Kepler62: Kutsu

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler62. Kirja yksi : Kutsu. WSOY 2015. 121 s. Kuvitus: Pasi Pitkänen

Minulle scifi- ja dystopiakirjat olivat alakouluiässä tärkeitä yhteiskunnallisen ajattelun ja ymmärryksen laajentajia, ja siksi olen harmitellut sitä, että tämä genre ei ole ollut muodissa varhaisnuorten kirjoissa. Nuorille ja nuorille aikuisille varsinkin romantiikkakermavaahdolla kuorrutettua dystopiaa kyllä on kirjoitettu. Jospa Kepler62 aloittaisi uuden buumin! Maailma on ylikansoitettu, luonnonvarat hupenevat, suuria alueita on aavikoitunut ja tuloerot ovat kasvaneet niin, että rikkaat ja köyhät elävät täysin eri maailmoissa. Hedelmät, tuore maito ja leipä ja uudet vaatteet ovat köyhille saavuttamatonta luksusta. On uusien löytöretkien aika, sillä maapallo hupenevine luonnonvaroineen ei tule pitkään enää riittämään ihmiskunnalle. Hallitus valvoo kaikkea, jotta se voisi auttaa ihmisiä selviytymään vaikeissa oloissa ja estää nälänhätää ja sotia. Veljekset Ari ja Joni vain ovat jo lakanneet luottamasta Hallitukseen ja sen hyvään tahtoon. Heidän äitinsä on lähtenyt taas jonnekin hankkiakseen perheelleen rahaa ja ruokaa, parempaa elämää, ja veljesten on pärjättävä keskenään. Jos Hallitus saisi tietää, se kyllä puuttuisi asiaan, sillä Hallitukselle lapset ovat tulevaisuus. Lasten on saatava olla lapsia, mikä käytännössä tarkoittaa, että todellisuus on pidettävä lapsilta piilossa. Mutta myös köyhän lapsi himoitsee asioita, jotka ovat saavuttamattomissa, kuten nyt vaikka kohuttua, maailman vaikeimmaksi peliksi mainostettua konsolipeliuutuutta. Kepler62-peliä ei ole kukaan vielä saanut pelattua läpi ja huhut kertovat, että sen läpipäässeet saavat jonkinlaisen kutsun, mutta kukaan ei tiedä mihin. Kepler 62-sarjan ensimmäinen osa Kutsu on toimiva ja tyylipuhdas scifi-dystopia, jollaisia ei näin nuorille pitkiin aikoihin tai ehkä koskaan ole suunnattu. Kuvitus ja teksti toimivat aivan mahtavasti yhteen niin, että syntyy elokuvamaisen visuaalisia vaikutelmia. Jo kansilehdillä kuva ikään kuin zoomautuu avaruudesta yleiskuvaksi, jossa on kaksi lasta vuoristomaisemassa ja siitä sisätiloihin laajaan puolilähikuvaan. Vastaavanlaisia visuaalisia tarinankuljetustapoja on käytetty paljon. Kirjassa on myös koko aukeaman kuvia, joiden sisään teksti on sijoitettu kuvakirjamaisesti, mutta toisaalta välillä on monta sivua ilman kuvia. Kuvien ja tekstin rytmitys todella onnistunutta. Väkivaltaa tässä kirjassa ei ole, jos poikien pelaamassa konsolipelissä tapahtuvaa örkkien ammuskelua ei lasketa, mutta epäluottamuksen, epävarmuuden ja dystopiaan liittyvä pelon ilmapiiri on silti ajan läsnä.

Hirviöakatemia

Martin Widmark : Hirviöakatemia (Kauhuagentti Nelli Rapp 1). Tammi 2010. 86 s. Kuvitus : Christina Alvner

Olen ottanut viime aikoina aika paljon helppolukuisia kirjoja meille luettaviksi. Ipana osaa siis jo lukea oikein hyvin, mutta kärsivällisyys ja luottamus omiin taitoihin eivät vielä riitä helppolukuistenkaan kirjojen lukemiseen. Niinpä olen lukenut niitä hänelle ääneen, ja sitten hän selailee kirjoja omine nokkineen. Jo kertaalleen kuulemastaan tarinasta hän kyllä sitten lukee välillä pitkiäkin pätkiä, kunhan vain teksti on riittävän isokokoista.

Nelli perheineen saa päivälliskutsun Hannibal-sedältä, jonka kanssa he eivät ole olleet missään tekemisissä vuosiin. Nelliä pitkästyttää jo etukäteen ajatellakin kutsuja, joilla ei voi muuta kuin istua paikoillaan, muistaa pöytätavat ja kuunnella aikuisten ikävystyttäviä juttuja. Kuinka väärässä hän onkaan!

Hannibal-setä asuu melkoisessa linnassa, jota Nelli lähtee tutkimaan päivällisen jälkeen. Sedän jättiläismäinen ja kolhon näköinen palvelija yllättää Nellin nuuskimasta setänsä posteja ja huijaa muka wc:tä etsivän Nellin synkkään portaikkoon. Portaikon päästä ei kuitenkaan löydy kasaa eksyneiden lasten luurankoja ja pääkalloja, vaan aivan tavallisen näköinen luokkahuone! Käy ilmi, että Hannibal-setä on kauhuagentti ja Nelli on kutsuttu hänen luokseen, jotta voitaisiin ottaa selvää, olisiko hänestäkin agentiksi. Ensin hänelle opetetaan faktoja vampyyreista, ja niiden perusteella hänen on selviydyttävä kokeesta. Hänen on tehtävä suunnitelma, kuinka hän taistelisi vampyyria vastaan ja tekisi sen vaarattomaksi.  Ensin tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta lopulta ovela ja rohkea Nelli keksii, miten tunkeutua vampyyrin linnaan ja huijata sitä.

Hirviöakatemia oli taas yksi niistä kirjoista, joita olin työssäni jo kovasti kaivannutkin. Kuinka monet pikkukoululaiset kyselivät kivoja kauhukirjoja luettavikseen, mutta heille sopivia kirjoja oli yksinkertaisesti olemassa aivan liian vähän! Vaikka he kyselivät kauhua, he eivät oikeasti halunneet kauhua vaan pikkuisen jännittäviä, lyhyitä ja helppolukuisia tarinoita erilaisista hirviöistä, kummituksista tai vampyyreista, ja sellaiset kirjat olivat todella harvassa. Hirviöakatemia aloitti Kauhuagentti Nelli Rapp -sarjan, joka ryhtyi paikkaamaan tätä valtavaa aukkoa kirjatarjonnassa. Näissä kirjoissa kauhu on juuri sopivan tasoista. Tässä sarjan aloitusosassa on oikeastaan todella nerokas ratkaisu, sillä suurin osa kirjan varsinaisista kauhuelementeistä on vain Nellin mielikuvituksen tuotetta. Vampyyrin kohtaaminen tapahtuu Nellin kirjoittamassa tarinassa, jota vielä katkovat kauhuagenttien opettajan ja Nellin kauhuagenttikelpoisuuden testaajan Lappaja-Leenan kommentit. Kauhu on siis etäännytetty juuri niin hyvin kuin se vain on mahdollista ilman huumoria. Huumori taas on minusta kauhutarinoissa samoin kuin fantasiassakin sellainen tekijä, joka rikkoo tarinan sisäistä todellisuutta. Muutenkaan minusta ei ainakaan lasten ole kovin tervettä lukea sellaista kauhua, jota ei kestä ilman vitsikkäitä kevennyksiä. Kuusivuotiaalle, tarinoihin hyvin voimakkaasti eläytyvälle ipanalle tarina oli silminnähden jännnittävä, mutta omien sanojensa mukaan ei kuitenkaan liian jännittävä.

Taas kerran täytyy kiitellä näitä ruotsalaisia, jotka osaavat tehdä todella hyviä helppolukuisia kirjoja! Lisäplussa tulee vielä siitä, että kirjan päähenkilö on tyttö, mutta sillä ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Nellin tilalla voisi yhtä hyvin olla poika ilman että se vaikuttaisi tarinassa mihinkään. Juuri näitä minä aina kaipailen! Olisipa enemmänkin sellaisia tyttöhahmoja, joihin myös pojat pystyisivät samastumaan eikä aina vain toisin päin. ”Jooko et mä oon Nelli?” kysyi ipana kun aloimme lukea tätä toista kertaa.

Vihdoin toimivaa ensifantasiaa!

Jo Salmson : Tam kerjäläispoika (Lohikäärmeratsastaja 1) Tammi 2012. 119 s. Kuvitus : Åsa Ekström

Tätä minä olen odottanut jo pitkään. Lyhyt ja helppolukuinen fantasiakirja! Nyt on jotain, mitä tarjota niille, jotka haluaisivat lukea fantasiaa mutta eivät vielä pysty lukemaan kovin pitkää ja pienellä kirjaisimella painettua kirjaa. Kertaalleen ehdin jo innostua silloin, kun Lohikäärmeakatemia-kirjat olivat vasta tulossa, mutta sen sarjan ensimmäiseen kirjaan petyin todella pahasti. Vaikka kirja on ohut, sain luettua ensimmäisen osan Uusi oppilas juuri ja juuri loppuun asti, suurella vaivalla ja aivan väkisin, ja jatko-osia en todellakaan enää jaksanut lukea. Kirja oli minusta yksinkertaisesti niin kammottavan huono, etten ikinä voisi Lohikäärmeakatemia-sarjaa suositella kenellekään. Minä en siedä yhtään tuollaista huumorifantasiaa, jossa tärkeintä on vain heittää hyvää (tai ”hyvää”) läppää niin kuin jossain kammottavan mauttomassa varhaisnuorten sitcomissa. Minusta fantasiamaailman pitää olla ikään kuin totta. Jotta ihan millaisessa tahansa maailmassa elävään mihin tahansa olentoon voisi samastua, on sen henkilön tai olennon tunteet otettava tosissaan. Ei fantasiahahmoa saa heitellä miten vaan ja nauraa päälle niin kuin hän olisi joku vasten tahtoaan esiintymään joutunut sirkuspelle.

No mutta unohdetaanpa nyt kammotukset kun on tilalle jotain parempaakin. Tam on orpopoika, joka elää Demarin kaupungin uloimmalla kehällä köyhien, varkaiden ja kerjäläisten joukossa. Niin kauan kuin Tam muistaa, hän on seissyt iltaisin uloimmalla kaupunginmuurilla ihastelemassa tasangon yli lentäviä lohikäärmeitä.

Talvi on tulossa eikä Tamin pienestä lautahökkelistä ole tarpeeksi suojaa. Tam ei enää keksi muuta vaihtoehtoa kuin varastaa jotain pientä mutta riittävän arvokasta aateloidun miehen muuttokuormasta. Tamia jo jonkin aikaa vaivannut päänsärky tekee hänet heikoksi ja pahoinvoivaksi, joten hän ei huomaa ajoissa joutuneensa ansaan. Hän jää kiinni ja hänet viedään tyrmään. Tam on hyvin heikkona. Hän kuulee päässään ääniä ja pelkää tulevansa hulluksi, mutta äänet ovatkin jotain aivan muuta. Pian selviää, että Tam pystyy keskustelemaan ajatuksen voimalla lohikäärmeen kanssa. Hän on siis ensimmäinen oikea Lohikäärmeratsastaja vuosikausiin!

Vaikka tarina jää erittäin pahasti kesken, helppolukuisessa kirjasarjassa on hyvin tarkoituksenmukaista pitää yksittäinen nide näin ohuena. Tämähän on oikeastaan vain kuin paksumman fantasiakirjan ensimmäinen luku. Mikään ei vielä pääty, vaan tästä koko tarina vasta alkaa. Seuraava kirja on siis luettava!

Tekstimäärä per sivu on aika sopiva vasta vähän lukevalle ja kuvat vievät paljon tilaa sivuilta. Tyylikäs mangahenkinen kuvitus sopii hyvin tähän vanhanaikaiseen ja karuun fantasiamaailmaan. Toki maailma ja sen tapahtumat ovat kohtuullisen yksinkertaisia, sillä helppolukuisuuus väkisinkin vähän verottaa tarinan tapahtuma- ja henkilömäärää ja maailman yksityiskohtaisempaa kuvailua. Mutta ollenkaan liian yksinkertainen tämä kirja ei ole, siis sillä tavalla, että tulisi sellainen olo, että tässä lukemaan oppinutta lasta aliarvioitaisiin. Ruotsalaiset kyllä osaavat näiden helppolukuisten kirjojen kirjoittamisen! Esimerkiksi Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimisto – ja Kauhuagentti Nelli Rapp -sarjat sekä Anna Janssonin Emil Wern tutkii -dekkarit ovat yhtä vakuuttavaa laatua, riittävän yksinkertaisia mutta silti kiinnostavia.

Erityisesti minua miellytti tässä Tam-kirjassa se, että vaikka Tamin kotikaupunki Demar muistuttaa keskiaikaista kaupunkia, maailma on kuitenkin hyvin tasa-arvoinen. Päähenkilö on poika, mutta muussa hahmogalleriassa ei ole jaettu erilaisia rooleja vain sukupuolen perusteella. Lohikäärmerenkien joukossa on sekä tyttöjä että poikia ja Tamin ystävä, vanha sotilas Hind on nainen.

Ykkösjätkät

Ansu Kivekäs : Ykkösjätkät. Kirjava kukko -sarja. Tammi, 2012. 125 s. Kuvitus : Terese Bast.

Anton on katkera, kun äidin lupaama uimahallireissu jää väliin. Sen sijaan heille tuleekin kylään äidin opiskelukaveri Marke 9-vuotiaan poikansa kanssa. Kyösti on pari vuotta Antonia vanhempi ja hiukan erikoinen tapaus. Hän on pukeutunut mustaan pukuun, kiiltonahkakenkiin ja aurinkolaseihin kuin mikäkin agentti. Anton on ensin aivan ihmeissään, mutta yhteiset jutut kyllä löytyvät nopeasti. Muuttomiehet Hikinen ja mänitsör laittavat Antonin kodin uuteen uskoon ja hävittäjälentäjien jäljiltä taas naapurin mummon parveke on yksi hävityksen kauhistus.

Ykkösjätkät on helppolukuinen Kirjava kukko -sarjan kirja, jossa on suhteessa sarjan muihin kirjoihinkin sopivan vähän ja sopivan suurikokoista tekstiä. Tämä on kiva kirja sekä minun että 6-vuotiaan testikuulijan mielestä. Kirja on jaettu kolmeen osaan, jotka koostuvat vielä erikseen lyhyistä luvuista. Kyösti on hauska ja omalaatuinen, mutta silti ainakin minun silmääni ihan todentuntuinen hahmo. Kyöstin tapa reagoida vanhempien kieltoihin ja käskyihin agenttityyliin on myös minusta huvittava, samaan tyyliin kuin Lassi ja Leevi – niin absurdia ja niin lähellä tosielämää:

–          Kiitos, mutta ei kiitos, Kyösti keskeytti. – Minä syön vain aitoja dominokeksejä, joiden halkaisija on keskimäärin neljä pilkku kolme senttimetriä…

–          Kyöstiii! Marke sanoi taas SILLÄ äänellä. – Kyösti!

–          Ja Kyösti kuulee! Tämä selvä, Kyösti mumisi taas paidankaulukseensa.

Ainakin aikuisia saattaa huvittaa myös poikien äitien käyttämä pseudoyliopistojargon:

–          Diskotanssin dissonanssin distanssi stimuloi, äiti sanoi.

–          Nimenomaan! Marke vastasi innoissaan.  – Omnipotentti monokkeli optikolla…

Hävittäjälentäjäleikin jälkeen kuullaan naapurin Hildur-mummon omia kokemuksia sodasta ja pommikoneiden pelottavien äänten kuuntelemisesta perunakellarissa. Kerrankin tällaisessa tilanteessa tietomäärä maltetaan pitää niin kohtuullisena, että tilanne säilyy luontevana eikä ala muistuttaa väkisin tarinaan ympättyä historian oppituntia.

Vaikka Kyöstillä ja Antonilla on kaksi vuotta ikäeroa ja Kyösti kyllä muistaa siitä vähän väliä huomauttaa, pojat tulevat silti hyvin toimeen. Viimeisessä luvussa saadaan myös huomata, että isotteleva kolmasluokkalainenkaan ei loppujen lopuksi ole ihan niin iso kuin mitä hän haluaisi olla.

On miellyttävää lukea Kyöstin kaltaisesta hiukan omalaatuisesta lapsesta näin neutraalisti kerrottuna. Erilaisuus ei ole ongelma eikä edes tarinan keskeinen sisältö. Kyöstistä ei tuoda esille mitään sellaista, josta kävisi ilmi, että hän olisi oikeasti jollain tavalla poikkeava. Kunhan nyt vain on hiukan omanlaisensa, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu poika.

(Kansikuvan lähde: Tammi)

Pienelle seikkailijalle

Walko : Jänö ja Mesikarhu -sarja.

Kustannus-Mäkelä, 2011.

Jänö ja Mesikarhu ovat Kustannus-Mäkelän uuden kuvakirjasarjan sankareita, jotka seikkailevat ja ratkovat arvoituksia Käpälälehdossa.

Onpa ilo lukea ipanalle tällaisia leppoisia seikkailukuvakirjoja! Nämähän ovat kuin nenä päähän tuollaiselle viisivuotiaalle pikkupojalle! Sopivat varmasti isommillekin lapsille ja tytöillekin, mutta sattuneesta syystä minä ajattelen tätä nyt viisivuotiaan pojan kannalta.

