RSS-syöte

Kissat

Posted on

Janusz Grabianski : Kissat (Kauneimmat eläinkirjat 1). WSOY 1973. 31 s. Runot : Mikko Kilpi ja Panu Pekkanen

Nyt kun kerran runotunnelmiin päästiin, niin otetaan samalla esittelyyn toinenkin meidän perheen suosikkirunokirja. Janusz Grabianskin Kauneimmat eläinkirjat -sarjaan kuuluva Kissat taisi olla niitä ensimmäisiä runokirjoja,  joita luimme ipanalle. Kirjassa oli ikään kuin häivähdys jotain tuttua, ja onhan sillä jo sen verran ikää, että ainakin teoriassa on ihan mahdollista, että minullekin olisi tätä lapsena luettu. Tämä kirja on kuitenkin kirpparilöytö eikä mikään minun lapsuudestani säästetty aarre. Yllättävää muuten, miten vähän olen kirjoittanut näistä retrommista lastenkirjoista, joita meille on jonkin verran kertynyt kotiin. Niissä on jotenkin aivan omanlaisensa tunnelma, jollaista harvoin uusista kirjoista löytää. Tai en tiedä, onko varsinaisesti kirjoissa todellista eroa, vai onko se ero vain oman pään sisällä. Onko se sitten se, että vanhasta kirjasta tietää, että sillä on oma historiansa ja että aiemmatkin sukupolvet ovat lukeneet tai ainakin saattaneet lukea aivan samoja kirjoja? Vanhoissa lastenkirjoissa minua kiinnostaa myös se, mitä ne kertovat omasta ajastaan. Millaiseen arvomaailmaan kirjat sijoittuvat? Miten kuvitus eroaa uusista kirjoista? Millaisista aiheista lapsille kirjoitettiin ja millä tyylillä? Mitä se kertoo siitä, millaisina lapsia pidettiin?

Kirjan kissarunot ovat melko lyhyitä ja selkeitä ja sopivat siksi hyvin jo pienillekin lapsille luettaviksi. Runojen rytmi ei kuitenkaan ole lorumaisen hakkaavaa rallatusta, mikä siis minun mielestäni on nimenomaan positiivista. Eläinrunoja on minusta aina mukava lukea, sillä niissä on usein eläimen ominaislaatua ymmärtävä sävy, joka loppujen lopuksi kertoo jotain olennaista elämästä yleensä, siitä, miten suhtautua toisiin ihmisiin, eläimiin, erilaisuuteen tai erilaisiin elämäntilanteisiin. Näissä kissarunoissa on juuri tällainen lämmin tunnelma. Johtuukohan se sitten siitä, millainen olento kissa on ja miten siitä on ollut tapana kertoa? Saman kirjasarjan hevos- ja koirarunot nimittäin eivät ole tyyliltään ollenkaan vastaavia. Niissä nähdään hevoset ja koirat niin täysin ihmisen seuralaisina ja käyttöeläiminä, että samanlaista eläimen ominaislaadun ymmärtämistä ei niistä tahdo löytyä. Tai toisin sanoen, niissä kirjoissa koiran ja hevosen ominaislaatuna pidetään nimenomaan niiden suhdetta ihmiseen ja ihmisen käyttötarkoituksiin.

Janusz Grabianskin kuvitukset ovat aivan omaa luokkaansa. Akvarellimaalaukset yleensäkin lumoavat minut helposti. Miten yksinkertaisilla maalauksilla, joskus vain muutamilla siveltimenvedoilla, saadaan niin aito ja elävä vaikutelma! Kauneimmat eläinkirjat -sarja onkin siitä erikoinen runokirjasarja, että niissä kuvat ovat oikeastaan jopa tekstiä tärkeämmät. Kuvakirjoissahan tämä on ymmärrettävästi aika yleistä mutta runokirjoissa ei niinkään. Toki nämä kissarunot ovat erittäin toimivia ja niitä sietää lukea ihan ilman kuviakin, mutta nimenomaan kuvitus tekee näistä kirjoista jotain erityistä.

Tästäkin runokirjasta minun suosikkini on sattuneesta syystä tällainen perhe-elämään liittyvä runo. Vaikka ihmiselämässä eivät asiat mene ihan kirjaimellisesti niin kuin tässä runossa, niin on kyllä helppo samastua näihin kissaemon ajatuksiin:

Äideillä aina riittää töitä,

herätä saa ihan pitkin öitä,

kun nuo pennut juoksevat karkuun

ja sitten yltyvät surkeaan parkuun.

Silloin on pakko emon herätä,

eksyneet takaisin koriin kerätä

niskasta kantaen, varovasti.

Nukkuisivat nyt aamuun asti!

image

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: