RSS-syöte

Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2016

Rautakoe

Posted on

Holly Black & Cassandra Clare: Rautakoe (Magisterium 1). Otava 2015. 302 s.

Otava verkkokauppa : Magisterium : 9789511271956

Kuvan lähde: Otava

 

Nyt saatiin uusi vahva kilpailija ”mitä lukisin Harry Pottereiden jälkeen” -sarjaan! Spiderwickin kronikoiden takia kyllä oletin, että Rautakoe voisi olla hyvä, mutta ihan mitään tällaista en silti osannut odottaa. En muista aikoihin, jos koskaan Pottereiden jälkeen, lukeneeni kirjaa, jossa olisi näin paljon potentiaalia nousta kansainväliseksi fantasiakirjailmiöksi. Paljon tietysti riippuu jatko-osista, mutta odotan innolla!

”Älä koskaan luota taikuriin. Mitä ikinä teetkin, älä missään tapauksessa luota taikuriin.” Siinä käytännössä kaikki, mitä Callumin isä ikinä on kertonut Callille maagisesta maailmasta. Taikurit tulevat ja vievät pimeisiin käytäviinsä, käyttävät hyväkseen, tekevät kokeitaan eikä heidän heidän käsistään kukaan palaa elävänä. Maagit eivät piittaa kenestäkään tai mistään, ainoastaan omien tutkimustensa edistämisestä. He varastavat lapset perheiltään. He ovat hirviöitä. He tekevät lapsilla kokeita. He ovat syy siihen, että Callin äiti on kuollut. Hänen kuolemansa jälkeen Callin isä on kieltäytynyt olemasta missään tekemisissä maagien ja heidän maailmansa kanssa. Kun maagit lähtevät sotimaan, mitä tapahtuu usein, he eivät piittaa ihmisistä, jotka saavat sen vuoksi surmansa.

Mutta koska Callin vanhemmat ovat maageja ja hänellä todennäköisesti siis itselläänkin on maagisia voimia, hän saa kutsun maagien koulun, Magisteriumin, pääsykokeisiin. Ne on vain mokattava niin pahasti, että sen jälkeen saisi jatkaa tavallista elämäänsä eikä enää koskaan joutuisi vaivaamaan päätään maagien asioilla. Pääsykokeet todella menevät pieleen, vaikkakin vähän eri tavalla kuin Call oli ajatellut.

Pääsykokeessa Callum epäonnistuu täydellisesti, mutta siitä huolimatta elämä ei jatku entisellään. Sinne Call sitten päätyy, maagien tunneleihin, joissa häntä isän mukaan odottaa varma kuolema. Maagiseen elementtien maailmaan tutustuttuaan Callum alkaa kuitenkin olla sitä mieltä, että kaikki ei ehkä ole niin vaarallista kuin isä on kertonut. Mutta isä kertoi myös, että maagit ovat hyviä houkuttelemaan…

Jokainen Magisteriumin oppilas opiskelee oman mestarinsa johdolla muovaamaan maata, ilmaa, vettä ja tulta. Maagit oppivat kävelemään vahingoittumatta laavan halki, tutkimaan meren syvimpiä osia ilman happisäiliöitä, jopa lentämään. Maaginen maailma tuntuu Callista samaan aikaan sekä houkuttelevalta että pelottavalta. Hän on koko ikänsä oppinut pitämään maageja pahoina, mutta nyt hän ei enää olekaan asiasta niin varma.

Opiskelu mestari Rufuksen johdolla osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin hohdokkaaksi. Siinä missä muut ensimmäisen eli rautavuoden maagioppilaat oppivat mitä huimempia temppuja, Call ja muut Rufuksen oppilaat lajittelevat päivästä ja viikosta toiseen hiekkaa jyvä kerrallaan. Hiekkaa ja vain hiekkaa.

Ajan mittaan Callum alkaa silti viihtyä. Magisteriumissa hän on sentään vähän vähemmän friikki kuin sen ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa ikinä hän saa jopa ystäviä. Sellaisia ystäviä, joiden puolesta hän on valmis joutumaan vaikeuksiin ja jotka ovat yhtä lailla valmiita tulemaan apuun, jos Call on pulassa.

