RSS-syöte

Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2013

Ilmastoasiaa

Posted on

Glenn Murphy : Ilmastonmuutos. Mitä minä voin tehdä? Tammi 2008. 63 s.image

Vasta perustetun Ilmastovanhemmat-yhdistyksen kunniaksi voisin esitellä aiheeseen sopivia lasten tietokirjoja. Tai jos nyt ensin tämän yhdenkin edes, toivottavasti saan myöhemmin aikaiseksi pari muutakin blogikirjoitusta näistä luonnonsuojelua ja ympäristöasioita käsittelevistä kirjoista.

Ipana siis kuuntelee ja katselee suurella mielenkiinnolla uutisia aina, kun vain siihen on mahdollisuus. Sanomalehdestäkin luemme silloin tälloin yhdessä kiinnostavia juttuja. Niistä sitten kumpuaa paljon kysymyksiä, joista huomaan, kuinka vähän lopulta uutisissa asioista ja niiden taustoista kerrotaan ja kuinka vähän itse oikeastaan tiedänkään. Yrittääkääpä itse selittää Euroopan pankkikriisi ymmärrettävästi ja sopivan lyhyesti kuusivuotiaalle siinä sivussa kun ajatte neljän ruuhkassa. Ja mites tämä Pohjois-Korea, miksi se on sellainen kuin se on? Ja entä ilmastonmuutos?

Pankkikriisistä tai Pohjois-Koreasta ei oikein ole lastenkirjoja tehty, mutta ilmastonmuutoskysymyksiä lähdin tietysti lähestymään hankkimalla ipanalle kirjoja. Ensimmäinen luettavaksi valikoitunut kirja oli Glenn Murphyn Ilmastonmuutos – mitä minä voin tehdä? -kirja, joka ulkoasunsa, tekstimääränsä ja tuon mitä minä voin tehdä -kysymyksen ansiosta vaikutti ainakin päällisin puolin sellaiselta ymmärrettävältä ja tarpeeksi konkreettiselta kirjalta, jonka kanssa olisi hyvä lähteä etsimään tietoa alle kouluikäisen kanssa.

Ilmastonmuutos taitaa olla aiheena sellainen, josta on lopulta hyvin vaikea antaa lapselle kerralla selkeää kokonaiskuvaa. Kirja koostuu neljästä pääosiosta: Mistä ilmastonmuutos johtuu, miten ilmastonmuutos vaikuttaa, miten ilmastonmuutosta torjutaan ja mitä sinä voit tehdä. Tähän asti kaikki on vielä selvää, mutta kun kirjaa alkaa lukea, päänsisäinen selkeys katoaa nopeasti. Ilmastonmuutoksen syyt, seuraukset ja torjuntatavat esitellään irrallisina kokonaisuuksina ja asioiden yhteyksiä toisiinsa joutuu tosissaan miettimään, aikuinenkin. Otettakoon tässä kohdassa kuitenkin huomioon se, että tämä aikuinen on nukkunut viime aikoina liian vähän (pienempi on kehittänyt kuusi uutta hammasta kuukaudessa!) ja se näkyy ehkä ensimmäisenä juuri tällaisissa asioissa, joissa pitäisi hahmottaa suuria kokonaisuuksia eikä vain edetä rutiinista toiseen. Varsinkin ilmastonmuutoksen syistä kerrottaessa tulee sellainen olo, että tämän asian ymmärtääkseen pitäisi ensin ymmärtää joku toinen asia, ja sen asian ymmärtääkseen taas pitäis ymmärtää joku kolmas asia. Kun yhteen kysymykseen vastataan, vastaus herättää pari-kolme kysymystä lisää. Mitä se on tämä hiilen kierto ja ymmärsiköhän tuo lapsi tästä mitään? imageKirjassa on myös minusta kirjan kohderyhmää ajatellen ja suhteessa tekstimäärään ja tekstin kokoon aivan turhan kuivakoita ja hankalia taulukoita ja kaavioita. Mutta ehkä minä toisaalta vaadin omalta ymmärrykseltäni liikaa. Lapsi saattaa lähestyä asiaa hiukan eri näkökulmasta, ottaen kirjasta sen minkä siitä saa, rakentaa käsitystään ja maailmankuvaansa vähitellen, tottuneena siihen, että ei vielä ymmärrä kaikkea. Ehkä minä silti mieluummin lukisin lapselle ensin jotain, jossa kerrottaisiin selkeästi ja yksinkertaisesti vain joku yksi pieni osa tämän kirjan laajasta sisällöstä, ja sitten sen suppean ymmärryksen päälle olisi helpompi lastata lisää tietoa.

image

Kuivakkaa kansainvälistä yhteistyötä

Kirjan selkein ja havainnollisin osuus on ilmastonmuutoksen vaikutusta käsittelevä luku, josta kyllä lapsikin saa ihan hyvän ja monipuolisen käsityksen erilaisista muutoksen seurauksista. Tämä osuuden takia kyllä kannatti tämäkin kirja lukea. Seurausten lisäksi selviää hyvin myös se, miksi ja miten nämä asiat tapahtuvat, joten ne eivät jää vain papukaijamaisesti toistettavaksi luetteloksi erilaisista uhkakuvista. Päinvastoin, seuraukset tuntuvat hyvin ymmärrettäviltä ja loogisilta. Esimerkiksi merenpinnan noususta, sään ääri-ilmiöiden ja tartuntatautien lisääntymisestä ja eläinlajien katoamisesta onnistutaan kertomaan niin yksinkertaisesti ja selkeästi, että niitä ei tarvitse jäädä sen enempää miettimään ja ihmettelemään. Ehkä tämä osio olisikin ollut hyvä olla heti kirjan alussa, sillä sehän on kuin kutsu lukemaan lisää siitä, mikä tällaista aiheuttaa ja miten se voitaisiin estää. image

Konkreettinen mitä minä voin tehdä -osio on jo kirjan nimenkin perusteella se osa kirjasta, miltä minä odotin paljon. Tällaisessa kirjassa on tietysti se ongelma, että loppujen lopuksi yksi lapsi ei tee kovinkaan paljon itsenäisiä valintoja, tai ei ainakaan niihin suurimpiin valintoihin pääse kovin paljon vaikuttamaan. Siltä kannalta tällaisessa koululaiselle itsekseen luettavaksi tarkoitetussa kirjassa ei ehkä olekaan kovin tarkoituksenmukaista kritisoida tiukasti ihmisten kulutustottumuksia. Sikäli ohjeet ovat siis aika realistisia: älä lutraa vettä suotta ja sammuta sähkölaitteet kun et käytä niitä. Mutta jotenkin ohjeissa oli myös sellainen sävy, että ne tuntuivat hyvin pieneltä näpertelyltä, siis sellaisilta, että voi kuvitella tekevänsä jotain muuttamatta kuitenkaan oikeasti mitään elintavoissaan ja kulutustottumuksissaan. 

image

Sodasta ja rauhasta

Posted on

Maarit Malmberg : Aapeli ja sotaveteraani Reino. Minerva 2010. 34 s. Kuvitus : Jouni Koponenimage

Ipana on hyvin kiinnostunut kuulemaan uutisia. Meillä ei tv-lähetyksiä näy eikä radiotakaan kuunnella paljon, joten hän ei pääse turtumaan jatkuvaan uutisvirtaan, vaan kuuntelee joka kerta uutiset tarkasti. Ne myös herättävät kysymyksiä, ja yhtenä kysymystenherättäjänä toimivat sodat ja levottomuudet eri puolilla maailmaa. Voisiko sama tapahtua täällä Suomessa? Olemme kertoneet, että kyllä Suomessakin on sodittu, ja vieläpä niinkin lähihistoriassa, että sodan aikaan eläneitä ihmisiä on vieläkin elossa, esimerkiksi ipanan kolme isoisoäitiä. Pääpiirteittäin talvisodan osapuolet ja lopputulos on käyty läpi.

Koska ipanan tiedonjano on loputon, hän haluaisi kuulla lisää. Faktaa tai tarinoita, mitä vain. Mutta uskomattoman vähän Suomen viime sodista on kerrottu lapsille. Luulisi, että nyt Suomessa olisi jo suunnilleen selviydytty sodan traumoista ja sota-ajasta pystyttäisiin kertomaan lapsille sopivan neutraalisti, mutta itse asiassa sotien muisteleminen taitaa olla nykyään aivan uudella tavalla ristiriitaista. Siihen liittyy liian vahva militarismin, isänmaallisuuden ja sankarimyytin korostaminen, jotka taas helposti liitetään äärioikeistolaisuuteen.

