RSS-syöte

Aihearkisto: kuvakirjat

Kamalan ihana päivä

Posted on

Elina Kauppila: Kamalan ihana päivä. Lasten mindfulness. Viisas elämä 2016. 55 s. Kuvitus: Elina Kauppila 

Joskus tuntuu, että mindfulness on niin kaukana lapsiperhe-elämästä kuin mikään ikinäkään voi olla. Ja jos näin on, niin juuri silloin mindfulnessia tarvitaan. Lastenkasvatus on nykyään yhä enemmän tunne- ja tietoisuustaitojen opettamista ja oppimista!

Aikuisille suunnattuja tietokirjoja lasten mindfulnessista ja tietoisuustaidoista on jo muutama olemassa suomeksikin, mutta lapsille suunnattua materiaalia on vielä aika vähän. En muista kuin kaksi selvästi tietoisuustaitoihin keskittyvää kirjaa, joista olen kummastakin jo aiemmin blogannut: kouluikäisille suunnattu Tipsu ja oivallusten opus sekä kuvakirjaikäisten Zen-pandan tarinoita. Luonnollisesti  lastenkirjallisuudessa on paljon tarinoita, joista oppii tunnetaitoja. Itse asiassa sehän on kirjallisuuden voima ja vahvuus: tarinan hahmoihin samastuminen opettaa empatiaa ja kehittää sekä omien että toisten ihmisten tunteiden ymmärtämistä. 

Tarkoituksenmukaisten tarinoiden etsiminen voi kuitenkin olla vaikeaa, joten kaunokirjallisuudesta enemmän tietokirjallisuuden suuntaan kääntyville täsmätarinoillekin on tarvetta. Kamalan ihanassa päivässä Meinin aamu lähtee käyntiin kankeasti. Hän ei haluaisi syödä aamupalaksi puuroa vaan jäätelöä, ja ulkovaatteiden pukeminenkin tuntuu hankalalta. Puistossa toiset lapset pyöräilevät kovempaa ja toisista jälkeen jääminen harmittaa. Mutta onneksi äiti auttaa Meiniä pääsemään hankalien tunteiden yli ja lopulta illalla saadaan muistella, mitä kaikkia ihania asioita päivä piti sisällään. Kirjassa on myös 21 tietoisuusharjoitusta. Näistä minun suosikkini taitaa olla satuhieronta, sillä sen avulla olen omia vilkkaita lapsiani saanut parhaiten pysähtymään, rauhoittumaan ja olemaan tässä ja nyt. Moni muu harjoitus on ollut vähän niin kuin tuuleen huutaisi.

Lapselle luettavasta tarinasta huolimatta ehkä tämäkin mindfulness-kirja on suunnattu kokonaisuutena enemmän lasten kanssa toimiville aikuisille kuin lapsille. Toisaalta, niin sen on oltavakin, sillä mindfulnessin opettaminen lapselle vaatii sitä, että aikuinen itsekin on matkalla kohti tietoista läsnäoloa. Ehkä meilläkin olisi voinut useampi tietoisuusharjoitus toimia lasten kanssa, jos olisin ensin itse paremmin sisäistänyt ne tavakseni olla ja katsoa maailmaa?

Kamalan ihana päivä sopii ehkä parhaiten heille, jotka ovat jo hiukan jyvällä mindfulnessista ja kasvatustyylistä, jonka ytimenä on pyrkimys nähdä lapsikin ihan todesta otettavana ihmisenä – sama pyrkimys kuin varhaisella feminismillä oli naisten suhteen! (Kiitos tästä kiteytyksestä nimeltämainitsemattomalle keskustelufoorumille!) Voisin kuvitella, että jos Kamalan ihana päivä olisi rasittuneen perheenäidin ensimmäinen kontakti tietoisuustaitoihin ja lapsen omaa kokemusta huomioivaan kasvatukseen, se olisi omiaan herättämään lähinnä raivoa. Voin hyvin kuvitella itseni vaikka seitsemän-kahdeksan vuotta sitten lukemassa Meinin päivästä erittäin turhautuneena. Tarina, siinä esitetyt Meinin pahan mielen aiheuttajat ja keinot niistä selviytymiseksi ovat kuitenkin hyvin yksinkertaistettuja, eivätkä kirjan ratkaisut ja tietoisuusharjoitukset toimi noin vain. Ensinnäkin toisille lapsille on luonnostaan helpompaa päästä negatiivisten tunteiden yli ja toisten lasten kanssa mikään konsti ei tunnu toimivan vaan tarvitaan aikaa ja kasvamista ja asioiden läpikäymistä uudelleen ja uudelleen. Toiseksi: sekä mindfulness että vuorovaikutusta korostava kasvatus ovat kokonaisuuksia. Ne eivät ole yksittäisiä temppuja, jotka alkavat toimia tuosta vaan. Ne liittyvät laajemmin koko olemisen ja elämisen tapaan, joka ei hetkessä muutu vaikka yksittäiset toimintatavat muuttuisivatkin. 

Ei käy päinsä, Antero!

Posted on

Daisy Hirst: Ei käy päinsä, Antero! 33 s. Lasten keskus 2016.

