Gangsterimummi: tulevaisuuden klassikko

David Walliams: Gangsterimummi. 272 s. Tammi 2016. Kuvitus: Tony Ross.

Kuvan lähde: Tammen kuvapankki

Luin viimein ensimmäisen Walliamsini. Olen fiilislukija jolla on liian vähän aikaa lukemiseen eikä aina fiilis, aika ja fiilikseen sopiva kirja kohtaa. Joskus siis jää tosi hyviäkin kirjoja lukematta kun ei satu fiilis kohdilleen, ja juuri siksi kaksi aikaisempaakin suomennettua David Walliamsin kirjaa olivat tähän asti roikkuneet minun kirjoittamattomalla lukulistallani.

Mutta Gangsterimummi!

Onneksi tähän kirjaan on satsattu: suomennos on niin toimiva ettei sitä edes tarvitse miettiä (no hei, Jaana Kapari-Jatta!) eikä tekstissä edes ole virheitä kuten useimmissa uusissa lasten tai nuorten romaaneissa tuntuu nykyään olevan. Näiden asioiden luulisi olevan niin perusjuttuja, ettei tarvitsisi mainitakaan! Mutta ei. Minun kunnioitukseni kirjankustantamoita ja niiden tekemää kultuurityötä kohtaan on kyllä viime aikoina laskenut lähes olemattomiin, mutta Gangsterimummissa sentään on laatu kohdillaan. Kieli on värikästä ja huumori toimii niin, ettei tarvitse miettiä, johtuukohan kömpelyys kehnosta alkutekstistä vai suomennoksesta. Edes pieruhuumori ei haiskahda liian väsyneeltä tai kuluneelta!

Nyt joudun juonen suhteen  turvautumaan vain omaan huonoon muistiini, nimittäin palautin Gansterimummin jo kirjastoon kiertoon. Toivottavasti ei kovin pahoja virheitä pääse tulemaan.

11-vuotias Ben käy joka viikko mumminsa luona. Mummi löyhkää kaalilta ja pierulta eikä tee Benin kanssa muuta kuin pelaa joka viikko iänikuista Scrabblea. Mutta Ben ei voi asialle mitään, sillä äidin ja isän on saatava hänet joka viikko pois tieltä, jotta pääsevät sen ainoan asian pariin, joka heille todella on tärkeää. He nimittäin ovat omistaneet elämänsä Tanssi tähtien lailla -tv-ohjelmalle ja käyvät joka perjantai seuraamassa sen kuvauksia.

Joten he dumppaavat Benin mumminsa luo kärsimään joka askeleella kaasua vuotavan mumminsa kuolettavan tylsään seuraan. Joskus, kun Ben oli vielä pieni, mummi kertoi jännittäviä salapoliisitarinoita, mutta nyt Ben on jo liian iso innostuakseen niistä.

Eräänä perjantai-iltana Ben soittaa mummin luota salaa vanhemmilleen ja anelee heitä hakemaan hänet kotiin, sillä hän ei kestäisi enää hetkeäkään. Puhelun jälkeen hän epäilee, että mummi saattoi kuulla ja pahoittaa mielensä, mutta tuskinpa kuitenkaan. Ei mummi varmaan enää kuule kovin hyvin. Mutta pian tämän jälkeen Ben tekee mummin luota aarrelöydön ja hänelle alkaa valjeta mummin tarkoin varjeltu salaisuus: mummi on mestarivaras jota ei ole koskaan saatu kiinni.Mummin luona vierailussa alkaakin olla aivan eri tavalla hohtoa ja Ben löytää mumminsa kanssa jopa vielä paremman yhteyden kuin pienenä. Yhteinen salaisuus ja yhteinen kaikkien aikojen suurin ryöstösuunnitelma toimivat liimana, joka pitää tiukasti yhdessä.

Walliamsille ja Dahlille ominaiseen tapaan aikuiset ovat joko julmia tai välinpitämättömiä tai sitten vähintäänkin omituisia tai säälittävän naurettavia. Tämäntyyppiset kirjat osuvat taitavasti kehitysvaiheeseen, jossa lapsi alkaa herätä siihen, että hän on omasta perheestään ja omista läheisistä aikuisistaan erillinen yksikkö ja oma persoonansa. Lapsi oppii kyseenalaistamaan lapsuudenperheensä totuudet, irrottautuu niistä vähitellen ja kasvaa omaksi itsekseen.

Isovanhemmille saattaa olla vielä vanhempiakin vaikeampaa pysyä kasvamisen kyydissä. Yhteyden säilyminen isovanhempien ja lastenlasten välillä lapsen kasvaessa ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Gansterimummissa yhteyden katkeaminen näyttäytyy aika sydäntäsärkevässä muodossa, sillä mummille Benin viikottaiset vierailut ovat yhä yksi elämän suurimmista iloista, kun taas Benille Scrabble-illat mummin kanssa alkavat olla kidutusta.

Useimmiten tällaisilla tarinoilla ei taida näin onnellista loppua olla, sillä Gangsterimummissa Ben löytää uuden yhteyden ja läheisyydentunteen sekä mummin että vanhempiensa kanssa. Toisaalta harvoinpa kirjat kertovatkaan sitä todennäköisintä tapahtumakulkua, sillä vain todennäköisyyksiin perustuva tarina voisi olla tarkoitukseton epätarina. Lastenkirjan tarinan kaari vaatii sitä, että emotionaalinen dissonanssi helpottuu ja jättää jälkeensä jonkinlaisen toivon.

Yksi miinus kuitenkin Gangsterimummillekin (Varoitus! Nyt tulee spoileri!): aikana, jolloin syövät ovat hyvin yleisiä mutta niiden hoitomenetelmät ovat parantuneet ja kuolleisuus laskenut, on tällainen syövän käsittelytapa lastenkirjassa ongelmallinen. Mummilla on syöpä, mummi kuolee. Noin vain ja sillä selvä. Ikään kuin syöpä nykyäänkin olisi automaattisesti kuolemantuomio.

Gangsterimummista ovat aiemmin bloganneet ainakin Lastenkirjahyllyn Rouva Huu, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista ja  Kirjojen keskellä -blogin Maija.

Rautakoe

Holly Black & Cassandra Clare: Rautakoe (Magisterium 1). Otava 2015. 302 s.