Yhden satukirjan sentään löysin: Aapeli ja sotaveteraani Reino. Eräänä sateisena Aapelin äidin kukkapenkkiä ilmestyy tonkimaan koira, jonka Aapeli tunnistaa läheisessä palvelutalossa asuvan Reinon Rauha-koiraksi. Aapeli ja äiti houkuttelevat Rauhan pipareiden avulla luokseen ja lähtevät viemään sitä takaisin kotiinsa. Reino ilahtuu, kun karkulainen palaa kotiin ja kutsuu Aapelin ja äidin mehulle ja karjalanpiirakoille. Reino on kotoisin Karjalasta ja alkaa kertoa lapsuusmuistojaan. Kun Aapeli kuulee, että Reino on joskus ollut sodassakin, hänen silmänsä pyöristyvät. Hän haluaa kuulla lisää.

Reino kertoo, miten hän oli juuri päässyt armeijasta kotiin, kun sitten pitikin lähteä takaisin. Oli tulossa yleinen liikekannallepano, eli Suomi valmistautui sotaan ja armeijan käyneet miehet kutsuttiin puolustamaan maataan. Hän toimi lääkintämiehenä ja joutui pian aivan rajan tuntumaan. Aapeli miettii, pelottiko Reinoa siellä rintamalla. Ja kyllä, kyllä Reinoa pelotti. Ihan varmasti kaikkia pelotti.

image

Kun sota viimein päättyi, Reino ei enää voinut palata kotiinsa, sillä Suomi joutui luovuttamaan hänen kotiseutunsa Neuvostoliitolle, ja karjalaiset lähtivät evakkoon. Reino oli sen takia kyllä surullinen ja vihainenkin, mutta siitä huolimatta kaikkein tärkeintä oli, että sota loppui ja tuli rauha.

image

Minä olen ehkä kymmeniä ellei jopa satoja tunteja isänmaallisissa juhlissa istuneena puhallinorkesterilaisena tottunut kuulemaan loputtomat määrät maanpuolustushenkisiä puheita. Minä olen siis varmaan jossain määrin turtunut siihen tammenlehväsukupolvea yhdistävään juhlapuhetyyliin. Tässä kirjassa on kuitenkin ainakin minusta onnistuttu hyvin välttämään sotiemme veteraanit -retoriikan pahimmat karikot. Aapelia kiinnostaa sota ja Reino kertoo siitä juuri lapselle sopivasti. Kauheuksia ei kannata kovin paljon kuvailla, sillä lapsen on helpompi ymmärtää tunteilematta, tyynesti ja toteamalla kerrottujen asioiden kamaluus. Sotakokemuksesta kertoo lapselle ehkä riittävästi se, että Reino oli voimaton muualta tulevien päätösten ja sattuman oikkujen edessä, joutui pelkäämään, menettämään ystäviään ja lopulta myös kotinsa.

Aapeli ja sotaveteraani Reino -kirja on satukirjaksi melko lyhyt, sellainen kertaistumalta luettava. Teksti on melko isokokoista, joten kirja sopii myös vasta lukemaan oppineen helppolukuiseksi kirjaksi sikäli kun aihe lasta kiinnostaa. Samoilta tekijöiltä on ilmestynyt myös kirja Aapeli ja evakkomatka (Minerva 2011), ja sekin täytyy kohta hankkia meille luettavaksi. Onhan yksi näistä ipanan isoisoäideistä myös Karjalasta kotoisin oleva evakko.

image

Jos minä olisin aikuinen

Posted on

Éva Janikovszky : Jos minä olisin aikuinen. Tammi 1975. 32 s. Kuvitus : László Réberimage

No niin. Tässä on taas sellainen kirja, jota ei vain voinut jättää kirpparille. Mitään järkeä ei tietenkään ole täyttää kirjahyllyään tällaisilla kirjoilla, joista tiedän jo etukäteen, ettei tämä tule olemaan mikään lapsen suursuosikki, jota luetaan vuosikausia uudestaan ja uudestaan. Itselleni taisin tämän pikemminkin ostaa. Lapsellekin toki sen verran, että tämäntyyppinen kirja on omiaan nostamaan lapsen kanssa keskusteluaiheeksi lasten ja aikuisten väliset valtasuhteet ja kasvatusperiaatteet ja niiden järkevyys.

