Mitä tapahtuu, kun maailman kamalin naapuri saa maailman kamalimman naapurin?

Camilla Kuhn: Miten herra Yrmäs Korttelikyylääjä joutui kauhukääkkien kaksintaisteluun ja maailma melkein muuttui ruusunpunaiseksi. Nemo 2009. 33 s.

 

Yrmäs Korttelikyylääjä on kauhukääkkä. Se sellainen äreä ukkeli, joka laittaa rappukäytävään rivin se-ja-se-kiellettyä -lappuja, jolla on kauko-ohjattava juorupeili naapureiden kyttäämistä varten ja joka reagoi joka ikiseen roskaan, ääneen tai muuhun epäkohtaan maailmassa vihaisesti, kovaäänisesti ja kohtuuttomasti.

Mutta kakarat vain räkättivät. Yrmäs Korttelikyylääjä on hauskinta, mitä he tietävät. Vähän hämärä hyypiö! Kukaan muu ei tee yhtä hassuja juttuja!

Yrmäs Korttelikyylääjän terveiset yläkerran naapurille, joka on ihan varmaan syyllinen siihen, että suklaapatukan käärepaperi roikkuu piharoskiksen ulkopuolella.

Mutta eräänä päivänä samaan rappukäytävään muuttaa uusi asukas, joka järkyttää Yrmäksen rauhaa. Hän soittaa hätäpuhelun KyHKÄän (Kyylääjien, Hapannaamojen ja muiden Kärttyisten Äijänkääkkien yhdistykseen) ja käy ilmi, että Tuohtuneiden Tanttojen Tukiyhdistys on juuri sijoittanut taloon yhden räpätädin, Priitta Linnunlaulun, joka ensiluokan mestariräpätäti. Tätä ei Yrmäs voi sulattaa.

Röyhkeyden huippu! Tässä rapussa vakoilen vain minä, Yrmäs Korttelikyylääjä, minä eikä kukaan muu!

Ainoa ratkaisu on kauhukääkkien kaksintaistelu. Yrmäs haastaa Priitan heittämällä hanskan tämän ovea päin. Kauhukääkät kohtaavat huomisaamuna, hyvissä ajoin ennen kuin bingo alkaa seniorikansalaisten juttutuvassa, ja kaksintaistelun häviäjän on välittömästi muutettava pois. Seuraavana päivänä kauhukääkät ja suuri joukko yleisöä kokoontuvat Kiusankuja 5:n pihaan. Kaksintaistelussa kumpikin pääsee näyttämän taitonsa erilaisissa kauhukääkille ominaisissa lajeissa: sompailussa suojatiellä ja vitkuttelussa, juoruilussa aidan yli roikkuen kunnes kuulijoiden korvat putoavat päästä ja niin edelleen.

Mutta sitä Yrmäs ei ollut ottanut huomioon, että hän saattaisi myös hävitä!

Kaksintaistelun hävinnyt Yrmäs tuntee joutavansa kaatopaikalle kaiken muun vanhan rojun sekaan.

Tämä kirja osuu hauskasti lapsuuden ja varhaispuberteetin välimaastoon. Kirja on oikeastaan aika kuvakirjamainen, vaikka se meidän kirjastossamme onkin sijoitettu satukirjoihin. Yrmäs on ehkä lähinnä runsaasti kuvitettu lyhyt lastenromaani. Tekstimäärältään Yrmäs Korttelikyylääjä vastaisi helppolukuista kirjaa, mutta koska tekstin pienuus ja vanhanaikaisen kirjoituskoneen epätasaisuutta jäljittelevä kirjaisinlaji voivat vaikeuttaa lukemista, se ei kuitenkaan ole helppolukuinen.Todellinen kohderyhmä ei olekaan kuva- tai satukirjaikäiset eivätkä edes ne helppolukuisia itsenäisesti lukemaan siirtyneet vaan vielä hiukan isommat lapset: ne, jotka alkavat suorastaa haluta nähdä asiat niin, että joku ”rageaa” heille aivan syyttä suotta. Tässä kirjassa toki irvaillaan kauhukääkille ja myönnetään, että osa aikuisista suhtautuu aivan tarpeettoman negatiivisesti siihen, että toiset ihmiset näkyvät ja kuuluvat eivätkä kaikki toimi täsmälleen niin kuin kauhukääkän mielestä pitäisi toimia. Mutta sitten toisaalta tarina saa lukijan tuntemaan myötätuntoa yksinäistä ja itsensä tarpeettomaksi tuntevaa kääkkää kohtaan.