Ystävykset Jänö ja Mesikarhu seikkailevat neljässä kirjassa:  Jättiläisen jäljillä, Pakkolasku Karhukalliolle, Ruokarosvon arvoitus ja Sateenkaaren salaisuus. Niissä etsitään valtavat jalanjäljet jättänyttä otusta, pelastetaan kuumailmapallolla pakkolaskun tehnyt muka-sankarikoala, napataan kiinni eläinten ruokavarastot tyhjentänyt ryökäle ja etsitään aarretta sateenkaaren päästä.

Parasta näissä Käpälälehdon seikkailuissa on, että ne ovat tavallaan aika arkisia, tai no, ei kai kuumailmapallon pakkolasku nyt ihan normaalia arkea ole. Arkinen on siis väärä sana, mutta mikäköhän olisi se oikea sana… Tunnelma vain on ihastuttavan leppoisa. Käpälälehdossa eläimet ovat ystäviä keskenään ja hyväksyvät toisensa, mutta se ei tunnu ollenkaan teennäiseltä makeilulta. Ristiriitojakin eläinten välillä saattaa joskus olla, mutta ne saadaan selvitettyä inhimillisellä (jos nyt eläinsadun kohdalla voi niin sanoa) ja viisaalla tavalla. Hauskuuden ja jännityksen lisäksi Jänö ja Mesikarhu tarjoilevat vähän ajattelemisen aihetta ystävyyssuhteita ja sosiaalisia taitoja harjoitteleville.

(Kuvan lähde: Kustannus-Mäkelä)

Hauskan haastava Taro

Timo Parvela : Taro maan ytimessä.

Kuvitus :  Jussi Kaakinen. WSOY, 2010.

Taro maan ytimessä on saanut maata yllättävän paljon kirjaston hyllyssä. Siitäkin huolimatta, että olen pitänyt sitä paljon tyrkyllä esittelytelineessä. Lopulta piti siis ottaa Taro meille kotiin kunnon koekäyttöön.

(Tässä kohdassa on huomautettava, että vaikka luemme kyllä kotona paljon, niin emme lue massoittain kirjoja. Emme lue läpi läheskään kaikkea sitä, mitä meille pienen kirjaston lastenosastolle tulee. Ipana kun ihastuu johonkin kirjaan, sitä luetaan läpi kerta toisensa perään, joten ihan kaikkea ei ehdi lukea.)

Kirjassa Taro ja hänen karhuystävänsä alkavat kaivaa kuoppaa ja päätyvät lopulta rakentamallaan koneella maan ytimeen. Siellä asuu hirviömäinen jättiläistoukka, joka uhkaa jauhaa koko maapallon leuoissaan hiekaksi, ellei Taro anna hänelle keksejä – mutta karhu menee ja hotkaisee keksit parempiin suihin. Taron on pelastettava maailma jättiläistoukan kidasta!

Edelleen aion laittaa tätä kirjaa tyrkylle, ja nyt ehkä vieläkin enemmän kuin ennen, sillä kirja on mukavalla tavalla haastava sekä aikuiselle että lapselle. Taro ei ole parhaimmillaan aivan pienimpien kuvakirjaikäisten lasten kanssa, sillä se vaatii lapselta kykyä seurata sarjakuvamaista kuvitusta ja päätellä siitä asioita, joita ei sanota tekstissä. Jos ei tätä lukiessa kuvanlukutaito kehity, niin ei sitten mistään. Tekee muuten ihan hyvää tällekin hyvin tekstikeskeiselle äidille. Taro haastaa myös aikuisen ennakkokäsitykset siitä, millainen kuvakirjan pitäisi olla. Surrealismi ja scifi-henkisyys eivät ole kuvakirjoissa kovin tuttua. Kirja ei anna ”oikeita” selityksiä, vaan esimerkiksi se, mitä maan ytimessä on, on täysin Taron oman mielikuvituksen tuotetta. Lapsen kanssa siis saattaa vähän joutua keskustelemaan siitä, mitkä tarinan elementit ovat todellisuudessa mahdollisia ja mitkä eivät. Taro ei ole ns. kasvatuksellinen kirja, mutta ei silti puhtaasti viihteellinenkään, sillä sellaiseksi se on liian haastava.

Mutta tämä haaste kannattaa ottaa vastaan, sillä luvassa on paljon huumoria ja jännitystä!

(Kuvan lähde: WSOY)