On ikävää ja väsyttävää olla aina kiltti. Aikuiset sanovat: ”Älä ole tuhma!” tai ”Ole kiltti!” tai ”Tottele!” Mutta miksi ihmeessä lapsen on oltava kiltti? Miksi aikuiset saavat pukea päälleen mitä tahtovat, miksi aikuiset saavat tervehtiä niin hiljaisella äänellä kuin haluavat, mutta lapsilta sama olisi huonoa käytöstä? Ja minkä tähden aikuiset ovat tyytyväisiä vain silloin kun lapsi käyttäytyy hyvin?

image

image

Minä olisin aivan toisenlainen aikuinen. Olisin iloinen siitä, että saisin tehdä mitä haluan. Ja menisin naimisiin tytön kanssa, joka säikähtää, mutta ei suutu, kun paukautan paperipussin hänen korvansa juuressa. Välillä puhallamme paperitorvea niin kovaa kuin jaksamme, eikä ole ketään sanomassa, että lopettakaa, tässähän tulee hulluksi, sillä silloin me olemme perheen aikuiset. Minulla olisi myös paljon lapsia, sillä minä pidän leikeistä, joissa tarvitaan paljon lapsia. Me leikimme ja pidämme juoksukilpailuja. Lapsemme saavat aina käyttäytyä yhtä huonosti kuin minä ja heidän äitinsä, mutta ei huonommin, sillä se ei olisi reilua.

Meidän lapset eivät koskaan kantele,
meidän lapset eivät koskaan tappele,
meidän lapset eivät koskaan itse
eivätkä koskaan ota meiltä meidän lelujamme,
sillä minä en pidä kantelevista, tappelevista ja itkevistä lapsista,
enkä sellaisista, jotka aina haluavat ottaa toisilta heidän lelunsa.

Mutta koska minä olen isä ja aikuinen, niin jotain etuoikeuksia minulla pitää olla, mitä iloa minulla muuten olisi siitä, että olen aikuinen? Ainakin minä saan vähän isomman ilmapallon ja vähän isomman jäätelön kuin lapset, olenhan minä sentään isä. Mutta sitä minä ihmettelen, miksi äiti ja isä silti tekevät niin kuin kuuluu tehdä, vaikka he ovat aikuisia eikä heidän olisi pakko?

image

Yleensä en pidä ollenkaan kirjoista joissa ollaan kovin anarkistisia ja käännetään vanhat asetelmat päälaelleen. Esimerkiksi sukupuoliroolien suhteen on helposti se vaara, että tulee sellainen ukko akan töissä -satu, jossa ei oikeastaan lopulta saada mitään uutta ajateltavaa vaan pikemminkin vahvistetaan niitä vanhoja rooleja. Roolin vaihtamisesta ei minusta saa tehdä liian hassua, sillä jos toisen rooliin astuminen onkin vain vitsikästä eikä sitä tarvitse ottaa tosissaan, niin se ei välttämättä kannusta tekemään omia valintoja oman persoonansa pohjalta.

Jos minä olisin aikuinen -kirjassa lasten ja aikuisten roolit käännetään humoristisesti. Outoa kyllä, minä silti pidän tästä kirjasta. Välillä tulee kyllä mieleen, että vanhoilla kirjoilla on minulle itseisarvo niiden sisällöstä ja laadusta riippumatta. Kuvitustyyli, tietty yksinkertaisuus ja rauhallisuus. Ja sitten tietysti se oman aikansa arvojen peilaaminen : minun on helpompi hyväksyä, että vanhassa kirjassa on jokin älytön, siihen aikaan sidoksissa oleva juttu. Lapsellekin on helpompi selittää, että katsos, tämä on vanha kirja, ja silloin joskus muutama kymmenen vuotta sitten saatettiin ajatella näin. Vanhat kirjat saavat minulta paljon enemmän anteeksi kuin uudet. Tämän kirjan alkuteos on jo 1960-luvun puolelta, suomennos taas 70-luvulta.

Jos minä olisin aikuinen ei anna vastauksia. Se kysyy kysymyksiä ja jokainen voi omasta ajattelustaan ja arvomaailmastaan käsin löytää siitä vielä lisää kysymyksiä, ihmettelyn ja pohdinnan aiheita. Onko kirjan sanoma se, että aikuisten pitäisi komennella vähemmän? Vai se, että aikuisten pitäisi osata nauttia pienistä asioista kuin lapset? Vai se, että aikuisen valta-asema on lopulta niin luonnollinen, että lapsikin sen ymmärtää, vaikka se ei aina mukavalta tunnukaan? Siinä tapauksessa tämä roolienkääntämishuumori   kylläkin toimisikin juuri niin, kuin minusta sen ei pitäisi. En tiedä. Jokainen ehkä pystyy löytämään sieltä sen oman sanomansa, sen, minkä haluaakin löytää ja sen avulla vahvistaa omaa näkemystään.

