Kalmankalliot

Asphyxia : Hautomo (Kalmankalliot 1). Karisto 2013. 128 s.

Etukäteen odotin tämän Kalmankallio-kirjan olevan jotain muuta kuin mitä se on. Odotusten ja todellisuuden ristiriita hiukan häiritsee tämän kirjan arvioimista, sillä se ei ole hyvä kirja sellaisena, kuin millainen kuvittelin sen olevan. Se on aivan toisenlainen, enkä oikein vielä tiedä, onko se hyvä sellaisena, toisenlaisena.  Odotin helppolukuista kauhutarinaa, ja tähän oletukseen minun päässäni sisältyi myös ajatus humoristisuuudesta. Hautomo on kuitenkin goottihenkinen tarina, jonka pohjavire on pikemminkin vakava kuin hauska. Helppolukuisuutta verottaa tekstin koko, vaikka toki runsas kuvitus keventää ja nopeuttaa lukemista. Kauhuakaan kirja ei oikeastaan sisällä, vaikka nukkehahmot hiukan zombiemaisilta näyttävätkin.

Martta Kalmankallio asuu isossa vanhassa talossa. Hänen isänsä on kuollut Martan ollessa aivan pieni, mutta Velvetta-äiti suree edelleen miestään ja menetettyä tulevaisuuttaan suurperheen äitinä. Velvetta on ompelija ja hän ompelee yöt ja päivät pukuja lähiseudun rouville. Kaiken jäljelle jäävän ajan hän viettää miehensä hautakammiossa heidän puutarhassaan. Martan suurin unelma onkin saada äitinsä vielä joskus nauramaan, mutta edes oma tytär ei tuota Velvettalle iloa. Kun Martta yrittää osoittaa olevansa jonkin arvoinen, kaikki vain menee pieleen. Tarkoitus hänellä kyllä on hyvä, mutta hän ei onnistu ilahduttamaan  äitiään eikä edes isoisäänsä.

Martan isoisä on parantavia rohtoja keittelevä apteekkari, jonka oppilaaksi Martta haluaisi päästä. Isoisä ei kuitenkaan kelpuuta Marttaa oppilaakseen, sillä hänen mielestään tällä ei ole lahjoja taikuuteen eikä parantamiseen. Ei siis ihme, että Martta tuntee aina olevansa vähän vääränlainen ja epäonnistunut. Hän yrittää löytää oman lahjakkuutensa ja olla Martta Maanmainionmahtava. Mutta ehkä parasta olisikin, jos ei tarvitsisi olla paras ollakseen joku tärkeä? Martan omien lahjojen ja taipumusten sekä hänelle tärkeimpien ihmisten hyväksynnän epätoivoinen etsiminen ovat sydäntäsärkevää luettavaa, mutta onneksi lopulta Martan ansiosta perheeseen tulee joku, joka muuttaa ja vapauttaa koko perheen toivottomasti jumiutuneet tunteet ja vuorovaikutussuhteet.

Hautomo on päiväkirjaromaani, jossa on tyylillisesti jotain tuttua sekä muista varhaisteini-ikäisten päiväkirjaromaaneista että kieltämättä myös omista suunnilleen samanikäisenä kirjoittamistani päiväkirjoista. Tästä syystä arviointi myös vaikeutuu, sillä tuttuuden tunne aiheuttaa hetkellisiä myötähäpeän tunteita, kun erinäiset tekstuaaliset temppuilut tuntuvat ensin hiukan typeriltä, ja sitten heti perään tajuan käyttäneeni itse aivan vastaavia silloin joskus.

Hautomo aloittaa Kalmankalliot-kirjasarjan, joka on alun perin australialainen nukketeatteriesitysten sarja. Tarinat on siirretty kirjan muotoon ja niistä on luonnollisesti pyritty luomaan nukketeatteriesitysten kaltainen visuaalinen kokemus. Kuvitus on hyvin pitkälti peräisin esitysten rekvisiitasta. Kirjan kirjoittaja Asphyxia on sirkus- ja nukketeatteritaiteilija, joka on rakentanut itse sekä nuket että niiden kodin. Tämä koti kulkee esityksissä mukana matkalaukun kokoisten, paksujen kirjojen muodossa, ja jokaisen kirjan sisään on luotu osa Kalmankallioiden kodin miniatyyrimaailmaa. Kirjan kuvituksen lumoavinta antia ovatkin kuvat Kalmankallioiden ihastuttavasta pienoiskodista.