Kuvan lähde: Otava

 

Nyt saatiin uusi vahva kilpailija ”mitä lukisin Harry Pottereiden jälkeen” -sarjaan! Spiderwickin kronikoiden takia kyllä oletin, että Rautakoe voisi olla hyvä, mutta ihan mitään tällaista en silti osannut odottaa. En muista aikoihin, jos koskaan Pottereiden jälkeen, lukeneeni kirjaa, jossa olisi näin paljon potentiaalia nousta kansainväliseksi fantasiakirjailmiöksi. Paljon tietysti riippuu jatko-osista, mutta odotan innolla!

”Älä koskaan luota taikuriin. Mitä ikinä teetkin, älä missään tapauksessa luota taikuriin.” Siinä käytännössä kaikki, mitä Callumin isä ikinä on kertonut Callille maagisesta maailmasta. Taikurit tulevat ja vievät pimeisiin käytäviinsä, käyttävät hyväkseen, tekevät kokeitaan eikä heidän heidän käsistään kukaan palaa elävänä. Maagit eivät piittaa kenestäkään tai mistään, ainoastaan omien tutkimustensa edistämisestä. He varastavat lapset perheiltään. He ovat hirviöitä. He tekevät lapsilla kokeita. He ovat syy siihen, että Callin äiti on kuollut. Hänen kuolemansa jälkeen Callin isä on kieltäytynyt olemasta missään tekemisissä maagien ja heidän maailmansa kanssa. Kun maagit lähtevät sotimaan, mitä tapahtuu usein, he eivät piittaa ihmisistä, jotka saavat sen vuoksi surmansa.

Mutta koska Callin vanhemmat ovat maageja ja hänellä todennäköisesti siis itselläänkin on maagisia voimia, hän saa kutsun maagien koulun, Magisteriumin, pääsykokeisiin. Ne on vain mokattava niin pahasti, että sen jälkeen saisi jatkaa tavallista elämäänsä eikä enää koskaan joutuisi vaivaamaan päätään maagien asioilla. Pääsykokeet todella menevät pieleen, vaikkakin vähän eri tavalla kuin Call oli ajatellut.

Pääsykokeessa Callum epäonnistuu täydellisesti, mutta siitä huolimatta elämä ei jatku entisellään. Sinne Call sitten päätyy, maagien tunneleihin, joissa häntä isän mukaan odottaa varma kuolema. Maagiseen elementtien maailmaan tutustuttuaan Callum alkaa kuitenkin olla sitä mieltä, että kaikki ei ehkä ole niin vaarallista kuin isä on kertonut. Mutta isä kertoi myös, että maagit ovat hyviä houkuttelemaan…

Jokainen Magisteriumin oppilas opiskelee oman mestarinsa johdolla muovaamaan maata, ilmaa, vettä ja tulta. Maagit oppivat kävelemään vahingoittumatta laavan halki, tutkimaan meren syvimpiä osia ilman happisäiliöitä, jopa lentämään. Maaginen maailma tuntuu Callista samaan aikaan sekä houkuttelevalta että pelottavalta. Hän on koko ikänsä oppinut pitämään maageja pahoina, mutta nyt hän ei enää olekaan asiasta niin varma.

Opiskelu mestari Rufuksen johdolla osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin hohdokkaaksi. Siinä missä muut ensimmäisen eli rautavuoden maagioppilaat oppivat mitä huimempia temppuja, Call ja muut Rufuksen oppilaat lajittelevat päivästä ja viikosta toiseen hiekkaa jyvä kerrallaan. Hiekkaa ja vain hiekkaa.

Ajan mittaan Callum alkaa silti viihtyä. Magisteriumissa hän on sentään vähän vähemmän friikki kuin sen ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa ikinä hän saa jopa ystäviä. Sellaisia ystäviä, joiden puolesta hän on valmis joutumaan vaikeuksiin ja jotka ovat yhtä lailla valmiita tulemaan apuun, jos Call on pulassa.

Maagien maailmassa on eletty väkinäisen rauhansopimuksen aikaa, mutta kaikki eivät enää usko rauhan säilymiseen. Magisteriumin ympärillä on alkanut liikkua entistä enemmän kaaoksen-riivaamia petoja, mistä epäluuloisimmat ovat päätelleet, että Vihollinen ei ole noudattanut rauhansopimuksen ehtoja vaan ainoastaan kokoaa kaikessa rauhassa entistä suurempaa armeijaa.

Yhteneväisyyksiä Pottereiden kanssa on paljon. Taikamaailman sisäoppilaitokseen matkustaa tässäkin kirjassa itsensä aina erilaiseksi ja hyljeksityksi tuntenut nuori, joka ei tiedä mitään taikamaailmasta, omista taikavoimistaan eikä omasta erityisyydestään. Loppujen lopuksi olennaisimmat yhtymäkohdat ovat kuitenkin tarinan takana olevia psykologisia asetelmia, jotka tekevät tarinasta suuren kertomuksen. Varsinkin pahuutta sekä Harry että Callum joutuvat pohtimaan. Miten vastustaa pahuutta joka ei tule ulkopuolelta vaan on irrottamaton osa omaa persoonaa? Tekeekö jokin selittämätön yhteys pahuuteen ihmisestä itsestäänkin pahan?  Mikä sen lopulta ratkaisee, millainen ihminen on? Voiko ihmisen kohtalo olla etukäteen määrätty? Vai voiko omilla valinnoilla uhmata kohtaloaan?

Rautakoe lähtee synkkyydessä jostain sieltä Harry Potterien nelososan tienoilta, joten Magisteriumissa ei pääse aloittamaan ollenkaan niissä kevyen humoristisissa tunnelmissa, joissa alkupään Pottereissa vielä liikutaan. Mutta se ei toisaalta ole ollenkaan huono juttu, sillä eri tunnelmissa liikkeelle lähtevä tarina luonnollisesti tuntuu vähemmän vanhan toisinnolta. Vaikka yhtymäkohtia tosiaan on paljon, Magisteriumin maailma on kuitenkin ihan omanlaisensa. Mitään muuta negatiivista sanottavaa en Rautakokeesta ole vielä keksinyt kuin sen toimitustyön laatu: kirja on aivan pullollaan kirjoitusvirheitä, ikään kuin käytössä ei olisi ollut edes yksinkertaisintakaan oikolukuohjelmaa. Yhtään heikommassa kirjassa virheiden määrä voisi jo viedä lukuhalut, mutta näin hyvässä kirjassa sen vielä jotenkin sietää.

Kirjavinkkilista kaverin kolmosluokkaliselle

Facebookissa kaverit kyselivät lukuvinkkejä 3.-luokkalaisilleen, ja heti kun ehdin asiaan paneutua, totesin että nyt taisi tämä vinkkilista vähän lähteä lapasesta. Fb-keskustelun luonteeseen ei näin pitkä lista sovi, joten laitetaanpa se tänne jemmaan.

Koska lista on tehy ihan tiettyä kolmasluokkalaista, hänen ja hänen perheensä mieltymyksiä ajatellen, se ei ole mikään yleispätevä kolmosluokkalaisen lista.

Mutta tässä näitä: Aloitetaan fantasialla, ja ensimmäisenä omalla kolmasluokkalaisella jo testattuja:

Minun uusi ykkössuosikkini on Holly Blackin ja Cassandra Claren Rautakoe. Spiderwickin kronikoiden pohjalta kyllä osasin odottaa, että tämä voisi olla hyvä, mutta mitään ihan tällaista en odottanut! Tämähän on varteenotettavin mitä-lukea-kun-Potterit-on-luettu -kirja vuosikausiin, tai ehkä ikinä Pottereiden ilmestymisen jälkeen. Kirjoitan Rautakokeesta lähiaikoina vielä ihan erikseenkin. Tämä on synkempi kuin ensimmäiset Potterit, mutta jos ne on jo kaikki luettu, niin sitten varmasti ihan sopiva.
Holly Blackin ja Tony DiTerlizzi Spiderwickin kronikat -sarja tulikin fb:ssa jo ohimennen mainittua. Kirjat ovat ohuita, kuvitettuja ja melko helppolukuisia, mutta siihen nähden toiminta on yllättävän karua. Ei siis ihan niin pienten kirjoja kuin mitä pituudesta ja fontin koosta voisi kuvitella.

Keplo Leutokalma -kirjoista meidän kolmasluokkalainen tykkäsi kovasti, mutta vielä emme ole lukeneet kuin muistaakseni kaksi osaa. Niissä kyllä taistellaan ihan koko ajan, mutta jos se ei äitiä tai lasta haittaa, niin yhden hengen vertaistestiryhmä suosittelee lämpimästi. Jo pelkkä ajatus luurankoetsivästä päähenkilönä tuntui olevan melkein tajunnanräjäyttävä.

Sitten vielä testaamattomia. Siis lapsella testaamattomia, minä olen kyllä nämä lukenut. Suzanne Collinsin Alismaan tarinat -sarjaa aloin lukea alun perin Nälkäpelin innoittamana. Eihän nämä Gregor-kirjat sitten ihan Nälkäpelin veroisia olleet, mutta se on sikäli hyvä, että Nälkäpeliä en vielä kolmasluokkalaisen eteen iskisikään. Alismaan tarinat sopivat jo selvästi nuoremmille. En muista varmaksi, olenko joskus jostain Gregor-kirjasta blogannut, mutta jos en ole, niin se on paha puute. Sen verran verisiä taisteluja näissäkin kuitenkin on, että en ole vielä meidän 9-vuotiaan kanssa näitä lukenut, mutta kohta kyllä aloitetaan. Hyvänen aika, näissähän on vieläpä jättiläislepakoita, jotka ovat ihmisten kumppaneita! Eli meillä ainakin ihan nenä päähän -osastoa.

Reeta Aarnion Maan kätkemät ja sen jatko-osat voisivat myös sopia. Me luimme Pottereiden jälkeen ensimmäisen osan, mutta se oli silloin, yllättävää kyllä, liian jännittävä. Näiden kirjojen maailma on niin lähellä tavallisen suomalaisen koululaisen arkea, että sitä ei ole yhtä helppo ajatella jossain muussa, kaukaisessa ja epätodellisessa maailmassa tapahtuvaksi. Mutta näitäkin voisi jo kokeilla uudestaan.

Diana Wynne Jonesin Noidan veljen haluaisin jo kohta lukea ipanan kanssa, mutta minulla taitaa olla tämän kanssa vähän korkea kynnys aloittaa. Tämä on yksi omien kouluaikojeni suosikki, ja ehkä hiukan tiedostamattani vältän tämän lukemista, kun pelkään, ettei ipana arvostakaan sitä yhtä paljon kuin minä. Noidan veljen kanssa samaan sarjaan kuuluvat muut kirjat on suomennettu vasta tässä 2000-luvulla, mutta niistä en ole pitänyt ihan yhtä paljon. Tietenkään. Olisi varmaan pitänyt saada lukea nekin jo lapsena.

Rick Riordanin Percy Jackson -sarja ja Jacob Greyn Varismiekka ovat hiukan siinä rajoilla, että kannattaako vielä lukea. Percy Jacksoneiden lukemisesta minulla on kyllä sen verran pitkä aika, että en silloin vielä ollenkaan miettinyt niiden sopivuutta omalle lapselle, joka siis silloin oli tyyliin kolmevuotias. Ainakin niissäkin taistellaan melkoisesti, mutta tuskin sen enempää kuin Keplo Leutokalmassakaan. Jos Kreikan mytologiat kiinnostavat, niin nämä varmaan uppoavat. Varismiekassa ei ole muuta karmeaa, paitsi, öö, että päähenkilön vanhemmat ovat kuolleet aika karmealla tavalla hämähäkkilauman kynsissä. Sori, spoileri.

Klassikko-osastolta meidän kolmosluokkalainen on tykännyt kovasti Vernen Salaperäisestä saaresta, Tripodien ajasta ja Hughesin Kolme K – kaupungin valtias -kirjasta. Klassikon määritelmää ehkä vähän joudun nyt venyttämään, mutta nämä kaksi viimeistä ovat minulle henkilökohtaisesti scifi-klassikoita.

Sitten vielä sekalaista listana: jännitystä, huumoria, eläimiä, örkkimörkkejä ja sellaista ihan tavallista vaan:

Apps: Monsterijengi-kirjat (huumoria ja hirviöitä)

Cowell: Näin koulutat lohikäärmeesi ja jatko-osat (huumoria, viikinkejä ja lohikäärmeitä)

Dahl: Jali ja suklaatehdas

Hagmar: Etsiväpartio-kirjat (aika realistista lapset salapoliiseina -jännitystä)

Hirvonen: Tohtori Kalikali (aika paljon kaikkea, vaikea määritellä. Kirjoitinkohan tästä joskus blogiinkin…?)

Horst: Salamanterin arvoitus (aika realistista lapset salapoliiseina -jännitystä)

Itkonen: Sirkusjuna saapuu (terveisiä Absurdistanista!)