Oli miten oli, kyllä tällä kirjalla jotain annettavaa on. Sen voi päätellä ipanan mietteliäästä ilmeestä mutta yllättyneen riemukkaasti tuikkivista silmistä tämän kirjan lukemisen aikana.

Lokkisaaren säpinät

Posted on

Laura Suomela : Lokkisaaren säpinät. WSOY 2012. 109 s. Kuvitus : Markus Pyörälä

image

Juho on lähdössä seurakunnan kesäleirille, eikä hän ole koskaan ennen ollut yötä poissa kotoa ilman vanhempia. Äiti on luvannut hänelle uuden jääkiekkomailan, jos hän pysyy leirillä koko kolmen yön ajan. Onneksi paras kaveri Isto on myös lähdössä mukaan, mutta silti Juhoa jännittää. Pian leiritoiminta pääsee vauhtiin. Tutustumisleikkejä, lipunnostoja ja -laskuja, leiriolympialaisia, iltaohjelmaa nuotion ääressä, pieniä ryhmässä suoritettavia tehtäviä… ja tietysti joka välissä syödään.

– Nyt tutustutaan toisiimme, Anna sanoi. – Mennäänpä piiriin. Jokainen sanoo nimensä ja vaikka sen, mistä ruuasta tykkää.
Ossi sanoi ensimmäisenä pizza, jonka jälkeen kaikki pojat sanoivat myös pizza, paitsi Isto, joka sanoi läskisoosi. Tyttöjen suosikkiruoka oli selvästi tortilla. Muutaman Laurin vetämän leikin aikana yritimme opetella toistemme nimet. Lopuksi jokainen askarteli itselleen pyykkipojasta nimikyltin.

Isto ja Juho joutuvat samaan ryhmään ärsyttävän marttakerhon kanssa. Vaikka heidän kanssaan on ensin hiukan vaikea tulla toimeen, niin on tytöissä kuitenkin jotain ihan mielenkiintoista, tai ainakin jotkut tytöistä saattavat oikeastaan olla aika kivojakin. Leirillä on kyllä mukavaa, mutta koti-ikävä on silti kova. Nuoriso-ohjaaja Jyte kyllä kertoo, että melkein jokaisella ekakertalaisella on maha kipeänä tai koti-ikävä, mutta ei se Juhon oloa juurikaan paranna.

Ensimmäisenä yönä vessareissulla Juho näkee huussin ikkunasta autiossa lähisaaressa jotain outoa liikehdintää. Hän kertoo siitä Istolle, ja he päättävät seuraavana yönä mennä yhdessä tarkkailemaan saarta. Ihan vielä Juho ei siis voi luovuttaa ja lähteä kotiin. Onko yön pimeydessä laatikoita saareen kuljettavilla miehillä jotain tekemistä viihde-elektroniikkaa myyvän liikkeen murron kanssa, josta Juho näkee jutun sanomalahdessä?

Lokkisaaren säpinät on tapahtumamäärältään ja juonenkehittelyltään hiukan sukua Viisikoille, sillä siinäkään ei ole loputtomasti tapahtumia ja kummallisia juonenkäänteitä. Perusajatus on yksinkertainen mutta kuitenkin ihan riittävä. Ensin lapset viettävät leirielämää, vaikkakin hyvin erilaista kuin Viisikko:  ohjattua, ohjelmallista ja tarkasti valvottua. Silti leirielämä toki poikkeaa arjesta sen verran, että se on uudenlainen elämys. Viisikko-kaavan mukaan leirielämää seuraa seikkailu, joka aikuisen näkökulmasta on hyvinkin ennalta-arvattava, mutta lapsilukijan mielestä ehkä juuri siksi hyvin tyydyttävä ja sopivan jännittävä. Jännitysjuoni on tässä kirjassa kyllä hyvin tarpeellinen, sillä leirikuviot itsessään eivät ehkä olisi kantaneet kovin pitkälle. Kirjan alkupuolella tuli jopa sellainen olo, että tämä on ”mitä seurakunnan leirillä tapahtuu” -käsikirja niille, jotka jännittävät leirille lähtemistä.
image

