, joka toistuu samanlaisena päivästä päivään. Arki on vain se lähtökohta, josta päästään satuun. Ilmeisesti Sari Peltoniemen arki koostuu myös herkistä tunteista ja suurista ajatuksista, sillä niitä näissä arkisaduissa on. Myös kuvitus oli kirjan tunnelmaan sopivan herkkä. Ipana kuunteli koko kirjan sen verran hiljaisena, että veikkaan hänenkin saaneen ajattelemisen aihetta. Lapselle luettuna suuret ajatukset tuntuivat jotenkin kasvavan vielä entistäkin valtavammiksi, mutta silti ne olivat sopivassa mittakaavassa. Henkilökohtaisesti minua kosketti Isosisko melkein muuttui peikoksi -satu, jossa pikkusisko on vielä lapsi ja isosisko taas tekee irtioton lapsuuden maailmasta. Meidänkin lapsilla on sen verran iso ikäero, että kun isompi tulee murrosikään, nuorempi ei ole vielä koulussa. Vieläkö he silloin voivat tuntea elävänsä samassa maailmassa ja tuntevansa toisensa?

Osassa saduista lapset miettivät synkkiäkin asioita. Sadut ja lasten ajatukset eivät silti ole synkkiä, mutta kuolemaa ja syrjäytyneisyyttä nyt vain ajatellaan yleensä lähtökohtaisesti synkkinä asioina. Lapsi pystyy niistäkin löytämään kauneutta ja ehkä jopa valoa. Ilahduttava oli myös satu Viktoria voitokkaasta, jossa hiukan erikoisen oloinen uusi tyttö Tuuva sekoittaa eskaria käyvän Viktorian rauhaa. Mitä tarkoittaa, että on hyvä jossain? Miksei voisi iloita vai tekemisen riemusta eikä vain siitä, että on hyvä ja parempi kuin muut? Minusta tuntuu aina hyvältä, kun saan lukea kirjoja, joissa lapset eivät ole ihan sieltä Gaussin käyrän keskivaiheilta. Kun omakaan lapseni ei ole ihan keskivertolapsi, niin tällaiset sadut, joissa kerrotaan mukavan neutraalisti tai jopa positiiviseen sävyyn hiukan erikoisesti käyttäytyvistä lapsista, tuovat minulle aina hetkeksi hyvän ja kiitollisen olon.

Latte-siili pelastaa taas

Lybeck : Latte-siili Lofooteilla. Lasten keskus 2012. 129 s.
No niin, nyt on uusin Latte-kirja luettuna, ja takuuvarmaa tavaraa se on tämäkin.

Eräänä päivänä Kotimetsässä asuva keiju Pikku Kirivi siepataan. Korppi Raab tunnistaa sieppaajan Merikotka Groffiksi, joka asuu kaukana Lofooteilla. Metsän eläimet perustavat yhdistyksen keijun pelastamiseksi, mutta mitään konkreettista ei kukaan uskalla tehdä. Viimein jo talviunilleen hankkiutuva Latte-siili kuulee Pikku Kirivin katoamisesta. Latte päättää lähteä pelastamaan keijua ja saa mukaansa Orava Tjumin ja Piisami Flurin. Pelastuspartio löytää laivan, jonka kyydissä he pääsevät määränpäähänsä. Laivamatkalla he kohtaavat hurjan rottarosvolauman, joka aikoo kaapata laivan ja suunnata Etelämerelle, mutta Latten neuvokkuuden ja laivan kapteenin hienon suunnitelman avulla koko rottajoukko saadaan häädetyksi laivasta. Lofooteilla kotimetsäläisiä kohtaavat uudet haasteet, sillä Merikotka Groffin pesä on vuoren huipulla kaukana merellä. Ja se, joka tekee pienenkin yrityksen lähestyä Groffin linnaa, joutuu silputuksi ja ahmaistuksi ennen kuin ehtii laskea kolmeen.

Onneksi Latte-siili löytää ystäviä mistä tahansa kuin Zdenek Milerin Myyrä konsanaan, ja niin he saavat apujoukkoja pelastusretkelleen. Matka on vaaroja täynnä, mutta lopulta Pikku Kirivi löydetään ja saadaan kuljetettua turvaan.

Latte on siitä mielenkiintoinen sankari, että hän ei oikeastaan ole ollenkaan mikään sankari. Hän on ihan tavallinen, pieni ja rauhaa rakastava siili Kotimetsästä. Hänellä ei ole mitään erityisiä kykyjä, hän ei ole uhkarohkea eikä voimakas, mutta siitä huolimatta hän haluaa ja uskaltaa auttaa. Oikeastaan voisi sanoa, että se se vasta onkin todellista rohkeutta ja sankaruutta. Latten vahvuuksia ovat neuvokkuus, lannistumattomuus, terve optimismi, luottamus toisiin eläimiin ja ihmisiin, kyky ottaa apua vastaan kun sitä tarjotaan ja usko onnistumiseen silloinkin, kun se näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä. Latte uskoo, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Kaiken kaikkiaan Latte on hyvin sympaattinen ja, etten sanoisi, inhimillinen hahmo.