Maagien maailmassa on eletty väkinäisen rauhansopimuksen aikaa, mutta kaikki eivät enää usko rauhan säilymiseen. Magisteriumin ympärillä on alkanut liikkua entistä enemmän kaaoksen-riivaamia petoja, mistä epäluuloisimmat ovat päätelleet, että Vihollinen ei ole noudattanut rauhansopimuksen ehtoja vaan ainoastaan kokoaa kaikessa rauhassa entistä suurempaa armeijaa.

Yhteneväisyyksiä Pottereiden kanssa on paljon. Taikamaailman sisäoppilaitokseen matkustaa tässäkin kirjassa itsensä aina erilaiseksi ja hyljeksityksi tuntenut nuori, joka ei tiedä mitään taikamaailmasta, omista taikavoimistaan eikä omasta erityisyydestään. Loppujen lopuksi olennaisimmat yhtymäkohdat ovat kuitenkin tarinan takana olevia psykologisia asetelmia, jotka tekevät tarinasta suuren kertomuksen. Varsinkin pahuutta sekä Harry että Callum joutuvat pohtimaan. Miten vastustaa pahuutta joka ei tule ulkopuolelta vaan on irrottamaton osa omaa persoonaa? Tekeekö jokin selittämätön yhteys pahuuteen ihmisestä itsestäänkin pahan?  Mikä sen lopulta ratkaisee, millainen ihminen on? Voiko ihmisen kohtalo olla etukäteen määrätty? Vai voiko omilla valinnoilla uhmata kohtaloaan?

Rautakoe lähtee synkkyydessä jostain sieltä Harry Potterien nelososan tienoilta, joten Magisteriumissa ei pääse aloittamaan ollenkaan niissä kevyen humoristisissa tunnelmissa, joissa alkupään Pottereissa vielä liikutaan. Mutta se ei toisaalta ole ollenkaan huono juttu, sillä eri tunnelmissa liikkeelle lähtevä tarina luonnollisesti tuntuu vähemmän vanhan toisinnolta. Vaikka yhtymäkohtia tosiaan on paljon, Magisteriumin maailma on kuitenkin ihan omanlaisensa. Mitään muuta negatiivista sanottavaa en Rautakokeesta ole vielä keksinyt kuin sen toimitustyön laatu: kirja on aivan pullollaan kirjoitusvirheitä, ikään kuin käytössä ei olisi ollut edes yksinkertaisintakaan oikolukuohjelmaa. Yhtään heikommassa kirjassa virheiden määrä voisi jo viedä lukuhalut, mutta näin hyvässä kirjassa sen vielä jotenkin sietää.

Kirjavinkkilista kaverin kolmosluokkaliselle

Posted on

Facebookissa kaverit kyselivät lukuvinkkejä 3.-luokkalaisilleen, ja heti kun ehdin asiaan paneutua, totesin että nyt taisi tämä vinkkilista vähän lähteä lapasesta. Fb-keskustelun luonteeseen ei näin pitkä lista sovi, joten laitetaanpa se tänne jemmaan.

Koska lista on tehy ihan tiettyä kolmasluokkalaista, hänen ja hänen perheensä mieltymyksiä ajatellen, se ei ole mikään yleispätevä kolmosluokkalaisen lista.

Mutta tässä näitä: Aloitetaan fantasialla, ja ensimmäisenä omalla kolmasluokkalaisella jo testattuja:

Minun uusi ykkössuosikkini on Holly Blackin ja Cassandra Claren Rautakoe. Spiderwickin kronikoiden pohjalta kyllä osasin odottaa, että tämä voisi olla hyvä, mutta mitään ihan tällaista en odottanut! Tämähän on varteenotettavin mitä-lukea-kun-Potterit-on-luettu -kirja vuosikausiin, tai ehkä ikinä Pottereiden ilmestymisen jälkeen. Kirjoitan Rautakokeesta lähiaikoina vielä ihan erikseenkin. Tämä on synkempi kuin ensimmäiset Potterit, mutta jos ne on jo kaikki luettu, niin sitten varmasti ihan sopiva.
Holly Blackin ja Tony DiTerlizzi Spiderwickin kronikat -sarja tulikin fb:ssa jo ohimennen mainittua. Kirjat ovat ohuita, kuvitettuja ja melko helppolukuisia, mutta siihen nähden toiminta on yllättävän karua. Ei siis ihan niin pienten kirjoja kuin mitä pituudesta ja fontin koosta voisi kuvitella.