Jos teksti olisi pikkuisen suurempaa, Lokkisaaren säpinät voisi mennä helppolukuisestakin kirjasta. Kuvat keventävät jonkun verran tekstimäärää, vaikka toki kirjassa on välillä useampikin peräkkäinen aukeama kokonaan kokonaan ilman kuvia. Päähenkilöt ja muut leiriläiset ovat koululaisia, mutta heidän tarkkaa ikäänsä ei mainita. Tämä onkin hyvä ratkaisu. Henkilöt saavat siis olla juuri sen ikäisiä, kuin miltä he lukijasta tuntuvat, ja minusta he tuntuivat n. 9-vuotiailta. Päähenkilö Juho on vähän sivusta tarkkailevaa ja mietiskelevää tyyppiä, kun taas Isto on juuri se tapaus, joka on koko ajan esillä ja äänessä. Iston jutut ovat periaatteessa ihan hauskoja, mutta minä olen tainnut jo saada yliannoksen näistä pakonomaisesti humoristisia juttuja suoltavista tyypeistä. Mutta toisaalta, tästäkin negatiivisesta kommentista voi löytää sellaisen positiivisen puolen, että ainakin Iston hahmo on ihan todellisen tuntuinen. Samoin kirjan toisesta äärimmäisestä henkilöstä, leirikeskuksen isännästä Auliksesta, tulee elävästi mieleen erinäisiä 50+ -ikäisiä kouluikäisten kanssa erilaisissa rooleissa tekemisissä olleita vanhojapoikia viiksekkäitä sieltä jostain 80-luvulta.

Minun mielestäni mielenkiintoisinta lukukokemuksessa oli se, miten lapset etsivät uskallusta olla oma itsensä ja toisaalta itseään ryhmän jäsenenä. Eri yksilöt sitten lähestyvät tätä ongelmaa hyvin eri suunnista oman temperamenttinsa mukaan joko korostamalla omaa erityislaatuisuuttaan ja uskallustaan olla erilainen tai vaihtoehtoisesti samankaltaisuutta oman ryhmänsä jäsenten kanssa. Vähitellen kuitenkin kummallakin tavalla etenevät lapset voivat löytää tasapainon ryhmään kuulumisen ja omana itsenään olemisen välille.

Tämä kirja pisti minut hiukan miettimään omaa suvaitsevaisuuttani. On asioita, joiden suvaitsemista perinteisesti pidetään suvaitsevaisuutena ja sitten on niitä perinteisempiä perinteitä, joiden suvaitsemista ei aina huomaa ajatella. Yllätin itseni ihmettelemästä, miten kirjan ”uskonnollisesta sisällöstä” ei ollut kirjan päällä mitään varoitusmerkkiä. Ei pienintäkään vihjettä, eikä edes kustantajasta tätä voinut arvata. Useimmat lasten- ja nuortenkirjat, joilla on mitään yhteyttä kristillisyyteen, ilmestyvät pienemmiltä kustantamoilta, jotka ovat erikoistuneet muiden muassa uskonnollisiin sisältöihin. Mutta, let’s face it, se Lokkisaaren säpinöiden uskonnollinen sisältö on tosiasiassa sitä, että leiri on seurakunnan järjestämä, leirin vetäjien kerrotaan yhtenä iltana laulavan ”älä pelkää, hän vierelläs kulkee ja kannattaa” ja että leiriolympialaisissa yhdellä rastilla ja yhtenä päivänä iltanuotiolla on tehtäviä, jotka liittyvät Raamatun kertomuksiin. Niin, että miksi se sitten minua niin häiritsi? Luulisi, ettei siinä joskus seurakunnan leirillä ja 12 vuotta koulun uskonnonopetuksessa mukana olleelle, rippikoulun käyneelle, vaikkakin nykyään uskonnottomalle ihmiselle olisi mitään, mikä kovasti pitäisi ihmetyttää. Mutta uskonnollisten asioiden mainitseminenkin on oikeastaan sen verran harvinaista nykyään lasten- ja nuortenkirjoissa, että se pistää heti silmään. Eiköhän siis uskontoakin pitäisi voida suvaita kirjallisuudessa, kun nykyään kyse ei ole mistään laajan rintaman pakkosyötöstä vaan pikemminkin marginaalisesta kulttuurista. Jotenkin minun on silti vaikea hyväksyä kirjoissa mainintanakaan tuollaista instituutiota, jonka ydinajatusta en vaan tajua. Monenlaisia arvoja ja ajatuksia pystyn ymmärtämään, mutta uskonnossa ilmeisesti menee minun ymmärrykseni raja. Ja mitä ei ymmärrä, on vaikeampi hyväksyä. En siis myöskään osaa aivan vilpittömästi suositella Lokkisaaren säpinöitä kenelle tahansa, mutta joka tapauksessa se tietyssä levollisuudessaan on oikein hyvä lisä varhaisnuorten kirjavalikoimaan.

