Rautakoe

Holly Black & Cassandra Clare: Rautakoe (Magisterium 1). Otava 2015. 302 s.

Kuvan lähde: Otava

 

Nyt saatiin uusi vahva kilpailija ”mitä lukisin Harry Pottereiden jälkeen” -sarjaan! Spiderwickin kronikoiden takia kyllä oletin, että Rautakoe voisi olla hyvä, mutta ihan mitään tällaista en silti osannut odottaa. En muista aikoihin, jos koskaan Pottereiden jälkeen, lukeneeni kirjaa, jossa olisi näin paljon potentiaalia nousta kansainväliseksi fantasiakirjailmiöksi. Paljon tietysti riippuu jatko-osista, mutta odotan innolla!

”Älä koskaan luota taikuriin. Mitä ikinä teetkin, älä missään tapauksessa luota taikuriin.” Siinä käytännössä kaikki, mitä Callumin isä ikinä on kertonut Callille maagisesta maailmasta. Taikurit tulevat ja vievät pimeisiin käytäviinsä, käyttävät hyväkseen, tekevät kokeitaan eikä heidän heidän käsistään kukaan palaa elävänä. Maagit eivät piittaa kenestäkään tai mistään, ainoastaan omien tutkimustensa edistämisestä. He varastavat lapset perheiltään. He ovat hirviöitä. He tekevät lapsilla kokeita. He ovat syy siihen, että Callin äiti on kuollut. Hänen kuolemansa jälkeen Callin isä on kieltäytynyt olemasta missään tekemisissä maagien ja heidän maailmansa kanssa. Kun maagit lähtevät sotimaan, mitä tapahtuu usein, he eivät piittaa ihmisistä, jotka saavat sen vuoksi surmansa.

Mutta koska Callin vanhemmat ovat maageja ja hänellä todennäköisesti siis itselläänkin on maagisia voimia, hän saa kutsun maagien koulun, Magisteriumin, pääsykokeisiin. Ne on vain mokattava niin pahasti, että sen jälkeen saisi jatkaa tavallista elämäänsä eikä enää koskaan joutuisi vaivaamaan päätään maagien asioilla. Pääsykokeet todella menevät pieleen, vaikkakin vähän eri tavalla kuin Call oli ajatellut.

Pääsykokeessa Callum epäonnistuu täydellisesti, mutta siitä huolimatta elämä ei jatku entisellään. Sinne Call sitten päätyy, maagien tunneleihin, joissa häntä isän mukaan odottaa varma kuolema. Maagiseen elementtien maailmaan tutustuttuaan Callum alkaa kuitenkin olla sitä mieltä, että kaikki ei ehkä ole niin vaarallista kuin isä on kertonut. Mutta isä kertoi myös, että maagit ovat hyviä houkuttelemaan…

Jokainen Magisteriumin oppilas opiskelee oman mestarinsa johdolla muovaamaan maata, ilmaa, vettä ja tulta. Maagit oppivat kävelemään vahingoittumatta laavan halki, tutkimaan meren syvimpiä osia ilman happisäiliöitä, jopa lentämään. Maaginen maailma tuntuu Callista samaan aikaan sekä houkuttelevalta että pelottavalta. Hän on koko ikänsä oppinut pitämään maageja pahoina, mutta nyt hän ei enää olekaan asiasta niin varma.

Opiskelu mestari Rufuksen johdolla osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin hohdokkaaksi. Siinä missä muut ensimmäisen eli rautavuoden maagioppilaat oppivat mitä huimempia temppuja, Call ja muut Rufuksen oppilaat lajittelevat päivästä ja viikosta toiseen hiekkaa jyvä kerrallaan. Hiekkaa ja vain hiekkaa.

Ajan mittaan Callum alkaa silti viihtyä. Magisteriumissa hän on sentään vähän vähemmän friikki kuin sen ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa ikinä hän saa jopa ystäviä. Sellaisia ystäviä, joiden puolesta hän on valmis joutumaan vaikeuksiin ja jotka ovat yhtä lailla valmiita tulemaan apuun, jos Call on pulassa.

Maagien maailmassa on eletty väkinäisen rauhansopimuksen aikaa, mutta kaikki eivät enää usko rauhan säilymiseen. Magisteriumin ympärillä on alkanut liikkua entistä enemmän kaaoksen-riivaamia petoja, mistä epäluuloisimmat ovat päätelleet, että Vihollinen ei ole noudattanut rauhansopimuksen ehtoja vaan ainoastaan kokoaa kaikessa rauhassa entistä suurempaa armeijaa.

Yhteneväisyyksiä Pottereiden kanssa on paljon. Taikamaailman sisäoppilaitokseen matkustaa tässäkin kirjassa itsensä aina erilaiseksi ja hyljeksityksi tuntenut nuori, joka ei tiedä mitään taikamaailmasta, omista taikavoimistaan eikä omasta erityisyydestään. Loppujen lopuksi olennaisimmat yhtymäkohdat ovat kuitenkin tarinan takana olevia psykologisia asetelmia, jotka tekevät tarinasta suuren kertomuksen. Varsinkin pahuutta sekä Harry että Callum joutuvat pohtimaan. Miten vastustaa pahuutta joka ei tule ulkopuolelta vaan on irrottamaton osa omaa persoonaa? Tekeekö jokin selittämätön yhteys pahuuteen ihmisestä itsestäänkin pahan?  Mikä sen lopulta ratkaisee, millainen ihminen on? Voiko ihmisen kohtalo olla etukäteen määrätty? Vai voiko omilla valinnoilla uhmata kohtaloaan?

Rautakoe lähtee synkkyydessä jostain sieltä Harry Potterien nelososan tienoilta, joten Magisteriumissa ei pääse aloittamaan ollenkaan niissä kevyen humoristisissa tunnelmissa, joissa alkupään Pottereissa vielä liikutaan. Mutta se ei toisaalta ole ollenkaan huono juttu, sillä eri tunnelmissa liikkeelle lähtevä tarina luonnollisesti tuntuu vähemmän vanhan toisinnolta. Vaikka yhtymäkohtia tosiaan on paljon, Magisteriumin maailma on kuitenkin ihan omanlaisensa. Mitään muuta negatiivista sanottavaa en Rautakokeesta ole vielä keksinyt kuin sen toimitustyön laatu: kirja on aivan pullollaan kirjoitusvirheitä, ikään kuin käytössä ei olisi ollut edes yksinkertaisintakaan oikolukuohjelmaa. Yhtään heikommassa kirjassa virheiden määrä voisi jo viedä lukuhalut, mutta näin hyvässä kirjassa sen vielä jotenkin sietää.