Krekelä: Hurjalinna (synkeänsävyinen mutta oikeastaan vanhanaikaisen kiltti noitasatu)

Kuhn: Miten herra Yrmäs Korttelikyylääjä joutui kauhukääkkien kaksintaisteluun ja maailma melkein muuttui ruusunpunaiseksi (huumoria, tästä löytyy blogin kätköistä jostain vähän lisääkin tietoa)

Lehtinen: Sirkuskoira Rico (sirkusta, koiria ja jännitystä)

Lindo: Villirilli Manolito (huumoria)

Lipasti: Viikinkisolmu (historiaa)

Martin: Kauhukartano-kirjat (huumoria ja hirviöitä)

Nesbo: Tohtori Proktori -kirjat (huumoria, seikkailua ja aikamatkailua)

Onkeli: Ahmattien yö (kekriperinnettä ja hirviöitä)

Parkkinen: Korppi-kirjat (eläimiä, huumoria ja kieli-ilotulitusta)

Reeve: Buster Bayliss -kirjat (huumoria, älyttömyyttä ja hirviöitä)

Sihvola: Muskelimummo (huumoria)

Walldén: Ruben-kirjat (salaperäistä jännitystä ja huumoria)

Veirto: Henkka & Kivimutka -kirjat (huumoria, kaveriporukan pölhöilyä ja vähän salapoliisitoimintaakin)

Hurjalinna

Katja Krekelä: Hurjalinna. Tammi 2015. 174 s. Kuvitus: Riikka Jäntti

Venkura saa lähtöpassit neiti Frikadellin luota. Viidessä päivässä on jo käynyt selväksi, ettei Venkura todellakaan tiedä, miten kiillotetaan lusikoita tai leivotaan pikkuleipiä.  Niin siinä aina käy. Joskus hänen käsketään häipyä hyvä sään aikana, joskus kerätä luunsa, mutta olivatpa sanat mitkä hyvänsä, ne tarkoittavat samaa: Hänestä halutaan päästä eroon. Hän ei kuulu minnekään.

Mutta kun Venkura kuulee synkkämaineisesta Hurjalinnasta, jonne kukaan Viirastuksen kaupunkilaisista ei tietenkään ole koskaan jalallaan astunut, hän tietää, että juuri sinne hän aikoo mennä. Hän ei pelkää aavemaisia ulinoita eikä tarinoita jostain hirveästä oliosta joka puree jokaista, joka kuvitteleekaan lähestyvänsä Hurjalinnaa ja sen edessä olevaa kalmistoa. Jos jossain on jotain, jota hänen ei haluta näkevän, juuri sen hän haluaa nähdä. Ja jos valkoinen rotta, jolla on silmälappu, kaivaa jotain salamyhkäisesti maahan, se on varmasti jotain, mitä hän haluaa saada käsiinsä.

Hahmogalleria on sopivan suppea ja hahmot ovat kiinnostavia. Päähenkilö Venkura on tyttö, jota ei määräillä. Hän on äkkipikainen ja epäkohtelias, ilkikurinen ja uppiniskainen, mutta pohjimmiltaan yksinäinen lapsi. Viirastuksen kaupungista hän kaikesta varastelustaan ja äksyilystään huolimatta löytää avukseen kaksi poikaa, karamellimestarin pojan Herkon ja tämän älypääkaverin Mekrin. Heidän avullaan Venkura lopulta selvittää sekä Hurjalinnan salaperäiset ongelmat että oman erilaisuutensa salaisuuden. Itsensä ja oman paikkansa löytämisestä ja erilaisuuden hyväksymisestä ei varmasti koskaan ole liikaa tarinoita, sillä näistä aiheista käytännössä jokainen löytää jotain, joka koskettaa omaa elämää.

Sain kirjasta ennen lukemista käsityksen, että se olisi oikeasti “hurja” tai vähän pelottavampi, mutta oikeastaan se on pikkuisen tavallista tummasävyisemmin kuvitettu satu. Pahuuden aste on jossain siellä Ryöväri Hurjahangan tasolla: noita on hirveän pelottava, vaikka koko kirjan aikana hän ei oikeastaan tee mitään, mikä olisi pelottavaa. Mutta Hurjalinnan maailma on kiehtova: siinä on jotain steampunkia. Sellaista kevyttä, alle kouluikäisillekin sopivaa steampunkia. Maailma on vanhanaikainen ja ihastuttava. Minusta on tosi kiva, että tällainen kirja on olemassa! Tällainen synkemmän näköinen, hiukan goottilainen, kuvamaailma vetoaa nykyään yhä pienempiin lapsiin, mutta heille itse tarina saa edelleen olla kohtuullisen hyvässä, yksinkertaisessa ja vanhanaikaisessa satumaailmassa. Hurjemman visuaalisen ilmeen ansiosta koululaisetkaan eivät ihan heti tuomitse Hurjalinnaa liian lapselliseksi.

Riikka Jäntin kuvitus on toisaalta upea ja synkeänkaunis, mutta jotenkin epätasainen. Osa kuvituksesta on keskeneräisen oloista eivätkä kuvat aina muodosta tasapainoista kokonaisuutta. Erityisesti ihmishahmot näyttävät hiukan persoonattomilta muuten hienopiirteisessä ja vivahteikkaassa ympäristössä. Mutta siitä huolimatta kuvitus toimii ja rakentaa tarinan tunnelman juuri sopivaksi. 

Mitä tapahtuu, kun maailman kamalin naapuri saa maailman kamalimman naapurin?

Camilla Kuhn: Miten herra Yrmäs Korttelikyylääjä joutui kauhukääkkien kaksintaisteluun ja maailma melkein muuttui ruusunpunaiseksi. Nemo 2009. 33 s.

 

Yrmäs Korttelikyylääjä on kauhukääkkä. Se sellainen äreä ukkeli, joka laittaa rappukäytävään rivin se-ja-se-kiellettyä -lappuja, jolla on kauko-ohjattava juorupeili naapureiden kyttäämistä varten ja joka reagoi joka ikiseen roskaan, ääneen tai muuhun epäkohtaan maailmassa vihaisesti, kovaäänisesti ja kohtuuttomasti.

Mutta kakarat vain räkättivät. Yrmäs Korttelikyylääjä on hauskinta, mitä he tietävät. Vähän hämärä hyypiö! Kukaan muu ei tee yhtä hassuja juttuja!

Yrmäs Korttelikyylääjän terveiset yläkerran naapurille, joka on ihan varmaan syyllinen siihen, että suklaapatukan käärepaperi roikkuu piharoskiksen ulkopuolella.