Keplo Leutokalma -kirjoista meidän kolmasluokkalainen tykkäsi kovasti, mutta vielä emme ole lukeneet kuin muistaakseni kaksi osaa. Niissä kyllä taistellaan ihan koko ajan, mutta jos se ei äitiä tai lasta haittaa, niin yhden hengen vertaistestiryhmä suosittelee lämpimästi. Jo pelkkä ajatus luurankoetsivästä päähenkilönä tuntui olevan melkein tajunnanräjäyttävä.

Sitten vielä testaamattomia. Siis lapsella testaamattomia, minä olen kyllä nämä lukenut. Suzanne Collinsin Alismaan tarinat -sarjaa aloin lukea alun perin Nälkäpelin innoittamana. Eihän nämä Gregor-kirjat sitten ihan Nälkäpelin veroisia olleet, mutta se on sikäli hyvä, että Nälkäpeliä en vielä kolmasluokkalaisen eteen iskisikään. Alismaan tarinat sopivat jo selvästi nuoremmille. En muista varmaksi, olenko joskus jostain Gregor-kirjasta blogannut, mutta jos en ole, niin se on paha puute. Sen verran verisiä taisteluja näissäkin kuitenkin on, että en ole vielä meidän 9-vuotiaan kanssa näitä lukenut, mutta kohta kyllä aloitetaan. Hyvänen aika, näissähän on vieläpä jättiläislepakoita, jotka ovat ihmisten kumppaneita! Eli meillä ainakin ihan nenä päähän -osastoa.

Reeta Aarnion Maan kätkemät ja sen jatko-osat voisivat myös sopia. Me luimme Pottereiden jälkeen ensimmäisen osan, mutta se oli silloin, yllättävää kyllä, liian jännittävä. Näiden kirjojen maailma on niin lähellä tavallisen suomalaisen koululaisen arkea, että sitä ei ole yhtä helppo ajatella jossain muussa, kaukaisessa ja epätodellisessa maailmassa tapahtuvaksi. Mutta näitäkin voisi jo kokeilla uudestaan.

Diana Wynne Jonesin Noidan veljen haluaisin jo kohta lukea ipanan kanssa, mutta minulla taitaa olla tämän kanssa vähän korkea kynnys aloittaa. Tämä on yksi omien kouluaikojeni suosikki, ja ehkä hiukan tiedostamattani vältän tämän lukemista, kun pelkään, ettei ipana arvostakaan sitä yhtä paljon kuin minä. Noidan veljen kanssa samaan sarjaan kuuluvat muut kirjat on suomennettu vasta tässä 2000-luvulla, mutta niistä en ole pitänyt ihan yhtä paljon. Tietenkään. Olisi varmaan pitänyt saada lukea nekin jo lapsena.

Rick Riordanin Percy Jackson -sarja ja Jacob Greyn Varismiekka ovat hiukan siinä rajoilla, että kannattaako vielä lukea. Percy Jacksoneiden lukemisesta minulla on kyllä sen verran pitkä aika, että en silloin vielä ollenkaan miettinyt niiden sopivuutta omalle lapselle, joka siis silloin oli tyyliin kolmevuotias. Ainakin niissäkin taistellaan melkoisesti, mutta tuskin sen enempää kuin Keplo Leutokalmassakaan. Jos Kreikan mytologiat kiinnostavat, niin nämä varmaan uppoavat. Varismiekassa ei ole muuta karmeaa, paitsi, öö, että päähenkilön vanhemmat ovat kuolleet aika karmealla tavalla hämähäkkilauman kynsissä. Sori, spoileri.

Klassikko-osastolta meidän kolmosluokkalainen on tykännyt kovasti Vernen Salaperäisestä saaresta, Tripodien ajasta ja Hughesin Kolme K – kaupungin valtias -kirjasta. Klassikon määritelmää ehkä vähän joudun nyt venyttämään, mutta nämä kaksi viimeistä ovat minulle henkilökohtaisesti scifi-klassikoita.