Lastenkirjastotyötä tekevänä on ollut aika turhauttavaa, että minulla on lapsi, joka ei halua koko ajan uusia ja erilaisia lukuelämyksiä. Teoriassa minulla olisi aivan upea mahdollisuus tutustua yhdessä lapsen kanssa monenlaiseen kirjallisuuteen. Joidenkin lastenkirjojen kohdalla jään miettimään, miten lapsi ottaa ne vastaan. Joskus epäilen, että kirja on kirjoitettu liikaa aikuisia ajatellen eikä lapsilukija tai -kuulija saa tarinasta oikein mitään irti. Joistakin kirjoista taas en pidä itse, mutta haluaisin nähdä, miten lapsi reagoi. Varsinkin isomman lapseni kanssa olen löytänyt monelle kirjalle aivan uudenlaisen merkityksen ja tarkoituksen, kun olen nähnyt millaisia kirjallisia elämyksiä voi saada kirjasta, joka ei ehkä täytä kaikkia laadun ja hyvän maun kriteerejä.

Mutta kuopuksen kanssa ei lähdetäkään löytöretkille vaan luetaan Sannoja ja Teemuja uudestaan ja uudestaan, luetaan kirjoja, joissa on vain tuttuja hahmoja, kirjoja jotka toistavat tuttua kaavaa tai pyörivät pienissä, tutuissa ja arkisissa kuvioissa. Uusia ja varsinkin yhtään kokeilevia kirjoja on melkein mahdotonta saada ujutettua lukurepertuaariin, joten jokainen kirja, jota sekä minä että lapsi jaksamme lukea, on varsinainen aarre.

Meidän uusin aarteemme on sisarusten välisestä viha-rakkaussuhteesta kertova Ei käy päinsä, Antero!

image

Sori. Kuva ei suostu kääntymään. Saattepahan niskajumppaa.

Otussisarukset Natalia ja Antero tulevat yleensä oikein hyvin toimeen, mutta joskus on päiviä, jolloin kaikki menee muutenkin pieleen ja sitten vielä Natalia löytää Anteron syömästä hänen lempikirjaansa. Ei käy päinsä, Antero! Natalia suuttuu Anterolle ja piirtää kuvan, jossa Antero joutuu pyörremyrskyyn ja pedot jahtaavat häntä. Se olisi ihan oikein sellaiselle toisten kirjoja syövälle pikkupedolle! Mutta miltä Nataliasta sitten tuntuu, kun hän luulee, että pikkuveli on oikeasti joutunut myrskyn ja petojen armoille?

Hahmot ovat hyvin yksinkertaisia mutta ilmeikkäitä. Ihastuttavaa, kuinka vähäeleisesti Hirst on saanut ilmaistua Natalian ja Anteron tunnetiloja! Ja kuinka pienillä jutuilla voi esitellä sisarusten välisen asetelman ja siihen liittyvät ristiriidat!  Ensimmäisessä kuvassa on vain onnellinen Natalia sekä äidin ja isän kädet, jotka hypyttävät Nataliaa ilmaan. Mutta sitten on myös Antero: Natalian ilme muuttuu epävarmaksi ja lukijan katse seuraa Natalian katsetta rattaissa luottavaisen näköisenä hymyilevään Anteroon.

image

image

Lopussa Natalia ja Antero ovat taas sovussa, pyytävät toisiltaan epätodellisen kypsästi anteeksi ja siirtyvät suunnittelemaan ja piirtämään uusia yhteisiä seikkailuja, mutta minusta tunteita käsittelevien lastenkirjojen ei aina tarvitse olla kaikilta osin täysin realistisia. Todellisuuden kuvaamisen sijaan on tärkeää myös antaa lapselle keinoja selviytyä ristiriidoista ja oppia tunnetaitoja. Liikaa opettavaisuutta kyllä tunnetaitojen kohdalla vierastan, sillä tunteita ei voi ohjata ulkoisten sääntöjen avulla. Ei käy päinsä, Antero ei onneksi sorru opettamaan oikeita toimintatapoja.

Lasten keskus taitaa olla minun suosikkikustantamoni. Lasten keskuksen julkaisemien kirjojen joukosta ei tarvitse erikseen etsiä helmiä, vaan melkein täytyy erikseen mainita, jos käykin niin, että joku sen kustantamon kirjoista ei olekaan minun mielestäni kovin hyvä.

Kasvissyönnistä vegaaneille ja epävegaaneille

Posted on

Elina Lappalainen: Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? Tammi 2015. 42 s. Kuvitus: Christel Rönns
Ruby Roth: Miksi emme syö eläimiä. Kirja vegaaneista, kasvissyöjistä ja kaikista elävistä olennoista. Aurinkokustannus 2015. 48 s.

image

Nakki lautasella -kirjassa Aleksi on käymässä serkkunsa Emilian luona ja he pääsevät Emilian eläinlääkäri-isän mukana käymään maitotilalla, sikalassa, broileritilalla ja kanalassa. Aluksi Aleksia ei huvita ollenkaan lähteä johonkin haisevaan sikalaan, mutta lopulta kierros tuotantoeläintiloilla osoittautuu mielenkiintoiseksi. On jännittävää kuulla, millaisia lehmät, siat, kanat ja broilerit ovat ja nähdä ja oppia uusia asioita niiden elinkaaresta. 

