RSS-syöte

Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2012

Hirviöakatemia

Posted on

Martin Widmark : Hirviöakatemia (Kauhuagentti Nelli Rapp 1). Tammi 2010. 86 s. Kuvitus : Christina Alvnerimage

Olen ottanut viime aikoina aika paljon helppolukuisia kirjoja meille luettaviksi. Ipana osaa siis jo lukea oikein hyvin, mutta kärsivällisyys ja luottamus omiin taitoihin eivät vielä riitä helppolukuistenkaan kirjojen lukemiseen. Niinpä olen lukenut niitä hänelle ääneen, ja sitten hän selailee kirjoja omine nokkineen. Jo kertaalleen kuulemastaan tarinasta hän kyllä sitten lukee välillä pitkiäkin pätkiä, kunhan vain teksti on riittävän isokokoista.

Nelli perheineen saa päivälliskutsun Hannibal-sedältä, jonka kanssa he eivät ole olleet missään tekemisissä vuosiin. Nelliä pitkästyttää jo etukäteen ajatellakin kutsuja, joilla ei voi muuta kuin istua paikoillaan, muistaa pöytätavat ja kuunnella aikuisten ikävystyttäviä juttuja. Kuinka väärässä hän onkaan!

Hannibal-setä asuu melkoisessa linnassa, jota Nelli lähtee tutkimaan päivällisen jälkeen. Sedän jättiläismäinen ja kolhon näköinen palvelija yllättää Nellin nuuskimasta setänsä posteja ja huijaa muka wc:tä etsivän Nellin synkkään portaikkoon. Portaikon päästä ei kuitenkaan löydy kasaa eksyneiden lasten luurankoja ja pääkalloja, vaan aivan tavallisen näköinen luokkahuone! Käy ilmi, että Hannibal-setä on kauhuagentti ja Nelli on kutsuttu hänen luokseen, jotta voitaisiin ottaa selvää, olisiko hänestäkin agentiksi. Ensin hänelle opetetaan faktoja vampyyreista, ja niiden perusteella hänen on selviydyttävä kokeesta. Hänen on tehtävä suunnitelma, kuinka hän taistelisi vampyyria vastaan ja tekisi sen vaarattomaksi.  Ensin tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta lopulta ovela ja rohkea Nelli keksii, miten tunkeutua vampyyrin linnaan ja huijata sitä.

image

Hirviöakatemia oli taas yksi niistä kirjoista, joita olin työssäni jo kovasti kaivannutkin. Kuinka monet pikkukoululaiset kyselivät kivoja kauhukirjoja luettavikseen, mutta heille sopivia kirjoja oli yksinkertaisesti olemassa aivan liian vähän! Vaikka he kyselivät kauhua, he eivät oikeasti halunneet kauhua vaan pikkuisen jännittäviä, lyhyitä ja helppolukuisia tarinoita erilaisista hirviöistä, kummituksista tai vampyyreista, ja sellaiset kirjat olivat todella harvassa. Hirviöakatemia aloitti Kauhuagentti Nelli Rapp -sarjan, joka ryhtyi paikkaamaan tätä valtavaa aukkoa kirjatarjonnassa. Näissä kirjoissa kauhu on juuri sopivan tasoista. Tässä sarjan aloitusosassa on oikeastaan todella nerokas ratkaisu, sillä suurin osa kirjan varsinaisista kauhuelementeistä on vain Nellin mielikuvituksen tuotetta. Vampyyrin kohtaaminen tapahtuu Nellin kirjoittamassa tarinassa, jota vielä katkovat kauhuagenttien opettajan ja Nellin kauhuagenttikelpoisuuden testaajan Lappaja-Leenan kommentit. Kauhu on siis etäännytetty juuri niin hyvin kuin se vain on mahdollista ilman huumoria. Huumori taas on minusta kauhutarinoissa samoin kuin fantasiassakin sellainen tekijä, joka rikkoo tarinan sisäistä todellisuutta. Muutenkaan minusta ei ainakaan lasten ole kovin tervettä lukea sellaista kauhua, jota ei kestä ilman vitsikkäitä kevennyksiä. Kuusivuotiaalle, tarinoihin hyvin voimakkaasti eläytyvälle ipanalle tarina oli silminnähden jännnittävä, mutta omien sanojensa mukaan ei kuitenkaan liian jännittävä.