Mutta eräänä päivänä samaan rappukäytävään muuttaa uusi asukas, joka järkyttää Yrmäksen rauhaa. Hän soittaa hätäpuhelun KyHKÄän (Kyylääjien, Hapannaamojen ja muiden Kärttyisten Äijänkääkkien yhdistykseen) ja käy ilmi, että Tuohtuneiden Tanttojen Tukiyhdistys on juuri sijoittanut taloon yhden räpätädin, Priitta Linnunlaulun, joka ensiluokan mestariräpätäti. Tätä ei Yrmäs voi sulattaa.

Röyhkeyden huippu! Tässä rapussa vakoilen vain minä, Yrmäs Korttelikyylääjä, minä eikä kukaan muu!

Ainoa ratkaisu on kauhukääkkien kaksintaistelu. Yrmäs haastaa Priitan heittämällä hanskan tämän ovea päin. Kauhukääkät kohtaavat huomisaamuna, hyvissä ajoin ennen kuin bingo alkaa seniorikansalaisten juttutuvassa, ja kaksintaistelun häviäjän on välittömästi muutettava pois. Seuraavana päivänä kauhukääkät ja suuri joukko yleisöä kokoontuvat Kiusankuja 5:n pihaan. Kaksintaistelussa kumpikin pääsee näyttämän taitonsa erilaisissa kauhukääkille ominaisissa lajeissa: sompailussa suojatiellä ja vitkuttelussa, juoruilussa aidan yli roikkuen kunnes kuulijoiden korvat putoavat päästä ja niin edelleen.

Mutta sitä Yrmäs ei ollut ottanut huomioon, että hän saattaisi myös hävitä!

Kaksintaistelun hävinnyt Yrmäs tuntee joutavansa kaatopaikalle kaiken muun vanhan rojun sekaan.

Tämä kirja osuu hauskasti lapsuuden ja varhaispuberteetin välimaastoon. Kirja on oikeastaan aika kuvakirjamainen, vaikka se meidän kirjastossamme onkin sijoitettu satukirjoihin. Yrmäs on ehkä lähinnä runsaasti kuvitettu lyhyt lastenromaani. Tekstimäärältään Yrmäs Korttelikyylääjä vastaisi helppolukuista kirjaa, mutta koska tekstin pienuus ja vanhanaikaisen kirjoituskoneen epätasaisuutta jäljittelevä kirjaisinlaji voivat vaikeuttaa lukemista, se ei kuitenkaan ole helppolukuinen.Todellinen kohderyhmä ei olekaan kuva- tai satukirjaikäiset eivätkä edes ne helppolukuisia itsenäisesti lukemaan siirtyneet vaan vielä hiukan isommat lapset: ne, jotka alkavat suorastaa haluta nähdä asiat niin, että joku ”rageaa” heille aivan syyttä suotta. Tässä kirjassa toki irvaillaan kauhukääkille ja myönnetään, että osa aikuisista suhtautuu aivan tarpeettoman negatiivisesti siihen, että toiset ihmiset näkyvät ja kuuluvat eivätkä kaikki toimi täsmälleen niin kuin kauhukääkän mielestä pitäisi toimia. Mutta sitten toisaalta tarina saa lukijan tuntemaan myötätuntoa yksinäistä ja itsensä tarpeettomaksi tuntevaa kääkkää kohtaan.

Ahmattien yö

Onkeli: Ahmattien yö. Kekriseikkailu. (Talonpoikaiskulttuurisäätiön julkaisuja n:o 4) Maahenki 2013. 62 s. Kuvitus: Jussi Kaakinen. 

Lapset lähtevät eksentrisen mummonsa kanssa laittamaan mökkiä talvikuntoon. Mummon kanssa tavallinen on aina erikoista ja jännittävää, ja 10- ja 8-vuotiaat Kake ja Liisa ovat siitä innoissaan. 18-vuotias kuskina toimiva serkkupoika Tapsa sen sijaan toivoisi mummolta hiukan aikuismaisempaa käytöstä ja kiusaantuu mummon kummallisista kengänheittelyistä.

Matkalla mummo alkaa kertoa lapsille kekristä:

”Kekrinä syödään ja juodaan läpi yön. Köyhät ja rikkaat ovat ystäviä keskenään. Kukaan ei käy nukkumaan. Kekrinä ovat liikkeellä hyvät ja pahat henget. Kuolleet nousevat haudoistaan – ”

”Kuolleet. Minkä takia?” Kake kysyi.

”Ne tarkistavat, että on pidetty nurkat kunnossa”, Mummo vastasi. ”Jos ne eivät ole tyytyväisiä, pahat henget ottavat vallan ja talo syöksyy turmioon.”

—

”Kun minä olin lapsi, meillä katettiin ruokapöytä myös kuolleille. Kävimme sillä aikaa saunassa. Ja aivan totta, ruuat oli syöty palatessamme sisään”, Mummo tarinoi.

Synkällä metsätiellä Mummon vanha Volvo Amazon alkaa nykiä ja temppuilla. Auton valokeilassa näkyy kyttyräselkäinen, päätön hirvitys ja yhtäkkiä auto sammuu. Mummo, Kake, Liisa ja Tapsa lähtevät pimeyden keskelle pysähtyneestä autosta ulos etsimään apua. Jospa lähistöltä löytyisi joku talo!

Vapaaherra von Lapio on päättänyt ensimmäisen kerran elämässään uskaltautua viettämään kartanossaan kekri-illallista. Ennen illallista on siivottu koko palvelusväen voimin jo viikko, mutta viimeiset valmistelut von Lapio tekee itse. Hän tekee kekritaikoja ja ajaa talosta pois kaikki kutsumattomat vieraat, kaikki ötökät seinien raoista ja tapettien takaa. Sitten hän kutsuu kuolleet sukulaiset aterialle ja kohtaa menneet sukupolvet, myös sen pelottavan ja ilkeän isoisän, jota hän ei oikeastaan ollut vieraakseen toivonut.

Tielle jääneet matkalaiset kyllä päätyvät lopulta jokainen jonnekin talolle, mutta avun lisäksi he löytävät kekriyön maagisen ja aavistuksen kalmanhajuisen tunnelman!