image

Nakki lautasella perustuu Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirjaa varten keräämään materiaaliin. Siihen nähden Nakki lautasella silittää kyllä lihansyöjiä hyvin myötäkarvaan. Eläinten käyttäminen ihmisten ravinnoksi esitetään hyvin itsestäänselvänä tosiasiana, jota ei kirjan loppua lukuunottamatta paljon kyseenalaisteta. Kirjassa lapset pääsevät tutustumaan tehotuotannon ongelmiin ja siihen, millä tavalla lihaa ja muita eläinperäisiä elintarvikkeita voidaan tuottaa edes vähän eettisemmin ja niin, että eläimet saisivat elää omalle lajilleen ominaista elämää. Itse eläinten tappamisen ja syömisen oikeutusta pohditaan kuitenkin hyvin vähän, sillä kirjan tarkoitus on selvästi kertoa kiihkottomia ja neutraaleita faktoja ilman minkäänlaista aatteellista agendaa. Välillä eläinten olot tai määrä saavat lapset hetkeksi mietteliäälle päälle, mikä ei sekään vielä ole kovin arvolatautunut tilanne. Useimmilla sekasyöjäperheidenkin lapsilla kuitenkin tulee joskus vaihe, jolloin he pohtivat eläinten tappamisen ja lihansyönnin oikeutusta ja ajattelevat, että eivät haluaisi syödä eläimiä. Kirjan lopussa sentään Aleksi miettii, mistä hän voi tietää, onko possu, josta hänen nakkinsa on tehty, elänyt onnellisen elämän.

image

”On tärkeä muistaa, että jokainen eläin on arvokas olento. Sillä on väliä, miten nämä eläimet ovat eläneet.”
”Pitääkö meidän sitten lopettaa lihan syöminen?” Aleksi kysyy.
”Jotkut tekevät niin”, isä vastaa. ”Sinunkin luokallasi on varmaan monta kasvissyöjää. Mutta lihaa voi myös syödä vähemmän. Ja kaupassa on hyvä pysähtyä miettimään, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa.”

Tämän enempää lihansyönnin etiikkaan ei puututa, mutta toisaalta tämä on äärimmäisen hyvä ratkaisu: on tärkeää, että tuotantoeläinten kohtelusta kerrotaan juuri heille, jotka eivät aiemmin ole sillä kovin paljon päätään vaivanneet, ja jotta asia uppoaisi juuri tähän kohderyhmään, on lähestymistavankin oltava sellainen, ettei se aiheuta välitöntä torjuntareaktiota.

image

Miksi emme syö eläimiä taas on jo kirjan alanimekkeessäkin suunnattu vegaaneille ja kasvissyöjille. Siinäkin kerrotaan faktoja eläinten lajinomaisesta käyttäytymisestä ja tehotuotannosta, mutta kuvakirjassa tieto ei tietenkään ole yhtä yksityiskohtaista kuin  Nakki lautasella -tietokirjassa. Miksi emme syö eläimiä keskittyykin pääasiassa arvoihin, etiikkaan ja maailmankatsomukseen. Sen on tarkoitus osua tunteisiin ja herättää empatiaa eläimiä kohtaan. Lisäksi kirjan näkökulma on tekstin vähäisestä määrästä huolimatta laajempi. Ruokavaliovalinnat liitetään koko maapallon luonnon ja eläinten erilaisten elinympäristöjen säilymiseen ja ilmastonmuutokseen. Ehkä näiden asioiden yhteys ei lapsille ihan pelkästään tämän kirjan kautta avaudu, mutta eiköhän niistä asioista sitten muutenkin keskustella niissä perheissä, joissa halutaan lukea lapselle Miksi emme syö eläimiä. Tämän kirjan jälkeen on nimittäin hiukan falskia lähteä enää lapsilta tosiasioita kieltämään.

image

Suurista eroistaan huolimatta Nakki lautasella ja Miksi emme syö eläimiä ovat samalla asialla, mutta niiden kohderyhmä on eri. Nakki lautasella kertoo varovasti ja suomalaiseen sekasyöjävaltavirtaan kuuluvan tunteita kunnioittaen lihan tehotuotannosta. Se herättää hienovaraisesti huomaamaan, että suomalaisen nykyihmisen mieleen iskostettu idyllinen maatalon pihapiirin lämmin tunnelma on todellisuudessa kaukana nykyisestä tuotantoeläinten kohtelusta. Miksi emme syö eläimiä taas on kasvissyöjä- tai vegaaniperheelle ihastuttavan raikas tuulahdus: viimeinkin jotain oikeasti omasta arvomaailmasta käsin eläinten kohtelua katsovaa materiaalia lapsille!  Miksi emme syö eläimiä antaa veganismille hyvin kaikenkattavan, tunteisiin käyvän selityksen. Käsitys maailmasta, ihmisen ja luonnon suhteesta ja etiikasta on laaja ja looginen. Maailma on muutakin kuin mitä me vain omassa arkipäivässämme näemme, ja samoin ihmisen vastuu ulottuu paljon laajemmalle. Jos tappaminen on väärin, se todella on väärin ilman mitään ehtoja.

Batman on urhea!

Posted on

David Lemke: Batman on urhea! Tactic Publishing 2015. 17 s. Kuvitus: Ethen Beavers.

image

Kirjat, jotka tulevat helposti tuomituiksi huonoksi kirjallisuudeksi, ovat kiinnostavia. Itse asiassa koko tuomitsemisilmiö on mielenkiintoinen. Tietynlaiset stereotyyppisesti kosiskelevilta vaikuttavat aiheet herättävät helposti äideissä, opettajissa ja kirjastoihmisissä mielikuvan kirjan laaduttomuudesta. En minäkään ihan syytön tähän ole, vaikka tietysti tämän ilmiön tarkkaileminen tekee jo itsessään helpommaksi huomata omat ennakkoluulonsa, jolloin ne ennakkoluulot on helpompi kohdata ja lähteä haastamaan.

No niin. Nyt on siis ilmestynyt pahvisivuisia kuvakirjoja supersankareista. Miksi? Tarvitaanko tällaisia? Olen kyllä usein mielessäni tyrmännyt esimerkiksi pienimmille koululaisille suunnatut kirjat, jotka ovat K12-elokuvan oheistuotteita. Markkinoinnin kannalta ymmärrän niiden kirjojen tarkoituksen, mutta en pidä sitä tarkoitusta hyvänä. No entä sitten tällaiset K12-leffahahmoihin liittyvät pahvisivuiset kirjat, siis aivan kaikkein pienimpien kirjat?

Hyvin suurella todennäköisyydellä tällainen kirja olisi tuomionsa ansainnut. Mutta kuulkaa, Batman on urhea! onkin suorastaan liikuttava kirja! Se käyttää supersankarihahmoa ihan juuri sen pahvisivukirjaikäisen tasolla. Pimeä voi pelottaa, mutta Batman ei pelkää ollenkaan! Hirviöt ovat uhkaavia, mutta Batman ei pelkää! Supersankareita tarvitaan juuri tähän: omien pelkojen, voimattomuuden ja turvattomuuden tunteiden käsittelyyn. Fiktiivinen hahmo, jolta puuttuvat heikkoudet, voi toimia pelkojen keskellä voimaa tuovana ajatuksena. Ei paha.

image

image

Kirjavan kissan luontoretki

Posted on

Lotta Kujanpää: Kirjavan kissan luontoretki. Maahenki 2015. 48 s. Kuvitus: Ilma-Sofia Kuismanen

20150722_114337

Kirjavan kissan luontoretki on runomuotoinen ja humoristinen matka pohjoisen luontoon. Matkalla tavattavat eläimet eivät kuitenkaan ole ihan tavallisia pulliaisia, vaan jokaisella on oma luonne, omat tapansa ja omat unelmansa. Vähemmistövaltuutettu rouva Norppa Lumouksen puolue ajaa luonnonsuojeluasiaa ja luonnollisesti myös norppien oikeutta omaan elintilaan. Metsotkin taistelevat elintilan puolesta, sillä niillä on käynnissä reviirikiista perisuomalaiseen tapaan: saako naapurin tontille rakentaa?

20150721_160002

20150721_160321

 

Runokuvakirja on mielenkiintoinen ja hankala kuvakirjatyyppi. Siinä on tavallista enemmän asioita, jotka voivat mennä pieleen. Kuvituksen, tarinan ja hahmojen lisäksi oma haasteensa on siinä, kuinka ymmärrettävä tarinan juju on, kun se on runomuodossa. Runomuotoinen tarina ei etene suoraviivaisesti ja kieli on kimurantimpaa, joten luonnollisesti tekstin selkeys kärsii. Tässä tarinassa vieläpä seikkailee sekä satukissa että oikeat luonnon eläimet ja loruissa on sekä eläinten humoristista inhimillistämistä että tietoa luonnoneläimistä, joten näillä aineksilla olisi erittäin helppo epäonnistua. Lopputulos voisi olla melkoinen sillisalaatti, mutta ei, tämähän on erittäin onnistunut runokuvakirja! Riimit eivät onnu, rytmi vaihtelee mukavasti ja runoissa on sopivaa kekseliäisyyttä, jotta sekä lapsi että aikuinenkin jaksavat lukea kirjaa moneen kertaan. Kirjan lopussa kirjava kissa antaa vielä vinkkejä seuraavaa lukukertaa varten: luontoretkellä voi vaikka tutkia perhosia, laskea etanoita tai etsiä vesihiittä ja lukea kirjaa uudestaan ja uudestaan. Kirjavaa kissaa olisi mukava päästä lukemaan kotisohvalla ääneen, mutta sitä luultavasti joudun vielä odottamaan, sillä meillä on hyvin epäluuloisesti uusiin asioihin suhtautuva kolmevuotias. Uusia kirjojakaan ei ihan noin vain voida lukea, vaan se vaatii viikkojen ajan hienovaraista tyrkyttämistä.

20150721_160403

Kirjavan kissan kuvitus on positiivinen yllätys. Harvoin törmää uusiin lastenkirjakuvittajiin, joiden jälki olisi näin valmista ja toimivaa. Kirja on saanut alkunsa Lotta Kujanpään ja Ilma-Sofia Kuismasen yhteisestä näyttelystä, jossa kuvat ja lorut olivat esillä ja saivat hyvää palautetta. Ei ole silti itsestäänselvää, että samat kuvat toimisivat paitsi näyttelyssä, myös lastenkirjan kuvituksena. Joskus hyvätkin kuvat kärsivät huonosta taitosta tai joutuvat liian ahtaalle pienikokoisessa kirjassa. Tästä kirjasta ei ensilukemalla silti tullut hetkeksikään mieleen, etteikö nämä kuvat olisi tehty juuri tätä kirjaa varten.

Tästä kirjasta en nyt kyllä löydä kuin yhden huonon puolen: Koska tekijät ovat ennestään lastenkirjapuolella tuntemattomia ja kirja tulee pieneltä kustantamolta, sitä ei ole hankittu koko kaupungin kirjastoihin kuin muutama hassu kappale. Toivottavasti saadaan ostettua lisää, sillä kyllä tämä lukijoille ja lainaajille varmasti kelpaisi.

Aina vain Onni-poika!