Kirjan lopussa Asphyxia kertoo, kuinka Kalmankalliot syntyivät. Netistä löytyy lisää taustatietoa sekä Kalmankallioista että taiteilijasta itsestään, ja Kalmankallioiden kotisivuilta (thegrimstones.com) käy ilmi, että Kalmankalliot on jotain enemmän kuin vain kirja ja nukketeatteriesitys. Taustalla on selvästi myös voimaannuttavia taidekasvatuspyrkimyksiä. Perheen sisäinen rakkaus, erilaisuuden hyväksyminen ja omien taitojensa löytäminen ovat Kalmankallioiden kantavia teemoja, joiden ympärille Asphyxia on kehittänyt erilaisia työpajoja ja esityksiin tai kirjoihin liittyviä opetusmateriaaleja. Valitettavasti meillä Suomessa on vain kirja. Se on kuitenkin ainoastaan yksi osa Kalmankallio-kokonaisuutta eikä siis millään pysty yksin olemaan mitään yhtä suurta kokonaisuus. Siitä huolimatta voin suositella tätä kirjaa. Se koskettaa juuri niin kuin kirjallisuuden, nukketeatterin tai minkä tahansa taiteen on tarkoituskin koskettaa.

Jokilaivan tarinoita eli unelmia pitää olla!

Lucy Kincaid : Jokilaivan tarinoita. Kirjalito 1983. 192 s. Kuvittaja Eric Kincaid.

Joskus on niin vaikea vain olla. Antaa ajan kulua, viettää aikaa tekemättä mitään hyödyllistä. Olla suorittamatta ja tekemättä mitään, mitä olisi tarkoitus saada valmiiksi. Olla menemättä minnekään ja tavoittelematta mitään. Suunnata ajatuksensa siihen, mitä on nyt eikä siihen, mitä voisi tai pitäisi olla.

Olemisen oppikirjaksi päätin viikonloppuna kaivaa hyllystä esiin Jokilaivan tarinoita. Lumihankia sulattavana kaatosateisena kevätpäivänä siitä oli hyvä hakea myös toivottavasti mahdollisimman pian edessä olevaa kesän lämpöistä tunnelmaa.

Tomppa, Make ja Vesseli istuvat aurinkoisena kesäaamuna huljuttelemassa varpaitaan rantavedessä. Vesseli kertoo haaveilevansa laivassa asumisesta, ja siinä samassa Tomppa ponnahtaa pystyyn ja vie ystävänsä katsomaan Tulppaania. Voisiko haave noin vain toteutua? Ystävykset muuttavat Tulppaani-nimiseen jokilaivaan ja lähtevät matkaan. Tompan, Maken ja Vesselin päivät täyttyvät laivaelämän arkisista puuhista, pienistä, yllättävistä vastoinkäymisistä ja joskus lämpöisistä ja joskus epämiellyttävistä kohtaamisista toisten eläinten kanssa. Heti matkan alussa ystävykset saavat ristikseen töykeän ja itsekeskeisen mutta omasta mielestään hyvin avuliaan Elmeri-sammakon, josta on lopulta paljon vaivaa. Elmerin itsekkyydessä ja kohtuuttomuudessa on muuten hyvin paljon samaa kuin toisen englantilaisen lastenkirjaklassikon sammakossa, Kaislikossa suhisee -kirjan herra Konnassa. Eräänä päivänä pelastetaan oksanhankaan juuttunut saukonpoikanen, toisena taas pidetään huolta vilustuneesta kontiaisraukasta, kerran annetaan jopa koipensa loukanneen komentelevan Elmerin tulla laivaan asumaan.Välillä joudutaan tuuliajolle, sumuun tai myrskyyn.  Kaiken kaikkiaan elämä joella on  tapahtumarikasta ja dramaattista mutta myös rauhallista ja leppoisaa.

Kirjan jokainen luku on melko itsenäinen kokonaisuus, joka sopii iltasaduksi: ei liian lyhyt, ei liian pitkä. Minuun tässä kirjassa on aina tehnyt suuren vaikutuksen se, että tapahtumat eivät ole vain vilskettä ja yhteensattumia. Monien tarinoiden etenemisen kannalta erilaiset tunteet ovat hyvin keskeisiä tekijöitä. Pelko, huoli, ärsyyntyminen, velvollisuudentunne tai auttamisenhalu kuljettavat tapahtumia eteenpäin ja rakentavat draaman kaarta. Joissakin luvuissa koko tarina perustuu eläinten välisiin ristiriitoihin.

