Musta kuin eebenpuu

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu. Tammi 2014. 192 s.

Lumikki-trilogia on koukuttava. Minä hankin tämän kolmannen osan käsiini välittömästi kun kuulin sen ilmestyneen. Koukuttavuudelle on kyllä varmaan eduksi sekin, että sarjan kirjat ovat ilmestyneet suhteellisesti ottaen aika lyhyellä aikavälillä – tai siltä minusta ainakin tuntuu. Tosin minun aikaperspektiivini on tällä hetkellä sellainen, että jotenkin aika vaan mennä hujahtaa ja sitten onkin taas seuraava vuosi.

Lumikki on päässyt kesäisten Prahan-seikkailujensa jälkeen jatkamaan normaalisti koulunkäyntiään. Hän tuntuu löytäneen oman paikkansa kouluyhteisössä ja kavereiden keskuudessa. Näytelmäprojektin pääosa tuntuu olevan kuin hänelle tehty: näytelmä on uudenlainen, feministinen, naisen roolin täysin muuttava versio Lumikki-sadusta. Lumikki uppoaa näytellessään pelottavan syvälle rooliinsa  ja tekee vaikutuksen varsinkin näytelmän ohjaajaan Tinkaan. Samoin herttainen poikaystävä Sampsa on hänestä tavattoman ylpeä. Lumikkia itseään hirvittävät hänen mieleensä tulvivat veriset ajatukset ja kokemukset, joissa hän oikeasti näkee kätensä verisinä ja tuntee todella tappaneensa jonkun. Lisää synkkää varjoa tuovat hänelle jostain salaperäisesti ilmestyvät lappuset, joista käy ilmi, että joku tarkkailee häntä. Joku, joka tuntuu tietävän Lumikista kaiken sellaisenkin, mitä hän ei ole koskaan kertonut kenellekään. Joku, joka tietää koko ajan, missä hän on ja mitä hän tekee. Itse asiassa hänen vainoajansa tuntuu tietävän hänestä enemmän kuin hän itse.

Lisäksi hän alkaa törmätä sattumalta entiseen seurustelukumppaniinsa Liekkiin. Nyt Liekki on jo niin pitkällä sukupuolenkorjausprosessissaan, että hän pystyisi taas läheisyyteen, ja Liekki vetoaa Lumikkiin niin vahvasti, että tasainen, turvallinen ja valoisa elämä Sampsan kanssa alkaa tuntua joltain, mikä ei oikeasti kuulu hänelle. Mutta epäilys kalvaa Lumikkia. Voiko Liekki olla hänen pakkomielteinen ihailijansa ja tarkkailijansa? Vai voisiko se todella olla Sampsa?

Lumikki-trilogiassa minua miellyttävät kovasti Tampere-kuvaukset. Helsingillä on pitkään ollut melkein yksinoikeus esiintyä suomalaisessa kirjallisuudessa tunnistettavana miljöönä, joka tuo kirjan tunnelmaan jotain enemmän kuin mitä pelkkä teksti pystyy kuvaamaan. Parhaiten tämä lisä tietysti toimii silloin, jos lukija todella tuntee paikat, joissa kirjassa liikutaan. Mutta vaikka ei tuntisi, tapahtumien sijoittuminen tunnistettavissa oleviin, nimettyihin paikkoihin tuo tarinaan jotain vaikeasti määriteltävää luonnetta. Paikkojen nimeäminen ja kuvaus voivat toimia jonkinlaisena rakkaudentunnustuksina kotiseudulle ja ne kertovat sekä kirjoittajan että päähenkilön suhteesta paikkaan, tilaan, ympäristöön ja sen ihmisiin.

Musta kuin eebenpuu ja Valkea kuin lumi eivät olleet minulle yhtä vahvoja lukuelämyksiä kuin sarjan aloitusosa Punainen kuin veri. En ole ihan varma, mistä se johtuu. Ehkä juuri nyt en vaan ole sopivassa mielentilassa enkä pääse yhtä syvälle Lumikin synkkiin syövereihin kuin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Mutta kyllä näistä kahdesta jälkimmäisestä osasta on myös puuttunut jotain, mitä ensimmäisessä osassa oli. Ensimmäinen osa keskittyi enemmän kuvaamaan Lumikkia, rankkojen kiusauskokemusten muovaamaa poikkeusyksilöä, kun taas kaksi muuta osaa on keskittynyt juonenkuljetukseen ja toimintaan. Jotenkin näissä Lumikki onkin yhtäkkiä tavallisemman tuntuinen. Hänen traumansa tuntuvat jääneen taka-alalle, samoin hänen kiusaamisvuosien aikana kehittämänsä erityistaidot ja -ominaisuudet. Minulle juuri ne olivat ensimmäisessä kirjassa ne vaikuttavimmat ulottuvuuudet. Puutteista huolimatta tämäkin kirja tuli ahmaistua hetkessä. Kirja kulki kädessä hiekkalaatikon äärellä, ja koska yksi käsi riittää vauhdin antamiseen pienelle keinujalle, toinen käsi oli aivan vapaana kirjaa varten. Joten huono tämä kirja ei missään tapauksessa ole, vaikka näiltä jatko-osilta vähän enemmän odotinkin.

Toisaalta myös toivon, että tämä lievä pettymys todella johtuisi vain minusta, omasta vastaanottokyvystäni, omista tunnetiloistani, joihin Lumikki ei juuri nyt sovikaan enää yhtä hyvin. Sillä kyllähän Lumikki-trilogia on suomalaiselle nuortenkirjallisuusgenrelle jotain sellaista uutta toivoa ja nostetta, jolle soisin kyllä menestystä maailmalla.

Herra Paasio

Riina Katajavuori: Herra Paasio. Karisto 2014. 30 s. Kuvitus: Liisa Kallio

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt tuli tippa linssiin. Herra Paasio on ihana.

Herra Paasio on nalle, joka tapaa Raulin ensi kertaa, kun Rauli on vielä aivan pieni vauva, pienempi kuin herra Paasio itse. Rauli nukahtaa haroen herra Paasion päätä, ja siihen nukahtaa herra Paasiokin. Vähitellen Rauli kasvaa nallea isommaksi ja nalle pääsee vaikka mihin: päiväkotiin, lomalle, hiihtoretkille ja majaan. Leirillekin herra Paasio pääsee tuomaan lohtua koti-ikävään.

Rauli kasvaa yhä vain, ja lopulta herra Paasio näkee jo Raulin ylähuulen päällä ohutta karvaa. Silti Rauli on edelleen se sama vauva, joka oli herra Paasiota pienempi. Sitten tulee rippileiri, ja sinne herra Paasio ei enää pääse Raulin mukaan. Mutta Rauli lupaa, että jos herra Paasio joskus saa lapsia, niin Rauli ripustaa sen lapsen autonsa peruutuspeiliin, sitten joskus kun on ajanut ajokortin.

Herra Paasio on toisaalta yksi niistä kirjoista, joista joskus mietin, että kummalle tämä kirja on enemmän suunnattu, lapselle vai aikuiselle. Yleensä jään sitä ajattelemaan sillä lailla vähän nuivasti, että saakohan lapsi tästä nyt mitään irti, mutta herra Paasion kohdalla en vaan pysty ajattelemaan. Se koskettaa tällä kertaa ihan liikaa, jotta pystyisin analysoimaan. Tekstiä on vähän, ja sen puolesta kirja sopii pikkulapselle, mutta taidan silti lukea tämän koululaiselle, jota kasvaminen ja lapsen maailman vähittäinen katoaminen varmasti myös koskettavat. Ehkä hänkin saa lohtua siitä, ettei näiden lapsuuden ystävien ajan tarvitse vielä olla ohi, eikä oikeastaan koskaan tarvitse olla kokonaan. Lapsuuden rakkaita leluja voi kantaa muistoina mielessään ikuisesti.

Liisa Kallion kuvitus on herkkää ja tarkkaa, se tavoittaa olennaisen. Varsinkin Raulin taaperoiän kuvissa on jotain äärimmäisen tuttua ja arkista. Juuri sitä arkea, jota pitäisi joka päivä muistaa jäädä hetkeksi ihastelemaan – puuhun kiivennyttä tai nukkuvaa lasta. Lasta juuri sellaisena kuin hän sillä hetkellä on, juuri siinä hetkessä sen ikäisenä mutta kuitenkin samana kuin vauvana, samana kuin sitten joskus aikuisena.