Koeyleisöni eli yksi 9-vuotias tykkäsi Ahmattien yöstä. Kekrin maailma teki selvästi vaikutuksen ja hän toivoi, että kekriä oikeasti nyky-Suomessa vietettäisiin. Kekriperinnetiedon levittäjänä Ahmattien yö toimiikin aika kivasti, vaikka puhtaasti kirjana se ei ole ihan parasta A-ryhmää. Tarina on minusta turhan monipolvinen ja hahmoton. Jos sen tunnelmaan ei pääse mukaan, juoni itsessään ei ole kovin looginen ja vetävä. Kirja nojaa monien joulukirjojen tapaan johonkin olemassa olevaan, tunnettuun tunnelmaan, tässä tapauksessa kekrin taikaan. Mutta kekrin aistivoimainen, kahden maailman rajalla oleva tunnelma ei ole nykylapsille eikä aikuisillekaan tuttu eikä se siis välttämättä kanna kovin pitkälle. Toisaalta ratkaisu on hyvä, koska juuri tällainen tarina, jossa kekrin maailma esitetään muka nykymaailmassa elävänä perinteenä eikä historiallisena jäänteenä, saattaakin herättää henkiin jotain jo kerran kuollutta. Sama ongelma kyllä toistuu monissa joulukirjoissakin, sillä niin tunnettu ja yhtenäinen juhla kuin joulu Suomessa vielä on, kaikkien kokemus joulun tunnelmasta ei ole samanlainen.

Vaikka Ahmattien yö ei ihan minun varauksetonta suosiotani saakaan, olen iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Kekrissä on jotain sellaista, jonka soisi kyllä nousevan takaisin suomalaiseen juhlaperinteeseen sillaksi pyhäinmiestenpäivän synkistelyn ja halloweenin kaupallisen hirviökarnevaalin välille. Herkuttelu ja mässäily ei kekrinä ole kulutusjuhlaa vaan tapa juhlistaa luonnonkiertoa. Kirjan lopussa on lyhyt, yhden sivun mittainen tietopaketti kekristä, mutta lisää tietoa ja opetusmateriaaleja löytyy Talonpoikaiskulttuurisäätiön kekrisivuilta.

Kekripukki mellastaa maakellarissa

Onkelin kerrontatyyli on joidenkin makuun liian selittävä ja alleviivaava. Hän kirjoittaa asiat auki ja paitsi kertoo tarinaa, samalla myös asettuu tarinan ulkopuolelle kertomaan tarinassa mainituista asioista, tarinan rakenteesta ja tilanteesta, elämästä, tarinan ulkopuolisesta maailmasta ja psyykkisestä todellisuudesta, joka vaikuttaa tarinan henkilöiden ajatuksiin ja tekoihin. Ahmattien yössä on Onkelin muiden lastenkirjojen tapaan koko ajan aikuisen ohjaavan ja lämpimän läsnäolon tunne.  Lapselle voi tulla turvallinen tunne siitä, että edes tarinan kautta on olemassa aikuinen, joka on vierellä ja selittää asioita, joita ei ole tapana selittää.

Jussi Kaakisen kuvitus toimii tässä tarinassa erinomaisesti. Tarina ja kuvitustyyli vetoavat kumpikin samaan ikäluokkaan ja kuvien synkkyys ja hauskuus ovat tarinaan nähden sopivassa tasapainossa. Värikuvien lisäksi kirjassa on mustavalkoisia siluettikuvia, jotka onnistuvat korostamaan kekrin historiallista ja salaperäistä tunnelmaa.

Kepler62: Kutsu

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler62. Kirja yksi : Kutsu. WSOY 2015. 121 s. Kuvitus: Pasi Pitkänen

Minulle scifi- ja dystopiakirjat olivat alakouluiässä tärkeitä yhteiskunnallisen ajattelun ja ymmärryksen laajentajia, ja siksi olen harmitellut sitä, että tämä genre ei ole ollut muodissa varhaisnuorten kirjoissa. Nuorille ja nuorille aikuisille varsinkin romantiikkakermavaahdolla kuorrutettua dystopiaa kyllä on kirjoitettu. Jospa Kepler62 aloittaisi uuden buumin! Maailma on ylikansoitettu, luonnonvarat hupenevat, suuria alueita on aavikoitunut ja tuloerot ovat kasvaneet niin, että rikkaat ja köyhät elävät täysin eri maailmoissa. Hedelmät, tuore maito ja leipä ja uudet vaatteet ovat köyhille saavuttamatonta luksusta. On uusien löytöretkien aika, sillä maapallo hupenevine luonnonvaroineen ei tule pitkään enää riittämään ihmiskunnalle. Hallitus valvoo kaikkea, jotta se voisi auttaa ihmisiä selviytymään vaikeissa oloissa ja estää nälänhätää ja sotia. Veljekset Ari ja Joni vain ovat jo lakanneet luottamasta Hallitukseen ja sen hyvään tahtoon. Heidän äitinsä on lähtenyt taas jonnekin hankkiakseen perheelleen rahaa ja ruokaa, parempaa elämää, ja veljesten on pärjättävä keskenään. Jos Hallitus saisi tietää, se kyllä puuttuisi asiaan, sillä Hallitukselle lapset ovat tulevaisuus. Lasten on saatava olla lapsia, mikä käytännössä tarkoittaa, että todellisuus on pidettävä lapsilta piilossa. Mutta myös köyhän lapsi himoitsee asioita, jotka ovat saavuttamattomissa, kuten nyt vaikka kohuttua, maailman vaikeimmaksi peliksi mainostettua konsolipeliuutuutta. Kepler62-peliä ei ole kukaan vielä saanut pelattua läpi ja huhut kertovat, että sen läpipäässeet saavat jonkinlaisen kutsun, mutta kukaan ei tiedä mihin. Kepler 62-sarjan ensimmäinen osa Kutsu on toimiva ja tyylipuhdas scifi-dystopia, jollaisia ei näin nuorille pitkiin aikoihin tai ehkä koskaan ole suunnattu. Kuvitus ja teksti toimivat aivan mahtavasti yhteen niin, että syntyy elokuvamaisen visuaalisia vaikutelmia. Jo kansilehdillä kuva ikään kuin zoomautuu avaruudesta yleiskuvaksi, jossa on kaksi lasta vuoristomaisemassa ja siitä sisätiloihin laajaan puolilähikuvaan. Vastaavanlaisia visuaalisia tarinankuljetustapoja on käytetty paljon. Kirjassa on myös koko aukeaman kuvia, joiden sisään teksti on sijoitettu kuvakirjamaisesti, mutta toisaalta välillä on monta sivua ilman kuvia. Kuvien ja tekstin rytmitys todella onnistunutta. Väkivaltaa tässä kirjassa ei ole, jos poikien pelaamassa konsolipelissä tapahtuvaa örkkien ammuskelua ei lasketa, mutta epäluottamuksen, epävarmuuden ja dystopiaan liittyvä pelon ilmapiiri on silti ajan läsnä.