Posted on

image

Sanna Pelliccioni : Onni-pojan puuhakas päivä. Minerva 2007. 28 s.

Ja lisätäänpä nyt samaan hyömyyn vielä se Onni-poikakin. 😀

Kumpikin meidän lapsista on jo puolentoista vuoden iässä ollut suuri kirjojenystävä, mutta kirjoista nauttiminen on tapahtunut kummallakin ihan omalla tavallaan. Kummallakin on ollut selvät näkemykset kirjojen suhteen. Isompi halusi että hänelle luettaisiin ihan koko ajan. Uusi kirja luettiin ensimmäisenä päivänä seitsemän kertaa, seuraavana kuusi, sitten viisi ja niin edelleen, ja samaan aikaan oli kuitenkin useampikin kirja kierroksessa. Pienempi sen sijaan on selannut kirjoja paljon myös itsekseen. Puolitoistavuotiaan 15 sanan sanavarastossa ”kiijja” taisi olla ”geinun” jälkeen käytetyin sana, joten kirjat kyllä kiinnostivat. Erityisen suuressa suosiossa oli Onni-pojan puuhakas päivä. Muita kirjoja hän saattoi selailla vain hetkisen vaihtelun vuoksi. Onni on ollut niin kovassa käytössä, että olen jo monta kertaa joutunut sitä liimailemaan kasaan sellaisesta tilasta, että töissä en olisi edes lähtenyt yrittämään vaan Onni olisi saanut poistotuomion. Onni-poika oli kyllä yksi ipanankin suosikkikirjoja ja myös yksi niistä harvoista ihan pienten kirjoista, joista minäkin todella pidän. Mutta täytyy sanoa, että olin jossain vaiheessa jo ihan siinä rajoilla, että olisin saanut tarpeekseni tuosta Onni-pallopäästä, niin suloinen ja kotoisa kuin hän onkin.

image

image

Onni-kirjassa ollaan äärimmäisten perusasioiden ääressä ja pienen lapsen arjessa kiinni. Onni herää, paukuttaa kattilarumpua (pam pam!), syö aamupuuron (nam nam!), käy puistossa, tutkii puutarhaa, syö taas ja nukkuu päiväunet, leikkii isän kanssa, kylpee, harjaa hampaansa ja menee nukkumaan. Johan siinä on puuhaa! Ja juuri tämä näyttäisi olevan sitä, mitä meidän pieni haluaa lukea. Isomman lapsen ollessa tuollainen puolitoistavuotias nämä taaperon arjesta kertovat kirjat tuntuivat aivan liian yksinkertaisilta ja mielenkiinnottomilta, kun lapsi kuunteli innolla pidempiä ja monimutkaisempia tarinoita. Oikeastaan hänen kanssaan luimme hyvin vähän ihan pienten lasten kirjoja eikä juuri ollenkaan tällaisia arjen käytännön toimista kertovia kirjoja. Mikä lie tässäkin syy-seuraus -suhde, jos siinä sellaista edes on, mutta juuri nämä arkitoimet ovat aina tuottaneet hänelle vaikeuksia. Nyt siis luen innolla kirjoja arjesta ihan vain siitä riemusta, että ehkä tälle toiselle lapselle pukeutuminen, syöminen ja hampaidenpesu ei ole pelkkää ihmisen kiusaa ja jotain, joka seisoo lapsen ja Elämän välissä.

Onni-pojan retrohenkisyys osuu minulle oikein hyvin, sillä se tavoittaa hyvin sitä samaa henkeä, jonka muistan omasta lapsuudestani. Tuttuja tai tutunomaisia esineitä ja värimaailma – sitä jotenkin tuntee olevansa tässä kirjassa kuin kotonaan. Erityisen mukava on lukea kirjaa, jossa pienet      arkiset ratkaisut, kuten kestovaipat ja ainakin osittainen perhepeti, ovat hiukan valtavirrasta poikkeavia. Erilaisten vaihtoehtojen näkyminen lastenkirjoissakin on tärkeää! Toisaalta on myös hyvä, etteivät ne näy kovin alleviivatusti, jotta niistä ei tule mitään kynnyskysymystä kenellekään.

Pikku Papu

Posted on

image

Liisa Kallio: Pikku Papu. Tammi 2010. 30s. (Tammenterho)

Liisa Kallion kuvittamasta Herra Paasiosta tulikin mieleeni kirjoittaa toisesta Liisa Kallion kuvakirjasta, joka on tullut minulle hyvin tutuksi. Pikku Papu avasi meille oven laajempaan kirjavalikoimaan ja melkein pelasti minun mielenterveyteni. Kiitos, Papu.

Aika monta kuukautta luimme pienen ihmisen kanssa vain ja ainoastaan Onni-pojan puuhakasta päivää. Sitten luettiin jokunen kuukausi Onni-poikaa, Maalarikissoja ja Pupu etsii omaa kotia. Minä olen ehdottomasti lasten kanssa lukemisessa toiston kannalla, sillä toiston kautta lapsi oppii ja löytää jatkuvasti kehitystasonsa mukaan uutta, ymmärtää paremmin tapahtumien syitä ja seurauksia. Jos lapsi haluaa lukea jotain kirjaa uudestaan ja uudestaan, hän todennäköisesti saa siitä irti jotain, mitä aikuinen ei aina voi ymmärtää. Tästä syystä minua joskus harmittaa, kun kirjastossa kuulee tilanteita, joissa lapsi haluaa lainata kirjan ja aikuinen vastaa: ”Ei lainata sitä, me ollaan luettu se jo”.

No, kyllä minullakin silti alkoi jo vähän ymmärrys ja kärsivällisyys loppua tämän loputtoman toiston kanssa. Epätoivoisesti etsin uusia kirjoja, joita pikkupörhelö haluaisi lukea, sillä kolmen kirjan toistaminen päivästä päivään oli minullekin jo vähän liikaa. Kotona kävi kääntymässä kirja jos toinenkin, mutta ne vain eivät kelvanneet. Sitten tuli Pikku Papu.

Pikku Papu on kilpikonna, joka on mennyt uimaan ja jättänyt kilpensä rannalle, ja uimareissun aikana kilpi onkin kutistunut eikä enää mahdu päälle. Mutta onneksi yllättävän moni esine sopii pienen kilpikonnan vaatteeksi! (Ei nyt puututa tässä pikku yksityiskohtiin, kuten siihen, että kilpikonna ei oikeasti riisu kilpeään uimaan mennessään!) Pikku Papussa on jotain samaa kuin Myyrässä, joka haluaa auttaa kaikkia ja löytää ystävän mistä hyvänsä. Papu antaa suosiolla sen ainoankin kilvenkorvikkeen päältään, jos vain joku sattuu pyytämään. Mutta yhtä lailla toisetkin ovat valmiina auttamaan Papua. Ja onneksi koko kilpiarvoitus lopulta ratkeaa ja kaikilla on taas mukavaa.

image

image

Kirjoissa on suuria eroja sen suhteen, kuinka hyvin aikuinen jaksaa niiden toistamista.  Minä en ole koskaan jaksanut näitä yksinkertaisimpia, joka kirjan joka aukeamalla samaa kaavaa toistavia luukkukirjoja. Isompi ipana ei onneksi koskaan niistä välittänytkään, mutta tämä kohta kaksivuotias kyllä jaksaisi etsiä Maisaa ja Maisan pandaa vaikka maailman tappiin. Minulla tulee kyllä niiden suhteen aika nopeasti raja vastaan, mutta Pikku Papua sen sijaan jaksan paljon paremmin.

Pikku Papun kuvituksessa on yksi pieni nerokas idea, joka kantaa jo monta lukukertaa. Tai monta kymmentä. Kuvat eivät ole täysin itsenäisiä ja muista kuvista irrallaan, vaan melkein joka kuvassa on pieni viittaus tulevaan. Tällainen kirja, joka on tarkoitettu luettavaksi moneen kertaan, saa aivan uusia vivahteita siitä, että kuvassa näkyy jotain, mikä on tapahtumaketjussa vasta tulossa. Pikku Papu löytää lämmikkeekseen sormikkaan, mutta sormikas on itse asiassa kulkenut kuvituksen mukana ihan huomaamatta jo parin aukeaman ajan. Kun Papu törmää leppäkerttujen jonoon, jono on oikeastaan alkanut jo edelliseltä aukeamalta. Ensimmäisellä lukukerralla näitä viitteitä ei vielä huomaa, mutta useamman lukukerran jälkeen lapsikin voi jo saada ahaa-elämyksen huomatessaan kuvasta viitteen seuraavalle sivulle. Valitettavasti tämä sama idea ei toistu myöhemmissa Pikku Papu -kirjoissa, mikä minulle oli kyllä suuri pettymys. Lapselle kyllä muutkin Papu-kirjat ovat kelvanneet hyvin, mutta minä jäin niissä kaipaamaan tätä pientä elämystä.

Tekstiä on hyvin vähän, useimmilla sivuilla vain yksi lyhyt lause. Lisäksi tekstissä on toistoa (Kotilo kierii, kierii, kierii, kierii, kierii ja kierii…) ja yksi pieni pumps, jotka tuntuvat olevan hyvin merkittäviä kiintopisteitä kirjaa kuuntelevalle alle kaksivuotiaalle. Hänen mielestään kaikenlaiset toistot, interjektiot, lyhyet huudahdukset ja onomatopoeettiset sanat ovat aina plussaa kirjassa. Tämän lapsen kanssa selvästi toimivat täysin erilaiset kirjat kuin esikoisen, sillä esikoiselle tämäntyyppiset asiat eivät olleet ollenkaan merkittäviä. Kielenkehityskin näyttää kulkevan hyvin eri tahtiin ja eri tavalla ja kiinnostuksenkohteetkin ovat toisenlaiset, joten toisen lapsen kanssa pääsen ilmeisesti tutustumaan hyvin erilaisiin kirjoihin kuin esikoisen kanssa. Ja mikäs sen mukavampaa!

Herra Paasio

Posted on


image

Riina Katajavuori: Herra Paasio. Karisto 2014. 30 s. Kuvitus: Liisa Kallio

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt tuli tippa linssiin. Herra Paasio on ihana.

