Kirjavan kissan luontoretki

Lotta Kujanpää: Kirjavan kissan luontoretki. Maahenki 2015. 48 s. Kuvitus: Ilma-Sofia Kuismanen

Kirjavan kissan luontoretki on runomuotoinen ja humoristinen matka pohjoisen luontoon. Matkalla tavattavat eläimet eivät kuitenkaan ole ihan tavallisia pulliaisia, vaan jokaisella on oma luonne, omat tapansa ja omat unelmansa. Vähemmistövaltuutettu rouva Norppa Lumouksen puolue ajaa luonnonsuojeluasiaa ja luonnollisesti myös norppien oikeutta omaan elintilaan. Metsotkin taistelevat elintilan puolesta, sillä niillä on käynnissä reviirikiista perisuomalaiseen tapaan: saako naapurin tontille rakentaa?

 

Runokuvakirja on mielenkiintoinen ja hankala kuvakirjatyyppi. Siinä on tavallista enemmän asioita, jotka voivat mennä pieleen. Kuvituksen, tarinan ja hahmojen lisäksi oma haasteensa on siinä, kuinka ymmärrettävä tarinan juju on, kun se on runomuodossa. Runomuotoinen tarina ei etene suoraviivaisesti ja kieli on kimurantimpaa, joten luonnollisesti tekstin selkeys kärsii. Tässä tarinassa vieläpä seikkailee sekä satukissa että oikeat luonnon eläimet ja loruissa on sekä eläinten humoristista inhimillistämistä että tietoa luonnoneläimistä, joten näillä aineksilla olisi erittäin helppo epäonnistua. Lopputulos voisi olla melkoinen sillisalaatti, mutta ei, tämähän on erittäin onnistunut runokuvakirja! Riimit eivät onnu, rytmi vaihtelee mukavasti ja runoissa on sopivaa kekseliäisyyttä, jotta sekä lapsi että aikuinenkin jaksavat lukea kirjaa moneen kertaan. Kirjan lopussa kirjava kissa antaa vielä vinkkejä seuraavaa lukukertaa varten: luontoretkellä voi vaikka tutkia perhosia, laskea etanoita tai etsiä vesihiittä ja lukea kirjaa uudestaan ja uudestaan. Kirjavaa kissaa olisi mukava päästä lukemaan kotisohvalla ääneen, mutta sitä luultavasti joudun vielä odottamaan, sillä meillä on hyvin epäluuloisesti uusiin asioihin suhtautuva kolmevuotias. Uusia kirjojakaan ei ihan noin vain voida lukea, vaan se vaatii viikkojen ajan hienovaraista tyrkyttämistä.

Kirjavan kissan kuvitus on positiivinen yllätys. Harvoin törmää uusiin lastenkirjakuvittajiin, joiden jälki olisi näin valmista ja toimivaa. Kirja on saanut alkunsa Lotta Kujanpään ja Ilma-Sofia Kuismasen yhteisestä näyttelystä, jossa kuvat ja lorut olivat esillä ja saivat hyvää palautetta. Ei ole silti itsestäänselvää, että samat kuvat toimisivat paitsi näyttelyssä, myös lastenkirjan kuvituksena. Joskus hyvätkin kuvat kärsivät huonosta taitosta tai joutuvat liian ahtaalle pienikokoisessa kirjassa. Tästä kirjasta ei ensilukemalla silti tullut hetkeksikään mieleen, etteikö nämä kuvat olisi tehty juuri tätä kirjaa varten.

Tästä kirjasta en nyt kyllä löydä kuin yhden huonon puolen: Koska tekijät ovat ennestään lastenkirjapuolella tuntemattomia ja kirja tulee pieneltä kustantamolta, sitä ei ole hankittu koko kaupungin kirjastoihin kuin muutama hassu kappale. Toivottavasti saadaan ostettua lisää, sillä kyllä tämä lukijoille ja lainaajille varmasti kelpaisi.

Kissat

Janusz Grabianski : Kissat (Kauneimmat eläinkirjat 1). WSOY 1973. 31 s. Runot : Mikko Kilpi ja Panu Pekkanen