Sitten vielä sekalaista listana: jännitystä, huumoria, eläimiä, örkkimörkkejä ja sellaista ihan tavallista vaan:

Apps: Monsterijengi-kirjat (huumoria ja hirviöitä)

Cowell: Näin koulutat lohikäärmeesi ja jatko-osat (huumoria, viikinkejä ja lohikäärmeitä)

Dahl: Jali ja suklaatehdas

Hagmar: Etsiväpartio-kirjat (aika realistista lapset salapoliiseina -jännitystä)

Hirvonen: Tohtori Kalikali (aika paljon kaikkea, vaikea määritellä. Kirjoitinkohan tästä joskus blogiinkin…?)

Horst: Salamanterin arvoitus (aika realistista lapset salapoliiseina -jännitystä)

Itkonen: Sirkusjuna saapuu (terveisiä Absurdistanista!)

Krekelä: Hurjalinna (synkeänsävyinen mutta oikeastaan vanhanaikaisen kiltti noitasatu)

Kuhn: Miten herra Yrmäs Korttelikyylääjä joutui kauhukääkkien kaksintaisteluun ja maailma melkein muuttui ruusunpunaiseksi (huumoria, tästä löytyy blogin kätköistä jostain vähän lisääkin tietoa)

Lehtinen: Sirkuskoira Rico (sirkusta, koiria ja jännitystä)

Lindo: Villirilli Manolito (huumoria)

Lipasti: Viikinkisolmu (historiaa)

Martin: Kauhukartano-kirjat (huumoria ja hirviöitä)

Nesbo: Tohtori Proktori -kirjat (huumoria, seikkailua ja aikamatkailua)

Onkeli: Ahmattien yö (kekriperinnettä ja hirviöitä)

Parkkinen: Korppi-kirjat (eläimiä, huumoria ja kieli-ilotulitusta)

Reeve: Buster Bayliss -kirjat (huumoria, älyttömyyttä ja hirviöitä)

Sihvola: Muskelimummo (huumoria)

Walldén: Ruben-kirjat (salaperäistä jännitystä ja huumoria)

Veirto: Henkka & Kivimutka -kirjat (huumoria, kaveriporukan pölhöilyä ja vähän salapoliisitoimintaakin)

Vuosi 2015

Posted on

Viime vuonna minun yleisfiilikseni lasten- ja nuortenkirjojen lukemiseen oli, että ei vaan ole aikaa. Ei ehdi eikä aina jaksa. Illat kotona töiden jälkeen ovat täynnä touhua ja ääntä ja vaatimuksia. Aivotoiminta pysähtyy suunnilleen samoihin aikoihin tai jo vähän ennen kuin saan lapset nukkumaan. Lukeminen ei etene eikä ole niitä rauhallisia hetkiä, jolloin voisi jostain kirjasta blogatakin.

Alkuvuodesta yritin pitää listaa lukemistani kirjoista, mutta heti alkuun juutuin siihen, että en oikeasti ollut ihan kaikkia ”lukemiani” kirjoja lukenut kokonaan. Monia kirjoja luin ääneen lapselleni, ja koska minä en aina ehtinyt olla äänikirjana, niitä luki aina välillä joku muukin ja minulta jäi välistä kokonaisia lukuja. Eihän sellaisia kirjoja voi laittaa lukemiensa kirjojen listalle! Liian hitaasti karttuva lista alkoi tuntua lähinnä masentavalta. Painukoon hiiteen koko lista. Hmph. Kuka niitä tarvitsee.

No, kyllähän minä siitä huolimatta jotain listaa välillä kirjoitin. Vähän sellaista listaa, jossa nyt oli edes jotain. Mitään täydellistä listaa en edes yrittänyt.

Hyvä että yritin edes jotain. Nyt vuodenvaihteessa sain harvinaislaatuisen energiapiikin ja päätin kerätä muististani ja muista tiedostoistani täydennystä tuohon epätäydelliseen listaan. Ja huh, ihanko oikeasti olen ajatellut, että en ole ehtinyt lukea mitään! Listahan on pitkä kuin nälkävuosi, eikä se missään tapauksessa vieläkään ole täydellinen!

Taitaa olla niin, että olen käyttänyt kirja-aikani nimenomaan siihen lukemiseen. Kirjojen miettimiseen, niiden analysointiin ja niistä kirjoittamiseen ei ole jäänyt aikaa. Tai ei, ei varmaan ole kyse vain ajasta. Analysointi ja kirjoittaminen vaativat vielä lukemistakin enemmän pysähtymistä, kykyä (ja mahdollisuutta!) vain olla hetkessä.