Herra Paasio on nalle, joka tapaa Raulin ensi kertaa, kun Rauli on vielä aivan pieni vauva, pienempi kuin herra Paasio itse. Rauli nukahtaa haroen herra Paasion päätä, ja siihen nukahtaa herra Paasiokin. Vähitellen Rauli kasvaa nallea isommaksi ja nalle pääsee vaikka mihin: päiväkotiin, lomalle, hiihtoretkille ja majaan. Leirillekin herra Paasio pääsee tuomaan lohtua koti-ikävään.

image

Rauli kasvaa yhä vain, ja lopulta herra Paasio näkee jo Raulin ylähuulen päällä ohutta karvaa. Silti Rauli on edelleen se sama vauva, joka oli herra Paasiota pienempi. Sitten tulee rippileiri, ja sinne herra Paasio ei enää pääse Raulin mukaan. Mutta Rauli lupaa, että jos herra Paasio joskus saa lapsia, niin Rauli ripustaa sen lapsen autonsa peruutuspeiliin, sitten joskus kun on ajanut ajokortin.

image

Herra Paasio on toisaalta yksi niistä kirjoista, joista joskus mietin, että kummalle tämä kirja on enemmän suunnattu, lapselle vai aikuiselle. Yleensä jään sitä ajattelemaan sillä lailla vähän nuivasti, että saakohan lapsi tästä nyt mitään irti, mutta herra Paasion kohdalla en vaan pysty ajattelemaan. Se koskettaa tällä kertaa ihan liikaa, jotta pystyisin analysoimaan. Tekstiä on vähän, ja sen puolesta kirja sopii pikkulapselle, mutta taidan silti lukea tämän koululaiselle, jota kasvaminen ja lapsen maailman vähittäinen katoaminen varmasti myös koskettavat. Ehkä hänkin saa lohtua siitä, ettei näiden lapsuuden ystävien ajan tarvitse vielä olla ohi, eikä oikeastaan koskaan tarvitse olla kokonaan. Lapsuuden rakkaita leluja voi kantaa muistoina mielessään ikuisesti.

Liisa Kallion kuvitus on herkkää ja tarkkaa, se tavoittaa olennaisen. Varsinkin Raulin taaperoiän kuvissa on jotain äärimmäisen tuttua ja arkista. Juuri sitä arkea, jota pitäisi joka päivä muistaa jäädä hetkeksi ihastelemaan – puuhun kiivennyttä tai nukkuvaa lasta. Lasta juuri sellaisena kuin hän sillä hetkellä on, juuri siinä hetkessä sen ikäisenä mutta kuitenkin samana kuin vauvana, samana kuin sitten joskus aikuisena.

Eetu ja ruma Rusina

Posted on


wpid-20130829_133902.jpgTuija Rekola : Eetu ja ruma Rusina. WSOY 2013. 61 s. Kuvitus Mervi Lindman.
 

Eräänä päivänä Eetu saa varjon. Se päivä on tarkalleen ottaen sama päivä, jolloin vauva tuodaan kotiin. Äiti ja isä menevät sekaisin ja vain lirkuttelevat vauvalle.

– Eikö ole ihana? äiti kujersi ja Eetu arvasi heti, mitä hänen pitäisi vastata.

– Joo, ihan ihana, hän sanoi maireasti, mutta hänen selkänsä taakse ilmestynyt varjo näytti oksentavan.

wpid-20130829_133929.jpg

wpid-20130829_134042.jpg

Vauva osoittautuu hyvin huutavaksi ja huonosti nukkuvaksi yksilöksi, eikä Eetun kotona voi enää kukaan nukkua kunnolla. Vanhemmatkin ovat jo aika finaalissa, eikä ole ihme, että vanhemmilta ei heru Eetulle tarpeeksi huomiota ja empatiaa. Vauva on Eetun ja erityisesti Eetun varjon mielestä ruma, huutava, kurttunaamainen rusina, ällö, hampaaton pallopää ja hajupommi, josta on päästävä eroon. Varjo keksii vaikka mitä keinoja: vauvan voisi heittää roskikseen, palauttaa postissa synnytyssairaalaan tai antaa joululahjaksi naapurin yksinäiselle mummolle. Mutta ei, Rusina on ihme sissi, joka ilmestyy aina vaan takaisin kotiin.

Vähitellen vauva kasvaa ja kehittyy. Huutaminen vähenee, mutta vaivaa siitä juonikkaasta olennosta on edelleen. Eetu ei saa käydä rauhassa edes vessassa, vaan Rusina tuppaa sinnekin mukaan.

– Tämä vauva on ihan sekopää eikä minulla ole mitään rauhaa! Eetu ärisi äidille, mutta tämä vain naureskeli.

– Miisa pitää sinusta. Sinä olet hänen ihanteensa, esikuvansa.

– Ai niinkö? Eetu ällisteli ja hänen kiukkunsa laantui vähän.

Ja melkein huomaamatta vauva hurmaa Eetunkin. Varjo pienenee ja lopulta katoaa.

Minä en ole kovin paljon lukenut pikkusisaruksen syntymästä kertovia kirjoja, koska aiemmin niille ei ollut tarvetta ja sitten kun oli, huomasin, että useimmat niistä oli suunnattu selvästi pienemmille tuleville isosisaruksille kuin tuolle meidän silloin 6-vuotiaalle ipanalle. Mutta Eetu ja ruma Rusina on ihan täysosuma meille. Vaikka se ei enää ole aivan ajankohtainen, niin sisaruskateuteen ja ainoan lapsen aseman menettämiseen liittyvien tunteiden käsittely ei ole nytkään liian myöhäistä. Tässä kirjassa tulee hyvin hienosti esille lapsen tunteiden kahtalaisuus. Toisaalta on halu miellyttää vanhempia ja olla kiltti ja kunnollinen ja toisaalta on kaikki ne negatiiviset tunteet, joille ei tunnu olevan sijaa eikä lupaa olla olemassa. Tarinan kuvitus tuo esille kumpaakin puolta. Eetun väkinäisesti jähmettynyt hymy ja seinällä raivoava musta varjo tekevät tilanteesta elävän ja tunteista käsinkosketeltavan todellisia.