Eric Kincaidin kuvitus on aivan ainutlaatuisen kaunista ja tunnelmallista. Eläinten ja luonnon kuvaus on herkkää ja ilmeikästä. Kuvat ovat myös niin yksityiskohtaisia, että sekä kasvi- että eläinlajit ovat helposti tunnistettavissa. Vaikka brittiläinen maalaismaisemat eivät ole minulle ennestään tuttuja näkymiä, Jokilaivan tarinoiden kuvista tulee suorastaa kaipuu päästä vaeltelemaan samoihin maisemiin. Mutta miten löytää se asenne, että matka on määränpäätä tärkeämpi? Jotta voisi vain lilliä pitkin jokea olematta matkalla mihinkään? Ja miten voisi saada elämänsä sellaiseksi, että voisi noin vain kantaa koko omaisuutensa yhteen pieneen jokilaivaan?

Ensi syksyn odotusta: Otava ja WSOY

Onpa yllättävää! Otavan uutuusluettelosta löysin vain kolme kirjaa, joita odotan! No joo, siksihän minä Tammesta aloitinkin, että sieltä yleensä löytyy eniten kiinnostavia lasten- ja nuortenkirjauutuuksia.

1) Siri Kolu : Pelko ihmisessä. Millaista on elää maailmassa, joka perustuu pelkoon? Nuorten aikuisten romaani kertoo ensimmäisistä vuosista PI-epidemian jälkeen. Jos minä pidän Siri Kolun kirjoista ja dystopioista, niin voinko millään olla pitämättä Siri Kolun kirjoittamasta dystopiasta?

2) Siri Kolu : Me Rosvolat ja vaakunaväijy. Rosvoloiden seuraavaa osaa ja varsinkin sen äänikirjaversiota on meidän perheessä jo kovasti odotettu. Minulla on kyllä kyky tarvittaessa täysin sulkea korvani, mutta miehellä ei. Kun Rosvoloita kuunnellaan autossa joka ainoalla pidemmällä automatkalla, niin miehen toistonsietokyky alkaa vähitellen ylittyä. Kun juoni ja jokainen repliikki on jo tuttu, vähitellen hän alkaa keskittyä epäolennaisuuksiin. Minä kyllä kerroin hänelle, että kirjailija ei välttämättä arvosta, jos hänelle kirjoittaa kirjeen ja listaa jokaisen hänen kirjastaan löydetyn epäloogisuuden tai ajan kulkuun liittyvän mahdottomuuden. Uusi maantierosvokirja saa kuitenkin luultavasti parhaiten tämän suunnitelman unohtumaan.

3) Aino Havukainen & Sami Toivonen : Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen. Tatu ja Patu kuuluvat aivan itsestäänselvästi minun odotuslistalleni. Muinaisille egyptiläisille meikkaava tai muumioiva aamutoimiautomaatti, kivikauden ihmisille mammutinhampailla toimiva viestintäjärjestelmä!

WSOY:n syksyn uutuuksista löytyi jo hiukan enemmän odotettavaa. Kaikkiaan viisi mielenkiintoisten kirjojen jatko-osaa!

1) Justin Cronin : Linnake. Tämä minun on aivan pakko mainita, vaikka se onkin aikuisten kirja. Linnake on jatko-osa Ensimmäiselle siiirtokunnalle, jonka vinkkasin Sivupiiriin pari vuotta sitten. Ensimmäinen siirtokunta oli lukukokemus, josta kesti kuukausia toipua! Toivottavasti jatko-osa on odotuksen arvoinen.

2) Suzanne Collins: Gregor ja turman ennustus (Alismaan tarinat 2). Nälkäpelin kirjoittajan uusi sarja on tietysti luettava. Alismaan tarinoiden ensimmäinenkään osa ei tosin ole vielä luettavissa suomeksi. Kirjaston kannalta on muuten todella ärsyttävää, että sarjan osat ilmestyvät sellaisella tahdilla, että toisen osan hankinnasta ja nidemääristä pitäisi päättää jo siinä vaiheessa, kun ensimmäisenkään osan laadusta ja suosiosta ei ole vielä mitään tietoa.

3) Laura Lähteenmäki: Kaiken peittävä tulva (North End 2). Kiinnostavan dystopian toinen osa. Viime aikoina on ilmestynyt monta nuorten dystopiaa, joissa eletään jonkinlaisessa ympäristökatastrofin jälkeisessä maailmassa, mutta North end on ollut minusta näistä toimivin.

4) Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli. Ruben-sarjan kolmas kirja. Mielenkiintoista nähdä, kuinka monen osan verran Ruben-kirjojen tuoreus kestää.

5) Lego ideakirja 2. Uutta hauskaa – rakenna ja leiki. Tämä pitää sitten ostaa välittömästi kotihyllyyn ettei käy niin kuin ensimmäisen osan kanssa: jäätiin ilman. Uutta painosta ei ole vielä näkynyt.

Ensi syksyn odotusta: Tammi

Uutuusluetteloita on aina yhtä kiva selailla. Nyt äitiyslomalla – ei kun sittenkin vuosilomalla, kohta hoitovapaalla! – minun täytyy valitettavasti tyytyä vain nettiversioihin, joiden käyttäminen on minusta hankalaa ja epäluontevaa. Jos minunlaisiani ihmisiä vaan on muitakin, niin tuskin fyysinen kirja tulee ihan vielä lähivuosikymmeninä katoamaan. On se paperisten sivujen lehteily vaan niin paljon mukavampaa!

Nyt aloitin uutuusluetteloiden tutkimisen Tammenterhosta, jossa on siis Tammen ensi syksynä ilmestyvät lasten- ja nuortenkirjat. Tein itselleni muistilistan kirjoista, joita jään odottelemaan. Kun en enää ole aukomassa kirjaston uutuuslaatikoita, niin nämä kiinnostavat uutuudet pitää otta itselleen ylös, jotta muistaa niitä sitten syksyllä hyllyistä etsiä!

1) Salla Simukka : Valkea kuin lumi. Lumikki-trilogian toinen osa, jossa liikutaan helteisessä Prahassa. Luin ensimmäisen osan Punainen kuin veri aivan äskettäin ja pidin siitä kovasti. Katsotaan, saanko aikaiseksi kirjoittaa siitä vielä blogiinkin.

2) Tove Appelgren : Vesta-Linnea kuunvalossa. Lasten suuria tunteita Vesta-Linnea -kirjojen tapaan näin kauniin ymmärtäväisellä tavalla kuvaavia kirjoja ei voi olla liikaa!

3) Joe Bluhm : Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo. Kertomus tarinan voimasta ja rakkaudesta kirjoihin. Kuvituksessa näyttäisi olevan viehättävää vanhanaikaisuutta. Ainakin aikuiset yleensä pitävät tämäntyylisistä kirjoista, mutta katsotaan, kuinka tämä uppoaa lapsiin.

4) Hannu Hirvonen : Virtahepojen laulujuhlat. Jatkoa Muriseva metsä -sarjalle. Pia Sakin virtahevot näyttävät hulvattoman hauskoilta ja Hirvonen on Hirvonen, joten täytyyhän tämän olla hyvä!

5) Maria Turtschaninoff : Anaché. Anaché ei muistuta mitään ennen lukemaasi, lupaa Tammi. Turtschaninoffin kirjat ovatkin olleet juuri sellaisia, että niitä on ollut vaikea verrata mihinkään muuhun. Mielenkiintoista nähdä, kuinka erilainen Anaché on. Tarina kertoo hennon tytön kasvusta vahvaksi poikkeusyksilöksi.

6) Liisa Kallio : Pikku Papu ja aarre. Pikku Papun laulut ja sitä myöten myös kirjat tuntuvat olevan tuoreiden äitien keskuudessa suuressa suosiossa. Aikaisemmat Pikku Papu -kirjat ovat jääneet minulta kokonaan väliin, kun tuo isompi lapsi oli jo niin iso ensimmäisen ilmestyessä. Tämän pienemmän pötkylän kanssa voisin nyt tutustua Papuun paremmin.

Punainen kuin veri

Salla Simukka : Punainen kuin veri. Tammi 2013. 265 s.

Lukeminen on ollut vähän aikaa jäissä, kun laajojen kokonaisuuksien käsittäminen on ollut hankalaa katkonaisten yöunien takia. Jostain syytä Salla Simukan kirjat ovat jääneet minulta tähän mennessä lukematta, mutta Värikkään päivän Viivi kehui Punainen kuin veri -kirjaa niin koukuttavaksi, että sitä ei malta laskea käsistään Juuri sellaista kirjaa minä nyt tarvitsin. Tätä kirjaa ei tarvinnut jättää kesken. Se tosiaan vei mukanaan saman tien.

Jännityskirjallisuus on oikeastaan aika hämmentävä genre. Sitä pidetään jollain tavalla kevyenä kirjallisuutena, jota jaksavat lukea nekin, jotka eivät ehkä muuta taivu lukemaan. Se kelpaa laiturinnokkaan kesäpäivän viihteeksi, vaikka oikeasti keveys on monesti kaukana. Paitsi että aihe voi olla hyvinkin synkkä ja juoni väkivaltainen, niin jännärit saattavat sisältää ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä ja varsinkin ihmisluonnon raadollisempien puolien tarkkanäköistä ja vaikuttavaa kuvausta ja analyysiä.

 Lumikki oli taas pieni. Hän oli yhdeksänvuotias. Tai kymmenen. Tai kaksitoista. Siinä helvetissä vuodet sekoittuivat toisiinsa, liukuivat lomittain yhdeksi mustaksi mössöksi. Oli mahdotonta erottaa tai muistaa,mikä tapahtui milloinkin. Mikä oli totta ja mikä painajaista. Yhden asian hän kuitenkin tiesi. Hän ei ollut koskaan pelännyt turhaan.

Lumikki Anderssonille koulu oli aina ollut kärsimystä. Hän oppi olemaan näkymätön. Oppi olemaan tuoksuton, jotta voisi paremmin piiloutua. Oppi kestämään kipua. Oppi olemaan luottamatta.

Hän muisti, kuinka oli katsonut itseään peilistä joskus ensimmäisen luokan syksyllä, vähän ennen joulua, ja nähnyt pienen, pelokkaan ja tyrmistyneen tytön, joka ei ollut koskaan voinut uskoa, että hänelle voisi tapahtua sellaista. Että oli olemassa sellaista. Minä en ole enää minä. Niin hän oli ajatellut. Se oli totta. Hänestä oli tullut jotain muuta, muunlainen tyttö.

Miten kauniisti, hetkeen uppoutuen, voikaan kuvata pelottavia, synkkiä ja rumia asioita! Juuri nyt tällaisen todellisuuden kaameus uppoa minuun vähän turhankin hyvin. Syksyllä meillä on pieni koululainen. Millaisena hän näkee itsensä 9 kuukauden päästä, vain vähän ennen joulua? Asiat, joihin minä en ehkä pysty vaikuttamaan, voivat yhtäkkiä tehdä hänestä aivan toisenlaisen ihmisen kuin hän on nyt.

Peruskoulun jälkeen Lumikki muutti pois kotikaupungistaan Tampereelle erikoislukioon. Vain siksi, että pääsisi pois. Täällä kukaan ei tunne häntä, ja niin on hyvä. Mutta sattumalle ei voi mitään, sillä eräänä aamuna Lumikki näkee koulun pimiössä valtavan määrän seteleitä kuivumassa. Hän ei aluksi usko silmiään eikä käsitä näkemäänsä. Älä puutu äläkä tee hätiköityjä johtopäätöksiä, Lumikki ajattelee, mutta kohta hänellä ei ole enää mahdollisuutta päästä irti koko jutusta eikä siihen liittyvistä ihmisistä. Toisen onnettoman sattuman takia Lumikki on lopulta vähintään yhtä suuressa vaarassa kuin verisiin rahoihin sotkeutuneet Elisa, Tuukka ja Kasper. Huumekauppiaat eivät leiki eivätkä vain anna asioiden olla, joten helppoa ulospääsyä ei ole.

Vuosia kestänyt koulukiusaaminen on tehnyt Lumikista vahvemman, kestävämmän ja pystyvämmän kuin muista. Siksi hän on poikkeusyksilö, joka pystyy asioihin, joiden edessä toiset jähmettyisivät pelosta, kivusta, kauhusta tai avuttomuuden tunteesta. Kun ne tunteet ovat jo tuttuja, niistä voi selviytyä. He, jotka joutuvat ensimmäistä kertaa kasvotusten pelon kanssa, eivät siihen kykenisi ilman häntä.

Lumikki on mielenkiintoinen hahmo, jossa on aavistuksen verran jotain samaa kuin Lisbet Salanderissa. Lumikki on kuitenkin asteen tavallisempi ja tutumpi, herkempi ja todellisempi. Minä jään odottamaamaan sitä, millä tavalla Lumikki kehittyy erityisesti suhteessa toisiin ihmisiin, luottamukseen ja ystävyyteen. Erityiskiitoksen voisin antaa Salla Simukalle siitä, että tähän kirjaan ei ole sotkettu rakkautta. Lumikilla on takanaan päättynyt seurustelusuhde, josta hän ei ole päässyt yli, mutta muuta romanttista viritystä Punainen kuin veri -kirjassa ei ole. Ei romantiikassa muuten mitään vikaa ole, mutta ihan joka kirja ei kaipaa romantiikan tuomia ristiriitoja juonenkuljetusta ohjaamaan tai sen ohessa kulkemaan. Tai en tiedä, mitä kirja kaipaa, mutta minä en ainakaan kaipaa.