Viisikkojumitus

Posted on

image

Viime aikoina minulla on ollut lasten- ja nuortenkirjojen luvussa pahoja katkoksia. Muutama aikuisten kirja on vienyt pahasti lukuaikaa. On ollut joululahjakirjaa, lukupiirikirjaa, kasvatuskirjaa joka on just nyt pakko lukea…

Ipanan kanssa taas olemme jumittuneet Viisikoihin. Ja oikeasti, mitä minä voisin Viisikoista sanoa ja kertoa? No, kun muutakaan kirjoitettavaa ei ole, niin yritän silti. Hiukkaakaan en yritä analysoida kattavasti enkä kertoa ainoankaan kirjan tapahtumista. Kerronpahan vain omia mietteitäni ja havaintojani sekä ipanan reaktioita. Luen näitä kirjoja siis ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen, ja näkökulmani on nyt luonnollisesti toisenlainen. Mutta mihinkään sukupuolirooleihin en nyt aio puuttua, vaikka ne minua aina kiinnostavatkin. Viisikoiden kohdalla se vaan on jo niin loppuunkaluttu aihe, että tuskin osaisin siitä mitään kovin uutta ja kiinnostavaa sanoakaan.

Hiukan kyllä harmittaa, ettemme tulleet lukeneeksi näitä oikeassa järjestyksessä. Lapselle sillä tuskin on mitään merkitystä, mutta minua itseäni on alkanut mietityttää, miten päähenkilöiden persoonallisuuden kehitys olisi ollut nähtävissä, jos olisimme edenneet järjestyksessä. Mutta ipanan hinku saada kuulla aina vaan uutta Viisikkoa on mennyt kuitenkin tärkeysjärjestyksessä edelle, joten olemme lukeneet juuri niitä kirjoja, jotka olemme mummolan kirjahyllystä ja kirjastosta käsiimme saaneet.

Ensimmäinen ihmetyksenaiheeni oli se, että ei Viisikoissa syödä jatkuvasti! Mistä ihmeestä tällainen käsitys on syntynyt? Toki niissä syödään, ja ehkä nyky-Suomen näkökulmasta hiukan kummallisiakin asioita (kieltä!). Mutta ei mitenkään jatkuvasti. Eri asia sitten on, että kaikissa muissa kirjoissa sitä ei mainita, että nämä kirjan henkilöt syövät myös välillä ruokaa ja Viisikoissa taas ruokailu on itsestäänselvä osa tarinan etenemisessä. Miten tervettä realismia lapsille! Ensin syödään, sitten seikkaillaan ja ulkoillaan, ja sitten taas syödään. Ihmisen pitää syödä!

Viisikko-kirjoissa on melko yksinkertainen juoni ja vähän tapahtumia, kun vertaa moniin uudempiin monipolvisiin tarinoihin, jotka sisältävät valtavasti henkilöitä, juonenkäänteitä ja väärinkäsityksiä, jotka kaikki selviävät lopulta. Joskus tarina lähtee hyvin hitaasti liikkeelle, ja parhaimmillaan tarinan varsinaiselle tapahtumapaikalle ja ensimmäisten jännittävien ja salaperäisten kohtausten äärelle päästään niinkin myöhään kuin jossain sivun 90 tienoilla. Tämä ei siis ole ollenkaan huono piirre kirjassa, varsinkaan, kun lapsen kiinnostus säilyy silti alusta loppuun! Ja mitä siihen tarvitaan? Retkeilyä ja vapaata seikkailua, luolia, saaria, linnoja, majakoita, salaperäisiä tarinoita menneiltä ajoilta, koiria, apinoita, käärmeitä, sirkustaiteilijoita…

Viisikoissa lapset ovat itsenäisiä. He retkeilevät itsekseen ilman aikuisia ja lähtevät keskenään ilman valvontaa moneksi päiväksi paikkoihin, joihin vanhemmat eivät voi saada mitään postikorttia kummempaa yhteyttä. Joskus heidät jopa on toimitettu ensin jonkun vieraan, ennestään tuntemattoman aikuisen huostaan, joka sitten taas päästää heidät vanhemmilta kysymättä omine nokkineen päiväkausiksi jonnekin vuoristomajaan tai nummelle telttailemaan.

Kirjat eivät tietenkään aina kuvaa edes oman aikansa todellisuutta, ja usein lastenkirjoissa päähenkilöt ovatkin huomattavan itsenäisiä verrattuna saman ajan tosielämään. Mutta silti, voisiko nykyaikana millään kirjoittaa muuten ihan tässä todellisuudessa liikkuvaa kirjaa, jossa lapsipäähenkilöt ovat itse vastuussa hyvin paljosta ja joka silti olisi jollain tasolla uskottava? Ero nykynäkemyksiin on kuitenkin valtava, ja samaa kysymystä vapauden, vastuun ja valvonnan välisistä suhteista olen monesti miettinyt lukiessani vanhoja lastenkirjoja. Viisikon ikäisiä (sarjan alussa he ovat 9 – 12 -vuotiaita) pidetään täysin lapsina, ja vastuu heistä siirtyy joka tilanteessa ilman katkoksia aikuiselta aikuiselle. Vastuu on aina jollain muulla, joten miten sitä vastuuta itsestään sitten voisi oppia ottamaan?

Viisikko-kirjoissa on paljon sivuhenkilöitä, joille nykyaika lätkäisisi asperger- tai jonkin muun neuropsykiatrisen diagnoosin. Heillä on erittäin puuttelliset sosiaaliset taidot ja he ovat joko juuri siksi tai sitten vielä sen lisäksi muuten hyvin erikoisia. Tätä asiaa koskee tietysti sama huomautus kuin edellistäkin kohtaa, eli se, että kirja ei kerro suoraan aikansa todellisuudesta. Mutta silti minusta on hyvin mielenkiintoista, miten tällaisia erikoisia ihmisiä kuvataan ja miten toiset suhtautuvat heihin kirjan todellisuudessa.

Paulin isä, tiedemies Peter Kirrin, on tietysti yksi näistä erikoisista ihmisistä. Hän on perinteinen hajamielinen ja äreä tiedemies, jota ei kiinnosta mikään muu kuin hänen oma tieteellinen työnsä. Lapset ovat vain häiriötekijä ja yleensäkin hänen näkökulmastaan ihmisistä on vain vaivaa. He sekoittavat hänen paperinsa ja puhuvat kaikenlaisista täysin epäolennaisista asioista. Toinen samanlainen tapaus on hänen kollegansa professori Hayling. Professorit ovat oikeastaan toivottomia tapauksia, joita vain on siedettävä. Mitään läheistä lapsen ja isän välistä suhdetta heidän kanssaan ei voi muodostua, mutta silti heidän luonnettaan ei esitetä synkässä tai surullisessa valossa.

Erikoisia tyyppejä on myös lasten joukossa. Professori Haylingin poika Hurina (kirjoissa Viisikko vanhassa majakassa, Viisikko jälleen yhdessä) tekee isänsä ja heidän taloudenhoitajansa hulluksi matkimalla kaiken aikaa erilaisia autoja. Hän juoksee jatkuvasti ympäri taloa ja pihoja ja pitää autojen ääniä. Wilfrid (Viisikko Kuiskausten saarella) taas tulee aivan käsittämättömän hyvin toimeen eläinten kanssa, mutta ihmisistä hän ei piittaa ollenkaan.

Viisikko toki kauhistelee välillä Hurinan ja Wilfridin käytöstapojen puutetta ja haluaa välillä päästä jonnekin vain omalla porukalla lepuuttamaan hermojaan. Mutta kuitenkin Viisikko vähitellen tottuu sekä Hurinaan että Wilfridiin ja oppii pitämään heistä. Onko ennen ollut jotenkin hyväksytympää olla epäsosiaalinen ihminen? Vai onko tietynlainen ihmisten seuran ja heidän sosiaalisen normistonsa välttely vain ollut yleisempää menneinä vuosikymmeninä siitä yksinkertaisesta syystä, että nykyistä suurempi osa ihmisistä asui eristyksissä maaseudun perukoilla?