Pako

Tuula Kallioniemi: Pako. Otava 2015. 126 s. Kasvamisessa tulee vaihe, jolloin alkaa nähdä itsensä, perheensä ja vanhempansa eri tavalla kuin ennen. Lapsesta tulee nuori, eikä hän ehkä enää halua olla siinä roolissa, joka hänelle omassa perheessään on tarjolla. Omaksi itsekseen kasvamisessa on jokaisella vaikeuksia eikä niin sanotusta hyvästäkään perheestä aina ole siinä tukemaan Matilda on itsenäinen ja pärjäävä 12-vuotias. Tietenkin, sillä mitäpä vaihtoehtoja hänellä olisikaan? Äiti ja isä ovat paljon poissa eikä heidän huomiotaan saa kuin olemalla hyvä ja reipas. Ei kannata kertoa, että koulussa kiusataan ja että koko vihontäysi kavereita ja heidän yhteystietojaan ovat keksittyjä. Hän on kyllä kuullut lasten sieppaamisista, mutta ei olisi ikinä uskonut päätyvänsä itse siihen tilanteeseen ja vielä vähemmän sitä, että edes todellisen vaaran uhatessa hän ei voi luottaa vanhempiensa apuun. Ei auta kuin paeta ja selviytyä, sillä hänestä riippuu vastahakoisesti pakenevan Caritankin tulevaisuus. Samuelin perhe taas muuttaa jatkuvasti isän työn takia, ja se työ on tärkeämpää kuin oman lapsen kuunteleminen. Keneenkään ei kannata tutustua, jos kuitenkin kohta on taas muutto edessä. Yksin seikkailu ja vaarat ovat paljon hauskempia, ja rikkaan perheen pojalle kaikki tuntuu mahdolliselta. Kyllä kaikesta vähintään rahalla selviää. Mutta miten pärjäävät alkoholisoituneen yksinhuoltajaäidin poika Anders ja tottelemaan ja alistumaan koulutettu, Raamatun kasvattavia sananlaskuja toisteleva Carita? Pääsevätkö he pakoon omista vankiloistaan? Kaikki kirjan päähenkilöt pakenevat voidakseen tulla omaksi itsekseen, ja pako yhdistää tämän hyvin epätodennäköisen kaveriporukan. Kirjan hahmot ovat keskenään hyvin erilaisia ja silti heissä on jotain samaa, ja tässä asetelmassa piilee juuri tämän kirjan nerokkuus. He eivät ole hyviä eivätkä pahoja, vaan inhimillisiä ja syrjään jäämisen kokemuksen koulimia. Vaikka olen lukenut viime aikoina suorastaan rikollisen vähän, olen onnistunut törmäämään moniin uusiin koululaisten kirjoihin, jotka ovat lyhyehköjä mutta eivät ollenkaan kepeitä ja puolivillaisia. Ihan miettimättä tulevat mieleeni ainakin Poika joka menetti muistinsa jatko-osineen, Selityspakki ja Tohtori Kalikali. Pituutensa ja helppolukuisuutensa puolesta ne sopivat jo paremmin lukeville eka-tokaluokkalaisille, mutta sisällössä on kuitenkin niin paljon pureskeltavaa, vakavia ja vaikeita yhteiskunnallisia asioita, että niiden luulisi kelpaavan vielä alakoulun ylemmilläkin luokilla.  En tiedä, onko tämä jokin nouseva trendi vai vanha, tuttu kirjagenre, jonka olemassaolon minä olen havainnut vasta nyt. Oli miten oli, nämä kirjat ilahduttavat minua. Sisältöä ja ajateltavaa on tarjolla myös niille, jotka eivät jaksa uppoutua tiiliskivikirjojen maailmaan. Vaikka Pako pakottaa lukemaan itsensä kerralla, siihen ei onneksi mene koko yötä!

Tohtori Kalikali

Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali. 183 s. Karisto 2014.

Mikon kotitaloon on muuttanut uusi asukas, tohtori Kalikali. Rappukäytävässä olevassa ilmoituksessa kerrotaan Kalikalin olevan ”laillistettu lääkäri vuodesta 1382”. Siinä täytyy olla kirjoitusvirhe, sillä eihän kukaan voi niin vanhaksi elää? Mutta toisaalta Tohtori Kalikalin kerrotaan myös olevan talon alkuperäisasukas. Satavuotiaassa talossa? Tuskin, kyse on varmasti tohtorin samannimisestä isästä tai isoisästä!

Samoihin aikoihin Mikko huomaa monta huolestuttavaa asiaa. Naapurin pikkupoika pelkää Kalikalia kuollakseen. Kalikalin korppikotkamaisen synkän hahmon kohtaaminen rappukäytävässä saa Mikonkin sydämen hakkaamaan omituisella tavalla. Hiekkalaatikolta kuuluu muovilapion paukutuksen tahdissa kumma loru:
”Tohtori Kalikali
sillä on leikkaussali
luut se kaivaa kips ja kaps,
kaulan leikkaa nips ja naps…”
Koko rapun koirat alkavat haukkua ja ulvoa enemmän kuin koskaan ennen. Rannan puliukot lähtevät ensin Kalikalin mukaan ja käyttäytyvät sen jälkeen omituisesti. Kanadanhanhet katoavat. Mitä käsittämättömiä julmuuksia Kalikali puuhaa?

Mikon omassakin elämässä on huolia, sillä äiti on löytänyt uuden miesystävän. Mikosta tuntuu, että äiti on pettänyt hänet. He ovat viettäneet hyvää ja mukavaa elämää yhdessä eikä heiltä ole puuttunut mitään. Ja nyt käy ilmi, että tämä hyvä elämä ei riitäkään äidille. Mikko ei riitä äidille. Mikko taas ei ole hiukkaakaan kaivannut omaan elämäänsä ketään uutta ihmistä. Ei häneltä ole kysytty, haluaako hän tutustua Markukseen! Juuri nyt hän ei todellakaan haluaisi, vaan Kalikalin arvoituksen selvittäminen on Mikolle etusijalla. Siitä hän ei halua eikä voi kertoa mitään äidille, sillä siihen loppuisivat ne tutkimukset.  Äiti taas  tulkitsee kaikki Mikon omituiset puuhat ja salamyhkäisyyden merkeiksi siitä, että Mikon on vaikea hyväksyä äidin uutta miesystävää.

