RSS-syöte

Kauhuja ja kakkoja

Posted on

Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi Turun sanomissa oli maanantaina mielenkiintoinen juttu lukemisharrastuksen sukupuolijaosta.  Haastateltavana oli erityisesti poikien lukemiseen keskittynyt lukutaitotutkija ja kirjallisuuden professori William G. Brozo. Kansainvälisen lukutaitotutkimuksen (PIRLS 2011) mukaan suomalaisten poikien lukutaito on 4. luokalla jo huomattavasti heikompi kuin tyttöjen ja 15 vuoden ikään mennessä ero on kasvanut vielä suuremmaksi. PISA-tutkimusten mukaan suomalaiskoululaisten lukutaito on toki edelleen hyvä, mutta muiden maiden tuloksiin verrattuna meillä lukutaidossa on poikkeuksellisen suuri sukupuoliero. William G. Brozo pohti lehtijutussa mahdollisia syitä, jotka aiheuttavat tämän eron.

Monelta pojalta saattaa puuttua lukevan miehen malli ja siksi esimerkiksi urheilu mielletään miehisemmäksi toiminnaksi. Naiset sekä lukevat itse enemmän että myös ostavat enemmän kirjoja lapsille. Päiväkodeissa ja kouluissa luetaan kirjoja, mutta niissäkin henkilökunta on pääosin naisia. Samoin kirjastojen kirjavalikoiman valitsevat enimmäkseen naiset. Naiset toimivat joka kohdassa portinvartijoina. He valitsevat pienten poikienkin kirjat, ja aikuisten ja ikääntyneiden naisten houkuttelemiseksi käytetään takuulla eri tyyliä, sisältöjä ja markkinointikeinoja kuin millä saadaan koulupoika kiinnostumaan kirjoista. Tästä syystä pienille poikalukijoille ei ehkä ole tarjolla tarpeeksi heitä kiinnostavia kirjoja juuri siinä vaiheessa, kun itsenäinen lukemisharrastuksen ja lukuinnon pitäisi alkaa. He eivät pääse riittävän vapaasti valitsemaan, mitä haluavat lukea.

Luin tätä juttua aamupalapöydässä tokaluokkalaisen pojan kanssa, jolla oli juuri ollut viikonloppuläksynä lukea jotain ja kertoa siitä sitten maanantaina koulussa. Hän oli aivan ihmeissään, että eihän se lukeminen mikään tyttöjen juttu ole. Kerroin lehtijutussa mainittuja mahdollisia selityksiä tyttöjen ja poikien lukemisen eroista, mutta tämä tokaluokkalainen poika ei oikein tunnistanut koko ilmiötä. Heidän luokallaan kuulemma pojat ovat parempia lukijoita ja lukevan miehen mallikin on ihan perhepiirissä.

Minä kyllä olen nainen ja olen toiminut ja toimin edelleen jonkinlaisena portinvartijana lapseni lukemisen suhteen. Mutta lastenkirjatuntemukseni on tietysti vähän erilainen kuin keskimääräisen lapsenlapselleen kirjaa ostavan mummon, samoin näkemys siitä, millaisia kasvatuksellisia näkökohtia kannattaa huomioda kirjan valinnassa. Lukemisinto täytyy minusta ehdottomasti laittaa laadun edelle. Olemme kyllä lukeneet minusta melko heikkolaatuisiakin kirjoja, jos vain olen olettanut, että lapsi saattaisi niistä kiinnostua. Kirjan ja lapsen kiinnostuksenkohteiden pitää kohdata, joten meillä keskitytään kauhuun ja kakkoihin.

Minulla on menossa lastenkirjatuntemukseni kannalta oikeastaan aika antoisa vaihe, jossa paikkailen ammottavia aukkoja. Minä en ole koskaan oikein ollut kiinnostunut alakoululaisten huumorikirjoista enkä siis ole osannut niitä lukea ja arvioida niiden laatua. No, nyt viime aikoina olen saanut rautaisannoksen koululaishuumoria. Olen oppinut heittäytymään enemmän laaduttoman huumorin vietäväksi, vaikka en edelleenkään jaksa henkilökohtaisesti innostua pieru- ja väärinkäsityshuumorista, huumorikauhusta tai huumorifantasiasta. Tutustuminen toki on nyt paljon mielekkäämpää, kun edes yhdellä on hauskaa, ja olen tässä vähitellen oppinut havaitsemaan suuria laatueroja ns. laaduttomassa kirjallisuudessa.

Monessa muussakin kasvatuskysymyksessä olen pyrkinyt luottamaan lapseen enemmän. Vaikka lapsi juuri nyt toimi niin kuin hänen toivotaan jossain vaiheessa toimivan, se ei tarkoita, että suunta olisi väärä. Lukemiseen sovellettuna siis: jos lapsi nyt uppoutuu hirviöjuttuihin ja kakkahuumoriin, se ei tarkoita, etteikö hän koskaan tulisi haluamaan mitään sen laadukkaampaa. Jos hän tässä iässä nyt yleensäkin oppii, että kirjojen kanssa on kivaa, on todennäköisempää, että tämä kokemus kantaa ja ohjaa myöhemmin lukemaan muutakin.

Ja mitenkäs se viikonloppuläksyn kanssa kävi? No, lapsi valitsi viikonloppuläksykirjakseen yhden Kapteeni Kalsari -kirjan. Koulupäivän jälkeen kysyin, mitä opettaja sanoi, kun lapsi oli esitellyt sen, mitä todennäköisimmin hyvin värikkäin sanakääntein ja kummallisuuksia ja kakkahuumoria korostaen. ”Ope huokasi syvään”, kuului virnuileva vastaus.
”Kai sä kerroit opettajalle, mitä me aamulla luettiin lehdestä?” minä kysyin.
”Joo, mä pidin sille kyllä kunnon luennon että just tuon takia pojat ei lue kun niille ei ymmärretä antaa näin hyvää luettavaa!”

Todettakoon kuitenkin, että en usko opettajan huokaisseen syvään siksi, että hän olisi oikeasti arvostellut kirjan laatua. Opettajan nyt vaan kuuluu huokaista syvään monissa eri tilanteissa. Lukekaapa vaikka Ella-kirjoja. Syvä huokaus on opettajan yksi keskeisimmistä tunneilmaisun keinoista. Se ilmaisee, että lapset ovat lahja, ja lahjahevosen suuhun ei katsota.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: