Sari Peltoniemi : Haltijan poika. Tammi 2013. 182 s.
Jouni on aloittanut lukion, kasailee bändiä, yrittää hankkia sille keikkoja ja jatkaa seurusteluaan Matleenan kanssa. Mutta löydettyään haltijaperimänsä Jouni on alkanut muuttua. Hän ei enää palele vaikka ulkona olisi kuinka kylmää eikä hän enää tarvitse unta. Mitä ihmettä sitten tehdä niillä loputtomilla yön tunneilla, jolloin muut nukkuvat ja jolloin hänenkin oletetaan nukkuvan? Jouni kaipaa yöllä ulkoilmaa ja löytää yöstä itselleen toisen maailman. Se on maailma, jossa hän aistii asioita ja olentoja, joita ei tavallisten ihmisten päivämaailmassa ole. Hän on löytänyt äitinsä perinnön, haltijaveren, avulla tien toiseen todellisuuteen.
Arkitodellisuus puolestaan aiheuttaa ongelmia. Bändikuviot eivät ota kehittyäkseen ja Matleena tuntuu välttelevän Jounia. Myös bändikaverit ja Saara-sisko käyttäytyvät jotenkin oudosti. Jouni tuntee olevansa irrallaan muista ja hänestä tuntuu, että kukaan ei oikeasti taida välittää hänestä. Tämän päänsisäisen kriisinsä kanssa Jouni ajautuu tekemään ratkaisuja, jotka juuri sillä hetkellä tuntuvat mitä välii -tyylillä aivan hyviltä, mutta jotka kuljettavat Jounia askel askeleelta kauemmas toisista ihmisistä ja kohti ongelmia. Yön maailmassa Jouni tapaa Kriden, jonka elämä meni niin pieleen kuin pieleen voi mennä, ja siitä lähtien hän on viettänyt yönsä varmistamalla, että kuolleet pysyvät hautausmaalla, omassa kuolleiden maailmassaan. Kride yrittää auttaa Jounia tekemään parempia ratkaisuja, mutta todellisuudessa Jouni on tekemässä juuri samoja virheitä kuin Kridekin.
Päähäni jysähti heti sata tapaa, jolla Krideä olisi voinut auttaa. Olisi pitänyt auttaa. Sanoin:
– Sun turvaverkko petti.
– Mulla ei ollut turvaverkkoa.
– Kaikilla on. Tai pitäis olla.
– Usko vaan, ettei mikään verkko auta, jos sen itse repii pois.
Minuun suurimman vaikutuksen yön olennoista teki aehpar, johon Jouni törmää jo ensimmäisillä yöretkillään. Seurattuaan kaukaa kuuluvaa valitusta hän löytää pienen lapsen yksin keskellä metsää. Verinen, pahaa oloa ympärilleen huokuva otus on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen, avuton ja eksynyt lapsi. Mutta kuollutkin voi tarvita apua.
Tällaistako on ihmisen elämä? se tuntui kysyvän, huonoa kohtelua, väkivaltaa, hylkäämistä, piittaamattomuutta. Sitäkö se on, sellainenko on teidän maailmanne? Mitään muuta minä en siltä saanut, vaikka synnyin niin kuin kaikki, nälkäisenä ja iloisena ja suurin odotuksin, varmana siitä että minusta huolehdittaisiin kun kerran olin oikea, kokonainen ihminen, yksielämäinen, valmis saamaan oman nimen. Miksei minulle ollut tarkoitusta?
Aloittaessani lukemaan Haltijan poikaa en muistanut kovin hyvin, mitä sarjan ensimmäisessä osassa Kuulen kutsun metsänpeittoon tapahtui. Onneksi se ei merkittävästi haitannut lukemista, vaan pääsin helposti kirjaan sisään. Henkilöitä on rajallinen määrä, tapahtumat eivät vyöry loputtomasti lukijan päälle ja ovat myös tarpeeksi riippumattomia aiemmista tapahtumista.
Tätä kirjaa minun on hyvin vaikea edes yrittää arvioida kovin objektiivisesti, koska lukukokemukseni oli niin vahvasti subjektiivinen. Ymmärrän hyvin, että jonkun toisen lukemana sama kirja voisi olla aika pelkistetty ja yksinkertainen. Monet muut mystiikkaan nojaavat fantasiakirjat ovat paljon eeppisempiä ja enemmän irti arkitodellisuudesta, mistä ehkä tulee jotenkin sellainen ikiaikaisten voimien tuntu. Mutta huolimatta Haltijan pojan minimalistisesta ilmaisusta tai ehkä juuri siksi ne ikiaikaiset voimat tuntuivat tulevan nyt hyvin lähelle.
Jostain syystä Sari Peltoniemen tekstit toimivat minulle aina. Näen, tunnen ja koen helposti hänen kirjojensa henkilöt, tapahtumat, paikat ja tunteet, vaikka kerronta ei ole laveasti kuvailevaa. En ole kuitenkaan onnistunut analysoimaan, mistä ihmeestä tämä johtuu. Henkilöhahmojakaan ei ole kuvailtu mitenkään poikkeuksellisen tarkasti eivätkä he ole erityisen suuria ja mieleenjääviä persoonia. Siitä huolimatta minä ymmärrän näitä ihmisiä, heidän tunteitaan ja toimintansa motiiveja, mikä tekee heistä todellisia, koskettavia ja eläviä. Haltijan pojassa erityisesti päähenkilö Jouni on oikeastaan kaikesta poikkeavuudestaan huolimatta äärimmäisen tavallinen ja siksi hyvin sympaattinen hahmo. Vaikka lukija osaa nähdä tekstistä sen, että Jouni on voimakas sankari, Jouni itse kuitenkin elää siinä todellisuudessa, joka ei ole kirjan tarina vaan oikea elämä. Hän on omaa arvoaan ymmärtämätön epävarma teini, joka peilaa itseään ympäristöönsä ja löytää aina tästä muista peilautuvasta kuvasta negatiivisia tulkintoja. Vaikka hän löytää itsestään haltijaäidin perintönä tulleita poikkeuksellisia kykyjä ja tien toiseen todellisuuteen, hän pysyy vahvasti kiinni myös isän ja muiden ihmisten arkitodellisuudessa, jossa hän ei ole sen kummempi kuin muutkaan. Toinen maailma toki houkuttelee, mutta Jouni näkee selvän eron itsensä ja luonnonsuojeluaatteeltaan radikaalin Saaran välillä.
Löytöretkellä Piilomaassa 