Korppipäinen mies

Enna Airik : Korppipäinen mies. Karisto 2013. 29 s. Kuvitus : Enna Airik

No niin, tulipa taas pidettyä blogitaukoa. Pienempi seikkailija on pöydillekiipeilyiässä, joten minun päiväni kuluvat lähinnä niin, että koitan pitää hänet hengissä ja edes kohtuullisen vähillä kallovammoilla. Sekä kirjoille että niistä kirjoittamiselle jää aivan luvattoman vähän aikaa, mutta sitten tulee taas yksi tällainen kirja, joka on sitä mieltä, että oli aikaa tai ei, tästä on kirjoitettava.

Emi asuu punaisessa talossa rotkon reunalla. Rotkon yli kulkee hutera silta, jonka toisessa päässä on autiotalo. Emi alkaa nähdä painajaisia, joissa korppipäinen mies sieppaa lapsia ja vangitsee heidät autiotaloon. Jostain kumman syystä mies muistuttaa hyvin paljon karkkikaupan herra Krookia, joka aina ottaa Emin syliinsä vaikka tämä ei tahtoisi. Emillä menee karkkikaupassa pitkään. Liian pitkään. Ja sieltä tullessaan hänellä on liikaa karkkia. Enemmän kuin rahalla saa.

Eräänä painajaisyönä Emi ylittää autiotalolle vievän riippusillan ja tapaa talon pihassa tytön, joka on aivan kuin hän itse. Emi haluaisi auttaa häntä, mutta tyttö on kahlittu ketjulla niin, ettei hän pääse pihasta pakoon. Kun painajaiset vain jatkuvat ja jatkuvat, isä vie Emin lopulta lintuparantajan luo. Parantaja on vanha ja viisas ja osaa valaa Emiin voimaa ja uskoa itseensä. Mutta loppu painajaisille tulee vasta sitten, kun eräänä aamuna poliisiauto tulee ja vie herra Krookin pois.

Kirjan kuvitus on jotain aivan uskomatonta, kuin pään räjäyttävä tyylien, kulttuuristen viitteiden ja merkitysten ilotulitus. Tavoitan kuvissa jotain Carl Larssonia, Elsa Beskowia, Rudolf Koivua… vanhanaikaista nostalgista, lämmintä perhe-elämää. Näiden kuvien rinnalla taas kulkee mustavalkoinen vahvasti symbolismista ammentava synkempi, fantasiaa ja goottihenkistä kauhua huokuva kuvitus, joka kertoo Emin sisäisestä todellisuudesta naamioineen, enkelinsiipineen, lintuhäkkeineen, haavoittuneine lintuineen ja rikkoutuneine marmoripatsaineen. Uskomatonta mutta totta, tämä tyylejä sekoittava kahden eri tason kuvitus muodostaa kuitenkin ehjän kokonaisuuden.

Sekä kuvissa että tarinassa kulkee kaksi tasoa rinnakkain. Finlandia junior -ehdokkaaksikin päätyneessä Laajarinteen Isä vaihtaa vapaalle -kirjassa vaivasi se, että tarinan karumpi taso ei minusta oikeastaan ollut tarkoitettu lapsen ymmärrettäväksi, sillä se toinen taso muuttaa tarinan luonteen hauskasta ahdistavaksi. Lapsi ikään kuin huijataan luulemaan tarinaa aivan toisenlaiseksi kuin se on. Tässä kirjassa minua ei samalla tavalla häiritse se, että suurin osa lapsista ei ymmärrä luettaessa sitä, minkä aikuinen kirjassa näkee. Mitä harvempi lapsi ymmärtää omakohtaisesti, sitä parempi. Mutta erona Isä vaihtaa vapaalle -kirjan tarinaan Korppipäisen miehen kumpikin taso koskettaa yhtä lailla tunteita ja melkein salpaa hengen ja tarinan henki on kummallakin tasolla sama. Sille lapselle, joka ymmärtää sen toisenkin tason, jossa ei liikuta painajaisen ja fantasian maailmassa vaan todellisuudessa, tämä kirja on kultaakin kalliimpi, koska vastaavaa kokemusta hän ei muualta saa. Hänen tunteensa saavat tulkikseen tämän tarinan.

Korppipäinen mies ei ole täsmäkirja, vaikka jollekin se voi olla sitäkin. Täsmäkirjat lähestyvät yleensä aihettaan suoremmin, joskus jopa niin suoraan, että niitä ei voi suositella kuin pedagogiseen tai terapeuttiseen käyttöön niille, joille ne tulevat todelliseen tarpeeseen. Tämä kirja taas antaa jotain kenelle tahansa. Myös kasvatuksellisessa mielessä aihe – lapsen oikeus määrätä omasta kehostaan – sopii kaikille pohdittavaksi. Tämän itsemääräämisoikeuden loukkauksen tapa jää kirjassa niin tulkinnanvaraiseksi, että sen voi jokainen lukija ajatella juuri niin vakavaksi kuin oma psyyke kestää. Liian kamalia asioita ei siis lyödä kenenkään sellaisen kasvoille, joka ei niitä kestä. Toisaalta minusta jopa tuntuu, että keskityn tässä arviossani liikaakin seksuaaliseen hyväksikäyttöön tämän kirjan teemana, sillä keskimäärin lapsilukijan tai -kuulijan kannalta koko aihe on vain salaperäinen pelon häivähdys tässä mystisen kauniissa tarinassa. Tätä kirjaa voi lukea myös samaan tapaan kuin perinteisiä satuja, joissa on pohjimmiltaan kyse vakavista asioista, vaikka niitä rankkoja asioita ei tarinan pintatasolla juuri käsiteltäisikään.

Kun vaikeaa ja ahdistavaa aihetta lähestytään näin kauniisti, siitä pahasta tulee jotain, jonka voi sanoa ääneen. Pyydän anteeksi huikea-sanan käyttöä, mutta en nyt tähän hätään keksi muutakaan sopivaa sanaa. Siis: huikea kirja, seesteinen ja rujo, koruton, karu, kamala ja kaunis, lämmin ja samalla kylmä. Onneksi kaikki tuo paha ja negatiivinen ei välity lapselle, vaan jää lähinnä aikuisen kokemukseksi.

Isä vaihtaa vapaalle

Minä kun vuosi sitten ostin tabletin, kuvittelin jotenkin sen helpottavan esimerkiksi tätä blogikirjoittelua. Että voisi kirjoittaa ja päivittää blogia missä vain ja milloin vain. Enpä arvannut, että aina vaan vaikeammaksi menee. Tällä hetkellä tämä WordPressin Android-sovellus (joka nyt muutenkin on riisuttu malli) ei keskustele käytännössä ollenkaan sen varsinaisen palvelun kanssa. Tekstit jäävät vain paikallisiksi luonnoksiksi, eikä niitä jostain syystä pysty nyt ollenkaan julkaisemaan Android-sovelluksen kautta. Sovelluksen päivittäminen ja uudelleen asentaminenkaan ei ole auttanut enkä oikein tiedä, mitä seuraavaksi yrittäisin. Kirjoittelutahti siis jatkunee edelleen näin verkkaisena. Mutta nyt itse asiaan.

Jukka Laajarinne : Isä vaihtaa vapaalle. WSOY 2013. 31 s. Kuvitus : Timo Mänttäri

Puolukan isä päättää irtisanoutua työstään jotta hänellä olisi enemmän aikaa tyttärelleen. Mutta isän työn luonne on sellainen, ettei työnantaja noin vain hyväksy irtisanoutumista, sillä hän on salainen agentti. Mustatakkinen mies käy heillä kotona suostuttelemassa isää palaamaan töihin, mutta seuraavana päivänä isä tuleekin hakemaan Puolukkaa kesken koulupäivän. Nyt he lähtevät yhdessä pienelle lomamatkalle! Suunnitelmat muuttuvat matkan varrella moneen kertaan ja tapahtuu kummia onnettomuuksia. Mutta se ei haittaa, sillä tärkeintähän on se, että isä ja Puolukka saavat olla yhdessä. Metsässä yöpymisessähän on todellisen seikkailun makua. Ennemmin tai myöhemmin seikkailun on kuitenkin päätyttävä ja lomamatkalta tullaan kotiin. Isäkin sitten palaa töihin eikä jääkään Puolukan kanssa kotiin.

 

Uhkaava asiamies Virtanen

Kuusen alla on jännää viettää yönsä tietämättä mitään valonheittimellä varustetusta etsintähelikopterista.

Olipa vähän erikoinen kirja. En tiedä, miten tähän suhtautuisin. Ehkä tämä on tarkoitus lukea ihan vaan humoristisena toimintaseikkailuna, mutta minä en vaan pysty. Kirja vaatii kuvanlukutaitoa, sillä ensimmäiset pari aukeamaa tarina etenee ilman tekstiä ja loppukirjan ajan teksti ja kuva kertovat oikeastaan eri tarinoita. Kuvitus vähintäänkin antaa tekstille aivan toisen merkityksen, kuin mikä pelkästä kirjoitetusta tarinasta muodostuisi. Kuvien kertoma tarina on oikeastaan aika pelottava. Tekstissä isä keksii noin ihan muuten vain, että ehkä olisi sittenkin hauskempi lähteä lomamatkalle autolla kuin laivalla, kun taas kuva kertoo, että isä havaitsee satamassa uhkaavasti astelevia mustapukuisia miehiä, joita on lähdettävä pakoon. Puolukka ei koko tarinan aikana huomaa heidän perässään vaanivaa vaaraa vaan luulee pakomatkaa hauskaksi ja tapahtumarikkaaksi lomaksi. Minua tämä asetelma jotenkin ahdistaa. Se, että painostavan uhkaavista asioista tehdään humoristisia, ei minun mielestäni yleensä ole hyvä asia. Silloin ohitetaan todelliset tunteet ja tehdään toisen ihmisen pelosta hiukan huvittavaa. Tämäntyyppinen asioiden käsittely ei ainakaan edistä empatiakyvyn kehittymistä, pikemminkin päin vastoin. Kaiken lisäksi tällainen toimintaseikkailu usein vetoaa juuri niihin lapsiin, joiden empatiakyky ei muutenkaan ole ikätasoon nähden kovin pitkälle kehittynyt.

Ipanan mielestä tämä kirja oli ihan hauska. Myöhemmin hän selaili kirjaa uudelleen ja alkoi ihmetellä, miksi tuolla on nuo mustatakkiset miehet, mitä ne tekevät tuollakin ja niin edelleen. Hän ei siis ollut havainnut tässä kirjassa sitä uhkaavaa ulottuvuutta kertalukemalla, sillä hänkin taitaa kyllä keskittyä lapseksi suhteellisen paljon tekstiin. Toisaalta hyvä, että tämä pelottavuus ei ole lapselle yhtä ilmeistä kuin aikuiselle, mutta en minä kyllä siitäkään pidä, että lastenkirjan näin keskeisen idean ei oikeastaan olisi tarkoituskaan aueta lapselle. Vähintäänkin täytyy siis sanoa, että tämä kirja ei ole tarkoitettu kovin pienille lapsille. Kuvakirjaformaatti ja vähäinen tekstimäärä taas ei ole kovin toimiva ratkaisu isompia ajatellen.

No, tämä on vain minun mielipiteeni. Ehkä otan taas liian vakavasti tarinan, jota ei ole vakavasti otettavaksi tarkoitettu, mutta toisaalta minusta nimenomaan huumori on vakavasti otettavaa. Huumorin voima on nimittäin melkoinen. On vaikea väittää humoristisesti esitettyjä asioita vastaan leimautumatta kukkahattutosikoksi.

Aikamatkaaja Taro

Timo Parvela : Taro hirmuliskojen ajassa. WSOY 2012. 31 s. Kuvitus : Jussi Kaakinen

Mummi ja ukki ovat tulleet kylään ja Taro tutkii perhealbumia. Ovatko isovanhemmatkin todella joskus olleet lapsia? He ovat niin hirveän vanhoja! Heidän lapsuudessaan oli varmaan vielä dinosauruksiakin! Asian selvittämiseksi on rakennettava aikakone. Taro ja karhu päätyvät dinosaurusten aikaan, mutta aikakoneelle käy kehnosti. Miten he nyt pääsevät takaisin omaan aikaansa? Taro ja karhu eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka tarvitsevat apua. He nimittäin tapaavat Rekku-nimisen dinosauruslapsen, joka on ennenkin nähnyt jonkun aivan samannäköisen olennon kuin Taro. Ja kuka muukaan se samannäköinen on kuin Taron ukki lapsena! Lauri-ukki oli myös omassa lapsuudessaan rakentanut aikakoneen, päätynyt Taron kanssa samaan aikaan ja joutunut laavaleikkikentän ilkeimpien tyrannosaurusten vangiksi. Ukki on vapautettava!

Ukin pelastamiseksi tehty suunnitelma, jonka toteuttaminen oli hiukan vaikeaa, sillä tankkeja ja lentokoneita ei ollut vielä keksitty

Nämä Taro-kirjat ovat kyllä jotenkin tosi herkullisia ja virkistävän erilaisia. Kuvitus on sarjakuvamaisempaa ja synkempää kuin kuvakirjoissa yleensä. Kuvat myös rakentavat tarinaa itsenäisesti, sillä ne sisältävät juonen kannalta olennaisiakin osia, joita ei tekstissä mainita. Tarinat ovat mielikuvituksen, tieteisseikkailun, leikin ja mitä jos -ajatusten juhlaa. Ne ovat sikäli puhdasta viihdettä, että kaikki näihin mitä jos -kysymyksiin annetut vastaukset ovat suoraan pikkupojan mielikuvituksesta eli erittäin epäortodoksisia. Eritystä plussaa tulee siitä, että Taro-kirjat ovat sen tyyppisiä, että kukaan ei voi väittää, että ne olisivat ”vauvojen kirjoja” vaikka ovatkin kuvakirjoja. Kiva, että tällaisia isommille ipanoille tarkoitettuja kuvakirjojakin tehdään, vaikka pienemmille tarkoitettujen kirjojen menekki varmaan onkin suurempaa. Tämäntyyppiset kirjat myös loiventavat sitä varsinkin joskus koululaisilla havaittavaa käsitystä, että kuvakirjat ovat liian lapsellisia eikä niitä siis voi toisten nähden lukea eikä tunnustaa lukevansa. Edellisistä Taro-kirjoista Taro maan ytimessä onkin päässyt Netlibriksen 1. – 2. luokan lukudiplomilistalle ja Taro ja taivaan vallat  jopa  3. – 4. -luokkalaisille tarkoitetulle listalle.

Tässä Taro hirmuliskojen ajassa -kirjassa on seikkailun ja huumorin lisäksi muutakin sisältöä. Taro miettii, millaisia isovanhemmat ovat olleet lapsina ja millaisia hän ja karhu ovat, kun he ovat vanhoja. Loppupäätelmä taitaa olla se, että ihmiset ovat loppujen lopuksi aika samanlaisia, vaikka ovatkin eläneet erilaisessa ajassa ja erilaisissa olosuhteissa. Niin itsestäänselvyyksiltä kuin nämä ajatukset joskus aikuisista voivatkin tuntua, niin lapselle se ensimmäinen ahaa-elämys voi olla hyvinkin merkittävä. Tervetulleita ovat kirjat, joissa sukupolvien suhdetta toisiinsa pohditaan näinkin hauskassa muodossa ja jotka kehittävät sukupolvien välisen ymmärryksen ja historiantajun kehittymistä.

Taro ja karhu kuvittelevat, millaista on olla vanha.

 

Kaunista mutta synkkää

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja. Teos & Söderström 2009. 35 s.

Kuvitus:  Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Henriikka Tavi

Pieni-niminen prinsessa asuu synkän metsän ympäröimässä linnassa rikkauksien keskellä. Vaikka ulkona pimeydessä pöllö huhuilee huolia, Pieni ei ollenkaan huomaa pelätä. Vasta kun hovimarsalkka kertoo Pienelle pimeyteen kätkeytyvistä kummituksista, noidista, ryöväreistä, susista ja muista pedoista, Pieni alkaa pelätä ja kuvitella, mitkä kaikki vaarat häntä uhkaavatkaan. Lopulta Pieni kyllästyy koko ajan pelkäämään. Hän avaa kaikki linnan ovet selko selälleen ja juoksee metsän pimeyteen. Mutta metsässä hän ei sittenkään näe yhtään petoa, velhoa eikä ihmissutta.

Pieni ei näe myöskään ryöväreitä, joita metsässä kyllä on. Ryövärit sen sijaan näkevät Pienen ja huomaavat tilaisuutensa tulleen. He tunkeutuvat linnaan ryöstämään kalleuksia ja ahmimaan herkkuja, mutta Pieni ei enää välitä linnasta eikä sen aarteista. Pienestä kolosta puun juurakosta hän sen sijaan löytää jonkun, joka on aivan hänen kokoisensa ja joka tarvitsee jonkun huolehtimaan itsestään. Kun Pieni on saanut hoidettua Raukan taas terveeksi, hän vuorostaan sairastuu itse ja Raukka puolestaan huolehtii hänestä. Pieni jää asumaan metsään Raukan luokse eikä enää ikinä haluaisi palata linnaan aarteiden ja huolien keskelle.

Niin. Kaunis tarina. Kieli on runollista, jopa siinä määrin, että tarinasta tulee vähän vaikeaselkoinen.  Tarina on periaatteessa hyvin samantyyppinen kuin Kuka lohduttaisi Nyytiä. Sekä Pieni että Nyyti pakenevat pelkojaan ja lopulta löytävät elämäänsä onnea, levollisuutta, rauhaa ja mikä tärkeintä, yhteyden toiseen samankaltaiseen olentoon. Sekä Hämäräkirja että Kuka lohduttaisi Nyytiä sisältää elämisen taitoon, uskallukseen ja ystävyyden merkitykseen liittyvää symboliikkaa, ja ne ovat hyvin koskettavia tarinoita. Hämäräkirjassa se lopun puhdistava kokemus jää kuitenkin liian epäselväksi. Lopun onnellisuus ei jotenkin ole tarpeeksi käsinkosketeltavaa eikä yksiselitteistä. Jos aikuisellekin jää lopusta epävarma olo, niin mitenhän lapsi sen kokee?

Lena Frölander-Ulfin kuvitus on kyllä aivan upea. Kuvissa on paljon kauniita ja herkkävireisiä yksityiskohtia, joita jäin tutkimaan pitkäksi aikaa. Toisaalta kuvitus on aika synkkäsävyinen. Se tuo hyvin esiin pelon tunnelman. Mitä kaikkea pimeyteen voikaan kätkeytyä? Siellähän voi olla piilossa mitä tahansa! Mutta minusta loppuun olisi pitänyt saada lisää valoa ja selkeyttä, jotta lapsi voisi huokaista helpotuksesta. En tiedä. Ehkä tässä oli tavoiteltu sitä viestiä, että pimeässä itsessään ei ole mitään pelkäämistä, vaan siellä pimeyden keskelläkin voi olla onnellinen.

Tämä kirja on sellainen, että vähintäänkin siitä pitäisi jälkeenpäin keskustella lapsen kanssa hyvin pitkästi ja perusteellisesti. Pelon tunne saadaan kasvamaan, mutta lopun lohduttava ja seesteinen tunnelma jää saavuttamatta. Hieno kirja, hieno tarina, aivan todella upeat kuvat, mutta ei, lapselleni en aio tätä lukea.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri

Verne : Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Nuorten toivekirjasto 62. 6.p. WSOY 1995. 317 s.

Sukellusveneellä maapallon ympäri. Jules Vernen teoksesta lyhennetty laitos. Teksti : Meri Starck. Kirjakerho Lasten Kirjapaketti. Mestarikustannus 1983. 28 s.

Ipana on aina tykännyt kirjoista, joissa on suhteellisesti ottaen aika paljon tekstiä. Yksivuotiaana suosikkeihin kuului Myyrä ja kotka, jonka lukemiseen meni 20 minuuttia, tai puoli tuntia, jos jäätiin katselemaan kuvia ja juttelemaan niistä.  Nyt kuusivuotiaana alkaa siis kuvakirja-aika olla hiukan ohi. Onhan niitä kuvakirjoja, joissa on paljon tekstiä ja joskus lyhyempikin kuvakirja kelpaa, mutta aika pitkälti lukemiset etsitään nykyään satukirjoista, sarjakuvista, tietokirjoista ja joskus ihan lasten romaaneistakin. Lasten romaaneissa on se ongelma, että ne on kuitenkin tarkoitettu isommille lapsille, joten niiden sopivuus kuusivuotiaalle pitää ensin itse varmistaa. Koska ipana on kiinnostunut merenalaisesta maailmasta ja pitää vanhanaikaisista seikkailuista, päätin ottaa luettavakseni Vernen Sukelluslaivalla maailman ympäri. Jospa siitä olisi seuraavaksi suursuosikiksi? Merenalaiset hirvitykset eivät yleensä ole olleet ipanalle liian pelottavia, koska hän tietää paljon erilaisista merenelävistä, ja tieto selvästi auttaa käsittelemään jännittäviä tilanteita.

Vuonna 1866 maailman merillä aletaan tehdä havaintoja valtavan kokoisesta oliosta, joka liikkuu käsittämättömän nopeasti ja jonka nähdään joskus myös säteilevän valoa. Tämän merihirviön tilille laitetaan lopulta lukemattomia selittämättömiä merionnettomuuksia ja haaksirikkoja. Erilaisia retkikuntia varustetaan ottamaan selvää hirviöstä ja mahdollisuuksien mukaan vapauttamaan merenkulkijat sen aiheuttamista vaaroista. Amerikkalainen Abraham Lincolnin retkikunta etsii hirviötä tuloksettomasti viikkokausia, kunnes se viimein saa ensimmäisen havainnon siitä. Kohtaaminen hirviön kanssa saa aluksen haaksirikkoutumaan. Ainoat laivan uppoamisesta pelastuneet ovat Pariisin luonnonhistoriallisen museon professori herra Aronnax, hänen palvelijansa Conceil sekä kanadalainen valaanpyytäjä Ned Land, jotka saavat todeta päätyneensä etsimänsä hirviön, Nautiluksen, sisään ihmiskuntaa vieroksuvan kapteeni Nemon vangeiksi.

Kyllä tämä nyt vielä jää ipanalle lukematta. Kirjan alussa vielä ajattelin, että eivät nämä tietyt menneiden aikojen nykynäkökulmasta käsittämättömät ajattelutavat haittaa, kunhan niistä vaan juttelee ja selittää lapselle niiden taustoja. Mutta kyllä se loputon eläinten lahtaaminen  alkoi olla minulle vähän liikaa. Merenalaiseen maailmaan ja sen eläimistöön tutustuminen tuntuu tarkoittavan Nautiluksen väelle liian usein vain tappamista. Jokainen uusi laji pitää ikään kuin ottaa haltuun ampumalla, silloinkin kun sillä ei ole merkitystä ruuansaannin kannalta.

Kaikkein omituisin on kohtaus, jossa Ned Land haikailee hetulavalasparven havaittuaan entiseen valaanpyytäjän elämäänsä ja kapteeni Nemo puolestaan pitää ylevän puheen, jossa hän vastustaa eläinten tappamista turhan takia:

– Enkö saisi yrittää pyytää niitä, kapteeni, ehdotti kanadalainen, – etten kokonaan unohtaisi ammattiani?

– Miksi pitäisi tappaa vain huvin vuoksi? vastasi kapteeni. – Emme tee mitään valaanrasvalla.

– Mutta annoittehan Punaisella merelläkin pyydystää merilehmän, huomautti kanadalainen.

– Silloin tarvitsin tuoretta lihaa miehistölle. Nyt tappaisimme vain tappaaksemme. Tiedän hyvin ihmisen pitävän sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalaiden joukossa, mutta en hyväksy sellaisia verisiä ajanvietteitä.

Ja vain hetkistä myöhemmin sama ylevä kapteeni Nemo havaitsee kaskelotteja, jotka ilmeisesti muodostavat jonkinlaisen poikkeuksen tähän sääntöön:

– Näettekö tuolla tuulen alla noin kahdentoista kilometrin päässä täältä mustia pilkkuja, jotka liikkuvat tänne päin? Ne ovat kaskelotteja, hirveitä petoja. Olen joskus tavannut kaksi- jopa kolmisatapäisiä parvia. Ne ovat julmia raatelijoita, jotka on paras hävittää.

—

– Odottakaahan, herra Aronnax, sanoi kapteeni Nemo. – Kohta saatte katsella ajojahtia, jonka vertaista ette ole ennen nähnyt. Kaskelotteja kohtaan en tunne minkäänlaista sääliä, ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita.

—

Nautilus oli muuttunut hirveäksi harppuunaksi, jota päällikkö taitavasti käytteli. Se porhalsi kaskelotteja päin ja ajoi valtavien lihavuorien läpi jättäen molemmille puolilleen sätkytteleviä palasia.

Verilöylyn jälkeen meri on punaisenaan kaskelottien verestä ja täynnä silvottuja ruumiita. Juu en lue tätä lapselle. Saa sitten itse joskus isompana lukea, jos silloin vielä nämä perinteiset seikkailukirjat kiinnostavat.

Onneksi löysin kirpparilta kuvitetun lyhennelmän tästä Vernen klassikosta. Vaikka yleensä en voi ihan täydellä vakavuudella suhtautua klassikkokirjojen lyhennelmiin, niin tässä tilanteessa lyhennelmä on aivan erinomaisen tarkoituksenmukainen! Tekstiä on sivumäärään suhteutettuna edelleen aika paljon, vaikka kuvitus viekin sivujen pinta-alasta suuremman osan kuin teksti. Kaskelottikohtaus ja muu yletön tappaminen on jätetty pois ja jäljellä on juuri sitä, mitä kuusivuotias kaipaa: mereneläviä, hylkyjä, vanhanajan seikkailua, löytöretkeilyä, jännitystä ja vaaroja, joista ainakin päähenkilöt selviävät aina ehjin nahoin.

Pienelle seikkailijalle

Walko : Jänö ja Mesikarhu -sarja.

Kustannus-Mäkelä, 2011.

Jänö ja Mesikarhu ovat Kustannus-Mäkelän uuden kuvakirjasarjan sankareita, jotka seikkailevat ja ratkovat arvoituksia Käpälälehdossa.

Onpa ilo lukea ipanalle tällaisia leppoisia seikkailukuvakirjoja! Nämähän ovat kuin nenä päähän tuollaiselle viisivuotiaalle pikkupojalle! Sopivat varmasti isommillekin lapsille ja tytöillekin, mutta sattuneesta syystä minä ajattelen tätä nyt viisivuotiaan pojan kannalta.