Nyt kun kerran runotunnelmiin päästiin, niin otetaan samalla esittelyyn toinenkin meidän perheen suosikkirunokirja. Janusz Grabianskin Kauneimmat eläinkirjat -sarjaan kuuluva Kissat taisi olla niitä ensimmäisiä runokirjoja,  joita luimme ipanalle. Kirjassa oli ikään kuin häivähdys jotain tuttua, ja onhan sillä jo sen verran ikää, että ainakin teoriassa on ihan mahdollista, että minullekin olisi tätä lapsena luettu. Tämä kirja on kuitenkin kirpparilöytö eikä mikään minun lapsuudestani säästetty aarre. Yllättävää muuten, miten vähän olen kirjoittanut näistä retrommista lastenkirjoista, joita meille on jonkin verran kertynyt kotiin. Niissä on jotenkin aivan omanlaisensa tunnelma, jollaista harvoin uusista kirjoista löytää. Tai en tiedä, onko varsinaisesti kirjoissa todellista eroa, vai onko se ero vain oman pään sisällä. Onko se sitten se, että vanhasta kirjasta tietää, että sillä on oma historiansa ja että aiemmatkin sukupolvet ovat lukeneet tai ainakin saattaneet lukea aivan samoja kirjoja? Vanhoissa lastenkirjoissa minua kiinnostaa myös se, mitä ne kertovat omasta ajastaan. Millaiseen arvomaailmaan kirjat sijoittuvat? Miten kuvitus eroaa uusista kirjoista? Millaisista aiheista lapsille kirjoitettiin ja millä tyylillä? Mitä se kertoo siitä, millaisina lapsia pidettiin?

Kirjan kissarunot ovat melko lyhyitä ja selkeitä ja sopivat siksi hyvin jo pienillekin lapsille luettaviksi. Runojen rytmi ei kuitenkaan ole lorumaisen hakkaavaa rallatusta, mikä siis minun mielestäni on nimenomaan positiivista. Eläinrunoja on minusta aina mukava lukea, sillä niissä on usein eläimen ominaislaatua ymmärtävä sävy, joka loppujen lopuksi kertoo jotain olennaista elämästä yleensä, siitä, miten suhtautua toisiin ihmisiin, eläimiin, erilaisuuteen tai erilaisiin elämäntilanteisiin. Näissä kissarunoissa on juuri tällainen lämmin tunnelma. Johtuukohan se sitten siitä, millainen olento kissa on ja miten siitä on ollut tapana kertoa? Saman kirjasarjan hevos- ja koirarunot nimittäin eivät ole tyyliltään ollenkaan vastaavia. Niissä nähdään hevoset ja koirat niin täysin ihmisen seuralaisina ja käyttöeläiminä, että samanlaista eläimen ominaislaadun ymmärtämistä ei niistä tahdo löytyä. Tai toisin sanoen, niissä kirjoissa koiran ja hevosen ominaislaatuna pidetään nimenomaan niiden suhdetta ihmiseen ja ihmisen käyttötarkoituksiin.

Janusz Grabianskin kuvitukset ovat aivan omaa luokkaansa. Akvarellimaalaukset yleensäkin lumoavat minut helposti. Miten yksinkertaisilla maalauksilla, joskus vain muutamilla siveltimenvedoilla, saadaan niin aito ja elävä vaikutelma! Kauneimmat eläinkirjat -sarja onkin siitä erikoinen runokirjasarja, että niissä kuvat ovat oikeastaan jopa tekstiä tärkeämmät. Kuvakirjoissahan tämä on ymmärrettävästi aika yleistä mutta runokirjoissa ei niinkään. Toki nämä kissarunot ovat erittäin toimivia ja niitä sietää lukea ihan ilman kuviakin, mutta nimenomaan kuvitus tekee näistä kirjoista jotain erityistä.

Tästäkin runokirjasta minun suosikkini on sattuneesta syystä tällainen perhe-elämään liittyvä runo. Vaikka ihmiselämässä eivät asiat mene ihan kirjaimellisesti niin kuin tässä runossa, niin on kyllä helppo samastua näihin kissaemon ajatuksiin:

Äideillä aina riittää töitä,

herätä saa ihan pitkin öitä,

kun nuo pennut juoksevat karkuun

ja sitten yltyvät surkeaan parkuun.

Silloin on pakko emon herätä,

eksyneet takaisin koriin kerätä

niskasta kantaen, varovasti.

Nukkuisivat nyt aamuun asti!

Pimeäjuhlien aika

Tuula Korolainen : Aaveaakkoset eli haamuhetki kullan kallis. Tammi 2000. Kuvitus : Tiina Paju

Tähän aikaan vuodesta meillä vietetään pimeäjuhlia. Juhlakautta ei ole millään tavalla rajattu kalenterin mukaan, vaan juhlia vietetään sitten kun on sellainen olo, ja tällä viikolla tuli juuri sellainen olo. Pimeäjuhlassa on ehkä parasta se, että sitä voi viettää vaikka joka ilta. Aloitimme pimeäjuhlat viime syksynä, kun asuimme ensimmäistä vuotta tässä nykyisessä kodissa, rivitalossa rauhallisella paikalla melkein metsän reunassa. Illat olivat hyvin lämpimiä ja terassilla oli mukava rauhoittua yöhön. Jopa vauhdikas ipana rauhoittui, hän ehkä eniten meistä. Oikeastaan koko pimeäjuhla taisi olla alun perin hänen ideansa, ja hyvä idea olikin.