Tohtori Kalikali on yhdistelmä historiallis-tieteellistä fantasianomaista kauhujännäriä ja vahvasti esimurrosikäisen arjen tunnekuohuissa kiinni olevaa tarinaa. Tohtori Kalikalissa, kuten monissa muissakin Hannu Hirvosen kirjoissa, on koko ajan hiljaisena pohjavireenä jokin rauhoittava brassailematon sivistys, laaja ymmärrys ja konstailemattomuus. Kirja tarjoilee vähitellen maailman ja sen vääryyksien edessä silmänsä avaavalle nuorelle pohdittavaksi erilaisia sekä nykyaikaisia että historiallisia yhteiskunnallisia kysymyksiä eläinkokeiden ja tieteen etiikasta alkoholistien pakkohoitoon, rasismiin ja vanhan ajan pseudotieteellis-ideologiseen rotuoppiin. Tarina ei sen kummemmin juutu näihin kysymyksiin, mutta se kuitenkin kylvää ajatuksen siemenen lukijan mieleen. Päähenkilö Mikko poikkeaa ihonväriltään kantasuomalaisesta väestöstä ja joutuu joskus pelkäämään nahkapäitä, vaikka ei ole tehnyt kenellekään mitään pahaa. Ilahduttavaa muuten on, että Mikon ulkonäöstä ei oikeastaan kerrota kuin silloin, kun se rasismia kohdattaessa tulee esille. Ratkaisu toimii hyvin, sillä se pakottaa huomaamaan omat ennakko-odotukset eikä kuitenkaan tunnu keinotekoiselta. Ihonväri tai syntyperä eivät ole tarinan kannalta millään lailla olennaisia eikä niitä siis tarvitse kummemmin korostaa.

Minä luin Tohtori Kalikalin yhteiskunnallisista kysymyksistä ja etiikasta kiinnostuneelle yhdeksänvuotiaalle, joka kyllä ääneen luettuna tykkäsi kovasti. Oli kuulemma ”selkäpiitä kalisuttava” kirja. Hän ei ehkä itse olisi vielä jaksanut lukea tätä, vaikka kirja ei erityisen paksu olekaan. Kirja kuitenkin lähtee sen verran rauhallisesti liikkeelle ja suurin osa jännityksestä ja varsinaisesta toiminnasta sijoittuu ihan kirjan loppupuolelle, että nopeasti toimintaa kaipaava ei ehkä olisi jaksanut itse lukien sinne saakka. Tokaluokkalainen on kyllä muutenkin kirjan teemojen vuoksi keskimäärin vielä aavistuksen liian nuori Tohtori Kalikalia lukemaan.

Me Rosvolat ja ryöväriliitto

Siri Kolu: Me Rosvolat ja ryöväriliitto. Otava 2014.
Jo muutaman vuoden ajan meidän loppukesäämme on kuulunut suurten odotusten täyttämä juhlahetki: uuden Me Rosvolat -kirjan ilmestyminen. Loistava ajoitus! Kesä ja loma ovat ohi ja on aika taas aloittaa arki. Juuri kun kaikki kiva ja vapauden aika muka ovat ohi, ilmestyy kirja, jonka keskeisenä ajatuksena on se, että normeista ja arjesta irrallaan oleva elämäntapa ei lopulta kuitenkaan tarkoita vapautta kaikesta.

Tätä kirjaa odotin hiukan haikealla mielellä, sillä arvoituksen ratkaisu oli jo aivan lähellä ja seikkailu lopuillaan.

Helmeri Kvistin kadonnut rosvoiluopas löydettiin jo pari kirjaa sitten, mutta osa oppaasta oli kätketty lippaaseen, jonka avauskoodiin tarvitaan jokaisen rosvosuvun salaisesta perintövaakunasta löytyvä tavu. Oppaan lukeminen edellyttää siis sitä, että jokaisen rosvosuvun kanssa on oltava väleissä. Vanhat kaunat on kyettävä hautaamaan.

Edellisessä kirjassa, Me Rosvolat ja vaakunaväijy, Rosvolat ja Vilja onnistuivat keräämään yhtä lukuunottamatta kaikki tavut. Viljan rosvokummitäti Kaija taas oli oppaan etsinnän tiimellyksessä löytänyt itselleen veronmaksajamiehen, ja juuri heidän häidensä aatoksi viimein saadaan sovittua tapaaminen Tunturin Turman kanssa, jolta viimeinen puuttuva tavu pitäisi saada neuvoteltua. Vilja onnistuu neuvotteluissa, mutta arvaamattomat Hurmalat osaavat yllättää ja järjestää uuden panttivankidraaman. Panttivankia vastaan he vaativat itselleen oppaiden opasta. Onko Viljan ja Rosvoloiden kaikki vaivannäkö ollut turhaa? Saadaanko Helmeri Kvistin viisautta koskaan koko rosvoyhteisön käyttöön, jos opas päätyy Hurmaloiden käsiin? Millaiset ovat häät, joihin tulee kymmeniä maantierosvoja kuokkavieraiksi?

Me Rosvoloissa kaikki keskeiset henkilöt kasvavat tarinan edetessä. Mielenkiintoista on, että henkilöt saadaan kasvamaan sekä yhteen että toisaalta omiksi itseikseen, silloinkin, kun se tarkoittaa erottautumista perheestä, omasta yhteisöstä ja vanhoista arvoista. Rosvousoppaan odotetaan tuovan rosvomaailmaan jotain uutta, joka vie maantierosvouksen uudelle vuosituhannelle, ja jotain uutta on todellakin tiedossa. Rosvomaailman hallinnasta kiistelleet rosvosuvut joutuvat miettimään uudestaan, miten valtaa ja vastuuta käytetään.

Hurja-Kaarlo puhui häikäilemättä melun yli ja sai väen taas hiljaiseksi.
– Te olette tulleet tänne vaatimaan Oppaan viisautta. Se on ainoa Kvistin aarre, joka meillä on teille jakaa. Rosvovaltiudesta luopuminen ja sen tuoma uusi tapa ajatella on Oppaan keskeisin ajatus. Se on se viisaus, jota te tulitte hakemaan. Tämä voi lopettaa keskinäisen riitelyn. Loppuvatko riidat varmasti tämän jälkeen? Se on meidän omasta tahdostamme kiinni.

 

Tällaista on pomon homma, isä sanoi. – Aina ei saa kaikkea kivaa itse.

Me Rosvolat on myös vanhempien kasvatusoppi. Tässä kirjassa, kuten monessa muussakin hyvässä kouluikäisten kirjassa onnellisen lopun keskeinen elementti on se, että vanhemmat oppivat löysäämään pipoa ja nauttimaan elämästä ja perheestään. Ihan jo tästä syystä jokaisen äidin tai isän olisi hyvä lukea enemmän lastenkirjoja, oppisivat elämään!