Ystävykset Jänö ja Mesikarhu seikkailevat neljässä kirjassa:  Jättiläisen jäljillä, Pakkolasku Karhukalliolle, Ruokarosvon arvoitus ja Sateenkaaren salaisuus. Niissä etsitään valtavat jalanjäljet jättänyttä otusta, pelastetaan kuumailmapallolla pakkolaskun tehnyt muka-sankarikoala, napataan kiinni eläinten ruokavarastot tyhjentänyt ryökäle ja etsitään aarretta sateenkaaren päästä.

Parasta näissä Käpälälehdon seikkailuissa on, että ne ovat tavallaan aika arkisia, tai no, ei kai kuumailmapallon pakkolasku nyt ihan normaalia arkea ole. Arkinen on siis väärä sana, mutta mikäköhän olisi se oikea sana… Tunnelma vain on ihastuttavan leppoisa. Käpälälehdossa eläimet ovat ystäviä keskenään ja hyväksyvät toisensa, mutta se ei tunnu ollenkaan teennäiseltä makeilulta. Ristiriitojakin eläinten välillä saattaa joskus olla, mutta ne saadaan selvitettyä inhimillisellä (jos nyt eläinsadun kohdalla voi niin sanoa) ja viisaalla tavalla. Hauskuuden ja jännityksen lisäksi Jänö ja Mesikarhu tarjoilevat vähän ajattelemisen aihetta ystävyyssuhteita ja sosiaalisia taitoja harjoitteleville.

(Kuvan lähde: Kustannus-Mäkelä)

Hauskan haastava Taro

Timo Parvela : Taro maan ytimessä.

Kuvitus :  Jussi Kaakinen. WSOY, 2010.

Taro maan ytimessä on saanut maata yllättävän paljon kirjaston hyllyssä. Siitäkin huolimatta, että olen pitänyt sitä paljon tyrkyllä esittelytelineessä. Lopulta piti siis ottaa Taro meille kotiin kunnon koekäyttöön.

(Tässä kohdassa on huomautettava, että vaikka luemme kyllä kotona paljon, niin emme lue massoittain kirjoja. Emme lue läpi läheskään kaikkea sitä, mitä meille pienen kirjaston lastenosastolle tulee. Ipana kun ihastuu johonkin kirjaan, sitä luetaan läpi kerta toisensa perään, joten ihan kaikkea ei ehdi lukea.)

Kirjassa Taro ja hänen karhuystävänsä alkavat kaivaa kuoppaa ja päätyvät lopulta rakentamallaan koneella maan ytimeen. Siellä asuu hirviömäinen jättiläistoukka, joka uhkaa jauhaa koko maapallon leuoissaan hiekaksi, ellei Taro anna hänelle keksejä – mutta karhu menee ja hotkaisee keksit parempiin suihin. Taron on pelastettava maailma jättiläistoukan kidasta!

Edelleen aion laittaa tätä kirjaa tyrkylle, ja nyt ehkä vieläkin enemmän kuin ennen, sillä kirja on mukavalla tavalla haastava sekä aikuiselle että lapselle. Taro ei ole parhaimmillaan aivan pienimpien kuvakirjaikäisten lasten kanssa, sillä se vaatii lapselta kykyä seurata sarjakuvamaista kuvitusta ja päätellä siitä asioita, joita ei sanota tekstissä. Jos ei tätä lukiessa kuvanlukutaito kehity, niin ei sitten mistään. Tekee muuten ihan hyvää tällekin hyvin tekstikeskeiselle äidille. Taro haastaa myös aikuisen ennakkokäsitykset siitä, millainen kuvakirjan pitäisi olla. Surrealismi ja scifi-henkisyys eivät ole kuvakirjoissa kovin tuttua. Kirja ei anna ”oikeita” selityksiä, vaan esimerkiksi se, mitä maan ytimessä on, on täysin Taron oman mielikuvituksen tuotetta. Lapsen kanssa siis saattaa vähän joutua keskustelemaan siitä, mitkä tarinan elementit ovat todellisuudessa mahdollisia ja mitkä eivät. Taro ei ole ns. kasvatuksellinen kirja, mutta ei silti puhtaasti viihteellinenkään, sillä sellaiseksi se on liian haastava.

Mutta tämä haaste kannattaa ottaa vastaan, sillä luvassa on paljon huumoria ja jännitystä!

(Kuvan lähde: WSOY)