Lucy Kincaid : Jokilaivan tarinoita. Kirjalito 1983. 192 s. Kuvittaja Eric Kincaid.
Joskus on niin vaikea vain olla. Antaa ajan kulua, viettää aikaa tekemättä mitään hyödyllistä. Olla suorittamatta ja tekemättä mitään, mitä olisi tarkoitus saada valmiiksi. Olla menemättä minnekään ja tavoittelematta mitään. Suunnata ajatuksensa siihen, mitä on nyt eikä siihen, mitä voisi tai pitäisi olla.
Olemisen oppikirjaksi päätin viikonloppuna kaivaa hyllystä esiin Jokilaivan tarinoita. Lumihankia sulattavana kaatosateisena kevätpäivänä siitä oli hyvä hakea myös toivottavasti mahdollisimman pian edessä olevaa kesän lämpöistä tunnelmaa.
Tomppa, Make ja Vesseli istuvat aurinkoisena kesäaamuna huljuttelemassa varpaitaan rantavedessä. Vesseli kertoo haaveilevansa laivassa asumisesta, ja siinä samassa Tomppa ponnahtaa pystyyn ja vie ystävänsä katsomaan Tulppaania. Voisiko haave noin vain toteutua? Ystävykset muuttavat Tulppaani-nimiseen jokilaivaan ja lähtevät matkaan. Tompan, Maken ja Vesselin päivät täyttyvät laivaelämän arkisista puuhista, pienistä, yllättävistä vastoinkäymisistä ja joskus lämpöisistä ja joskus epämiellyttävistä kohtaamisista toisten eläinten kanssa. Heti matkan alussa ystävykset saavat ristikseen töykeän ja itsekeskeisen mutta omasta mielestään hyvin avuliaan Elmeri-sammakon, josta on lopulta paljon vaivaa. Elmerin itsekkyydessä ja kohtuuttomuudessa on muuten hyvin paljon samaa kuin toisen englantilaisen lastenkirjaklassikon sammakossa, Kaislikossa suhisee -kirjan herra Konnassa. Eräänä päivänä pelastetaan oksanhankaan juuttunut saukonpoikanen, toisena taas pidetään huolta vilustuneesta kontiaisraukasta, kerran annetaan jopa koipensa loukanneen komentelevan Elmerin tulla laivaan asumaan.Välillä joudutaan tuuliajolle, sumuun tai myrskyyn. Kaiken kaikkiaan elämä joella on tapahtumarikasta ja dramaattista mutta myös rauhallista ja leppoisaa.
Kirjan jokainen luku on melko itsenäinen kokonaisuus, joka sopii iltasaduksi: ei liian lyhyt, ei liian pitkä. Minuun tässä kirjassa on aina tehnyt suuren vaikutuksen se, että tapahtumat eivät ole vain vilskettä ja yhteensattumia. Monien tarinoiden etenemisen kannalta erilaiset tunteet ovat hyvin keskeisiä tekijöitä. Pelko, huoli, ärsyyntyminen, velvollisuudentunne tai auttamisenhalu kuljettavat tapahtumia eteenpäin ja rakentavat draaman kaarta. Joissakin luvuissa koko tarina perustuu eläinten välisiin ristiriitoihin.
Eric Kincaidin kuvitus on aivan ainutlaatuisen kaunista ja tunnelmallista. Eläinten ja luonnon kuvaus on herkkää ja ilmeikästä. Kuvat ovat myös niin yksityiskohtaisia, että sekä kasvi- että eläinlajit ovat helposti tunnistettavissa. Vaikka brittiläinen maalaismaisemat eivät ole minulle ennestään tuttuja näkymiä, Jokilaivan tarinoiden kuvista tulee suorastaa kaipuu päästä vaeltelemaan samoihin maisemiin. Mutta miten löytää se asenne, että matka on määränpäätä tärkeämpi? Jotta voisi vain lilliä pitkin jokea olematta matkalla mihinkään? Ja miten voisi saada elämänsä sellaiseksi, että voisi noin vain kantaa koko omaisuutensa yhteen pieneen jokilaivaan?
Löytöretkellä Piilomaassa 