Pimeäjuhlaan tarvitaan:
1) pimeä ja mielellään suhteellisesti ottaen melko lämmin ilta
2) terassi, parveke tai piha, jossa voi istuskella
3) vilttejä, villasukkia ja villapaitoja tai fleecetakkeja
4) kannullinen rooibos-teetä
5) iltapala
6) jotain pientä herkkua, kuten kurpitsapiirakkaa
7) kynttilöitä, lyhtyjä ja kaikkein mieluiten irvistävä kurpitsalyhty
8) jotain ihan pikkuisen jännää, ihan pikkuisen synkkää mutta silti hauskaa, kodikasta ja rauhallista lukemista

Runot ovat ehkä sopivinta luettavaa pimeäjuhlaan, sillä niissä on riittävästi hiljaisuutta mukana. Luetaan runo, ollaan hetki hiljaa ja mietitään, mitä siinä oikein sanottiinkaan. Mikä runossa oli totta, mikä tarua tai huumoria? Voisiko se olla totta, ja mitä jos se olisikin totta?  Sitten hörpätään vähän teetä ja luetaan seuraava runo.

Minulla on kylläkin vähän vaikea suhde lastenrunoihin. Omasta lapsuudestani muistan, että en voinut sietää niitä. Niistä tuli jotenkin vaivaantunut olo. Nonsense-runot olivat ehkä pahinta. Ilmeisesti niiden olisi pitänyt olla hauskoja, mutta minun huumorintajuni ei tainnut niihin riittää. Minä olisin halunnut, että runo olisi ollut kaunis tai että se ainakin joko suoraan tai vähemmän suoraan olisi kertonut jostain, niin kuin nyt vaikka Tunteellinen siili. Sitten kävi niin, että meille tuli lapsi, joka pitää runoista. Niinpä olen omista runo-ongelmistani huolimatta päätynyt lukemaan aika paljon lastenrunoja, mutta edelleen olen kyllä kohtalaisen vaativa niiden suhteen. Ei riitä, että on rytmi ja riimi, on oltava myös jokin ajatus. Tai sitten edes jokin kielellinen jippo, joka pistää ajattelemaan. Sellaisistakin runoista pidän, joissa on pientä haastetta ääneenlukijalle. Jos vaikka runon rytmi tulee esille vain tietynlaisilla painotuksilla luettuna tai jos lukijan kieli on mennä solmuun ellei koko ajan keskity siihen, mitä on lukemassa. Ipanalle kyllä kelpaisi melkein mikä tahansa runo, ainakin, jos runossa on käärme tai lepakko. Tai jos edes runoon liittyvässä kuvassa on jompi kumpi.

Viime vuoden suosikki pimeäjuhlien kirjoista oli Aaveaakkoset. Paitsi että se läpäisee minun lastenrunoseulani, sen kannessa on käärmeen kuva, eli ipana piti tästä kirjasta ensinäkemältä. Aaveaakkoset koostuu 29 runosta, joiden alkukirjaimet muodostavat aakkoset aasta ööhön. Runoissa on kummituksia, kummallisuuksia, outoja otuksia ja ilmiöitä, pelkoja, huumoria ja vaihtelevia tunnelmia. Kovin pienelle en Aaveaakkosia suosittelisi, vaikkei siinä mitään liian pelottavaa olekaan. Harmillisen usein sopivan iän kriteerinä pidetään sitä, kuinka vanhalle lapselle jotain voi lukea, kun kannattaisi ajatella sitä, minkä ikäisille kirja avautuu parhaiten. Aaveaakkosten runoista saa kuitenkin hiukan enemmän irti, jos lapsi on joskus kuullut Nastamuumiosta, Bermudan kolmiosta tai internetistä. Parissa runossa myös eletään selvästi koulumaailmassa, ja Aaveaakkoset sopiikin parhaiten pienille koululaisille. Ai niin, siitä tulikin mieleeni, että valitettavasti tässäkin kirjassa on minun inhokkiriimiparini Oulussa – koulussa, mutta onneksi sentään tässä Oulu – koulu -runossa on hiukan muutakin ideaa.

Minun suosikkini Aaveaakkosista on H, jossa on haamuja, seesteisen rauhallista tunnelmaa ja hauska idea, ja sen ääneen lukemisessakin on yllättävää haastetta. Tulee ihan mieleen jostain vuosien takaa ne lasten kirjoittamat tarinat, joita julkaistiin lastenlehdissä ja joissa jokainen sana alkoi samalla kirjaimella.

”Haamuhetki kullan kallis”,

huokaa haamuäiti haamupalalla.

Haamukahvi herttaisesti höyryää.

Haamuisä haamulehden levittää.

Haamuvaari on jo haamukalalla.

Haamulapsi hyörii haamutoimissaan.

Haamurusko kultaa haamumaan.