Vaikka kuvitus on tällaisessa kirjassa se osatekijä, jonka mukana kirja joko seisoo tai kaatuu, niin kuvitus ei missään tapauksessa ole ainoa asia, jonka ansiosta tämä kirja jää pystyyn. Koko tarina on oivaltava, hulvattoman hauska ja lasta ymmärtävä. Synkkiä tunteita on helpompi käsitellä, kun ne selkeästi otetaan irti lapsesta ja ulkoistetaan. Lapsi pysyy koko ajan samana, varjo vain jossain vaiheessa ilmestyy ja sitten katoaa. Sekä tarina että kuvat sisältävät melkoisen riemastuttavaa huumoria, ja juuri tämä synkkien ajatusten ja tolkuttoman hauskuuden yhdistelmä taitaa tehdä tästä kirjasta niin herkullisen. Varsinkin kaikki varjon keksimät haukkumasanat ja vauvasta eroonhankkiutumiskonstit olivat ipanan mielestä erityisen hauskoja ja ilmeisesti jotenkin tunteita tuulettavia.

Kustantaja ja ainakin täällä kirjastokin on luokitellut Eetun ja ruman Rusinan kuvakirjaksi. Siihen nähden kirjassa on todella paljon tekstiä. Onpa siellä yksi sellainenkin aukeama, jolla ei ole kuvan kuvaa vaan pelkkää tekstiä. Satukirjaksi minä tätä ehkä mieluummin sanoisin. vaikka satukirjaksi se sitten taas on hiukan lyhyt.

Kikka lukee

Posted on

Annika & Jessika Devert : Kikka lukee. Aurinko kustannus 2010. 30 s. Kuvitus Jenny Karlsson.

image

Aiemmin esittelin Kikka tervehtii -kirjan, ja koska se oli mielenkiintoinen tuttavuus, hankin käsiini toisenkin Kikka-kirjan Kikka lukee. Nimestä voisi kuvitella, että kirja olisi sellainen kirjanystävien lukemisharrastukseen kannustava kirja, jossa hehkutetaan tarinan ja mielikuvituksen voimaa kuljettaa ihminen paikkoihin, joihin ei ehkä oikeassa elämässä koskaan tule pääsemään. Mutta tämä kirja onkin aivan erilainen lukemisesta kertova kuvakirja, ja erilaisia kirjoja aina tarvitaan.

Kikka lukee kirjaa ja alkaa ihmetellä, miten kirjoissa kaikki on aivan toisin kuin hänen elämässään. Kirjassa mummolla on harmaa nuttura, pelargonia pöydällä, ristipistotyö kädessä ja sokeripalat kahvitassilla ryystämistä varten. Kikan mummo on kuitenkin erilainen, sellainen nykymummo, jonka kanssa käydään kaupungilla ostoksilla ja jolla on farkut. Kirjassa täti leipoo pullaa essu edessään, mutta Kikan tädillä on nenärengas ja valtavan suuri koira. No, löytyy kirjasta sentään jotain, joka on kuin Kikan elämästä: veli ja sisko kiistelevät leluista.

image

Kirjassa mummo on juuri niin mummomainen kuin mummo vain voi olla.

image

Kikan mummo on kuitenkin ihan erilainen.

Usein pienille lapsille suunnatuissa kirjoissa oikein varta vasten tukeudutaan vahvoihin stereotypioihin, koska ihan pienille asioita joudutaan vähän yksinkertaistamaan. Ehkä tarinan kirjoittamista helpottaa se, että ei tarvitse itse keksiä kaikkia hahmoja ja heidän ominaisuuksiaan vaan otetaan vain käyttöön valmis stereotyyppi. Kas näin, tässä on isoisä, joka pukeutuu vain harmaisiin ja ruokkii puistossa puluja kumarassa seisten. Nämä stereotyypit muokkaavat lapsen käsitystä todellisuudesta. Lapset saattavat todeta, että sellaisiahan mummot tai vaarit aina ovat, vaikka eivät olisi oikeassa elämässä koskaan tavanneet juuri sellaista satujen ja lastenohjelmien stereotyyppistä mummoa ja vaaria. Kikka lukee tuo tämän ristiriidan kaikessa yksinkertaisuudessaan lukijan nähtäväksi, ja ihan varmasti jokainen on sitä mieltä, että tietenkään tädin tai enon ei tarvitse olla sellainen kuin kirjoissa, vaan hän on hyvä juuri sellaisena. Todellisuus ei ole ainakaan huonompi kuin tarinat,  vaikka onkin erilainen. Tämä on oikeastaan yhdenlaista mediakasvatusta, sillä vaikka usein mediakasvatuksen ajatellaan liittyvän erityisesti audiovisuaalisten ja näkyvästi kaupallisten medioiden sisältöihin, niin yhtä lailla mediakasvatusta on kirjojen sisällön, aiheiden ja stereotypioiden pohtiminen.

Kikka ei ole ihan mikään pikkulapsi, sillä hän esimerkiksi lukee itse. Tekstiä on kuitenkin hyvin vähän, enimmilläänkin vain kaksi virkettä aukeamalla, joten kirja sopii hyvin monen ikäisille lapsille. Asiasisällössä riittää kuitenkin pohdittavaa isommallekin ja kuvituksessa on mielenkiintoisia yksityiskohtia tutkittavaksi.

image