Diana Wynne Jones : Kohtalon koukkuja (Chrestomancin maailmat). WSOY 2012. 340 s.
Diana Wynne Jones on jollain ihmeellisellä tavalla saavuttanut aseman minun suosikkikirjailijoideni joukossa. Outoa siitä tekee lähinnä se, että loppujen lopuksi hänellä on enemmän kirjoja, joista en erikoisemmin välitä, kuin niitä kirjoja, joista todella pidän. Jotain taikaa hänessä kuitenkin on, ei voi mitään. Ykkössuosikkini on Noidan veli, jonka luin jo joskus ala-asteella eli yli 20 vuotta sitten. Se teki minuun silloin lähtemättömän vaikutuksen samoin Tuli ja myrkkykatkokin.
Olin riemuissani, kun huomasin, että ensinnäkin Diana Wynne Jones on kirjoittanut lisää Noidan veljen kanssa samassa Chrestomancin hallitsemassa taikamaailmassa liikkuvia kirjoja ja toiseksi sen, että niitä oli alettu suomentaa. Tietäjän lapsuus olikin minusta hieno ja viisas kirja, joka taustoitti Noidan veljen maailmaa ja sitä, miten ihminen muuttuu iän myötä. Sitten suomennettiin Taikuuden taakka, joka taas minusta oli pelkkää mukahauskaa taikahulinaa, josta en oikein saanut mitään otetta. Kohtalon koukuilta en siis Taikuuden taakan jälkeen enää odottanut paljon, mutta toki toivoin.
Conrad on äitinsä, siskonsa ja enonsa kanssa asuva poika, jonka elämänkulkua ohjaa tieto siitä, että hän kantaa kauheaa kohtaloa. Kaikki, jotka sellaisista asioista mitään ymmärtävät, kertovat Conradille, että hän ei tule elämään seuraavaan vuoteen asti, ellei hän korjaa edellisessä elämässään tekemäänsä virhettä ja tee sitä, mitä oli silloin jättänyt tekemättä. Välttyäkseen kaamealta kohtaloltaan hänen on päästettävä päiviltä joku, mutta kukaan ei osaa tarkasti kertoa, kuka. Alfred-eno tietää sentään sen verran, että tehtävän suorittamiseksi Conradin on hankkiuduttava Stalleryn kartanoon palvelijaksi. Kartanon väki on enon mukaan vastuussa monesta lähiseudun ongelmasta, sillä he muuttelevat taikakeinoin todellisuutta jatkuvasti sen mukaan, mikä sattuu olemaan heidän etunsa mukaista. Se vain on valitettavaa, että jos Conrad lähtee kartanon palvelukseen, hän ei voi päästä Stallin lyseoon opiskelemaan taikuutta. Mutta mitäpä virkaa sillä koulutuksella on, jos on hetikohta mennyttä miestä.
Matkalla kartanoon Conrad kohtaa valovoimaisen mutta samalla hiukan ylimielisen Christopherin, ja lopulta juuri heidät kaksi valitaan kartanoon lakeijaharjoittelijoiksi. Päivät täyttyvät opetuksesta ja työstä. Aika kuluu, eikä Conrad edelleenkään tiedä, kenet hänen olisi surmattava päästäkseen eroon kirouksestaan.
Hyvin pitkään olin oikein tyytyväinen tähän kirjaan, mutta sitten yhtäkkiä kartanoon pölähti näyttelijäseurue esittämään palvelusväkeä, jota suurten juhlien takia tarvittiin väliaikaisesti entistä enemmän. Voih. Sitten kirja ja sen tarina olivatkin taas sitä minun makuuni turhan humoristista ja merkityksetöntä säntäilyä ympäriinsä, siellä täällä päättömästi häliseviä ihmisiä, joukko melkein kasvottomia sivuhahmoja. Tiedän, että toisista tämä tällainen hullunmylly on hauskaa, mutta minun lukukokemukseni meni välittömästi pilalle. Ala-asteella meillä oli joka perjantai tunti, jolloin sai esittää luokalle erilaisia näytelmiä tai lauluja tai mitä vain, ja joskus joukossa oli juuri tällaisia samankaltaisia hädin tuskin käsikirjoitettuja näytelmiä, joissa sattui ja tapahtui, juoksenneltiin ja mekastettiin ilman minkäänlaista punaista lankaa.
Oli tässä kirjassa sentään jokin kantava teema, jota en Taikuuden taakasta juuri muista löytäneeni. Sekä Noidan veljessä, Tietäjän lapsuudessa että tässä Kohtalon koukuissa lapsi joutuu jonkun itselleen hyvin läheisen ihmisen pettämäksi. Tärkeiden ihmisten ja läheisten sukulaistenkaan hyvään tahtoon ei voi luottaa, vaan kaikki, mitä lapselle on koskaan kerrottu asioista, voikin osoittautua valeiksi.
Löytöretkellä Piilomaassa 