Taas kerran täytyy kiitellä näitä ruotsalaisia, jotka osaavat tehdä todella hyviä helppolukuisia kirjoja! Lisäplussa tulee vielä siitä, että kirjan päähenkilö on tyttö, mutta sillä ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Nellin tilalla voisi yhtä hyvin olla poika ilman että se vaikuttaisi tarinassa mihinkään. Juuri näitä minä aina kaipailen! Olisipa enemmänkin sellaisia tyttöhahmoja, joihin myös pojat pystyisivät samastumaan eikä aina vain toisin päin. ”Jooko et mä oon Nelli?” kysyi ipana kun aloimme lukea tätä toista kertaa.

image

Pikkukoutsi

Posted on


Marianne Peltomaa & Jani Strömsholm : Pikkukoutsi. Schildts & Söderströms 2012. 32 s. Kuvitus : Carlos da Cruz.

Marianne Peltomaa & Jani Strömsholm : Pikkukoutsi ui. Schildts & Söderströms 2012. 32 s. Kuvitus : Carlos da Cruz.

Pian saan viettää parina iltana viikossa aikaani uimahallilla, sillä onnistuin saamaan ipanalle uimakoulupaikan. Pikkukoutsi ui on siis meille juuri nyt erittäin ajankohtainen kirja.

Johannes ja isä päättävät lähteä uimahalliin uimaan. Äiti jää tällä kerralla kotiin, koska sillä on vauva vatsassa. Johannes pomppii innosta, mutta uimahallissa pitää muistaa, että siellä ei voi juosta. Paitsi altaassa uimavyön kanssa voi vesijuosta. Ja vaikka kuinka haluaisi syöksyä heti uimaan, on ensin käytävä pesulla. Sukeltaminen ja pää edellä hyppääminen kyllä vielä vähän jännittävät, mutta onneksi isä osaa neuvoa, miten sukelletaan. Suu vetoketjulla kiinni, ja pitää muistaa, että veden alla ei voi hengittää. Eikä nauraa. Sukeltaminen onnistuu hienosti, oikeastaan niin hienosti että Johannes kuvittelee jo kohta sukeltavansa syvällä meressä kalojen seassa.


Pikkukoutsi ui -kirjan tarina on oikeastaan aika yksinkertainen. Se on opettavainen kirja, jonka lauseet ovat hyvin lyhyitä ja selkeitä, mutta se on myös hauska tarina siitä, miten uimahallissa toimitaan, mitä siellä on ja mitä siellä tapahtuu. Erittäin tarpeellinen ja käyttökelpoinen kirja siis. Mutta erityisen Pikkukoutsista tekee sen kekseliäs, unenomainen ja mielikuvitusta ruokkiva kuvitus. Kuvien yksityiskohtien määrästä tulee jotenkin mieleen Tatu ja Patu -kirjat, pienistä ihmisten rinnalla elävistä otuksista taas Viiru ja Pesonen -kirjojen muklat. Kuvissa tosi ja kuvitelma sekoittuvat ja perspektiivikin saattaa vinksahtaa. Kirjan lopuksi ipana kysyi: ”Oliko se unta?” Sitten tutkittiin koko kirjan kuvat uudelleen ja mietittiin, mikä niissä oli totta ja mikä ei. Voi olla, että varsinkin pienimpien lasten kanssa kannattaa käydä kuvat läpi samalla tavalla, ettei lapselle jää jotain aivan hassuja ajatuksia siitä, mitä uimahallissa saattaa tapahtua.

Pikkukoutsi ui on sarjan toinen kirja. Ensimmäisestä kirjasta Pikkukoutsi minä en jaksanut innostua ihan samalla tavalla, sillä siinä ei ole pääpaino lapsen vaan aikuisen liikuntaharrastuksella. Johanneksen isä on ammatiltaan valmentaja, jonkun sortin personal trainer, veikkaisin. Johannes taas on isän oma Pikkukoutsi, joka kyllä tietää, miten isän pitää treenata. Ensin vähän mietin sitä, kuinka tarpeellista pienten lasten on tietää kaiken maailman myslipatukoista ja kuntopyöräilyvarusteista, mutta minäpä olenkin niitä, jotka musiikki on pelastanut urheilulta. Toisissa perheissä tämä aikuisten ihan tosimielessä tapahtuva kuntoilu on kuitenkin arkipäivää, joten miksei siitäkin sitten voisi tehdä kuvakirjaa? Itse asiassa huomasin tässä asetelmassa jotain todella positiivista ja poikkeuksellista. Yleensä kaikki, mistä aikuiset ovat innoissaan, näyttäytyy lastenkirjoissa jotenkin absurdina ja humoristisena. Pikkukoutsi-kirjassa isän intomielinen treenaus on oikeastaan isän ja pojan yhteinen asia eikä ollenkaan mitään älytöntä kotkotusta. Nyt vasta ensimmäistä kertaa heräsin siihen, millaisina aikuiset mielenkiinnon kohteineen esitetään lastenkirjallisuudessa. Onko todella tarpeen saada aikuisten tärkeät omat harrastukset näyttämään naurettavilta? Miksi ihmeessä? Millaista käsitystä aikuisuudesta se välittää lapsille? Aikuinen ei saa innostua, koska innostumalla hän tekee vain itsensä naurettavaksi? Ei kai nykyaikana ole enää tarpeen tehdä joka tarinassa aikuisista jotenkin vähemmän pelottavia ja kunnioitettavia nauramalla heille?

Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

Posted on

imageNetta Walldén : Ruben ja rouva Mallamudin tapaus. WSOY 2011. 161 s. Kuvitus : Laura Valojärvi

Tämän kirjan lukemista välttelin pitkään. Helppo oli kyllä vältelläkin, koska eihän kaikkien esikoiskirjailijoiden kirjoja pikkuisiin kirjastoihin otetakaan, vaan kirjavalinnat tehdään enemmän varman päälle. Niinpä en vielä töissä ollessanikaan törmännyt tähän kirjaan jatkuvasti ja välttely oli helppoa.

No miksi tätä sitten piti vältellä? Turun Sanomissa oli Netta Walldénin haastattelu, jossa hän kertoi kirjoittaneensa tämän kirjan ihan noin vain parissa päivässä mietittyään asiaa ehkä viitisen minuuttia. No ei siinä mitään. Ei se minusta ihan mahdottomalta kuulosta, että kirjan voisi tosiaan kirjoittaa niin nopeastikin ja jos kerran niin on, niin saahan sen ääneenkin sanoa. En ajatellut, että kiireessä ei tule kuin… no joo, en siis ajatellut että kirjan täytyy olla huono, vaan välttelyn syy oli pikemminkin se ylimielisyyden vaikutelma, joka haastattelusta välittyi. En tiedä tuliko se suoraan haastateltavasta itsestään vai johtuiko se toimittajan asenteesta tai sanavalinnoista tai halusta provosoida tai ties mistä, mutta minun korviini kuulosti siltä, että haastattelussa suorastaan naureskeltiin ammattikirjailijoille, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin kirjoittaa kirjoja ja jotka siis tarvitsevat kaikenmaailman apurahoja ja mitä kaikkea, vaikka ihan hyvin kirjan kirjoittaminen onnistuu näinkin, työssäkäyvältä ihmiseltä yhden viikonlopun aikana. Typeriä ja tuottamattomia ovat kirjailijat, pilalle hemmoteltuja suorastaan!

Ehkä vähän asiatonta toisaalta setviä ainakaan enempää tuota haastattelua, jota ei Turun Sanomien nettisivuilta löydy tähän linkitettäväksi ja josta minulla itsellänikin on vain hataria mielikuvia, mutta sen verran piti tätäkin asiaa sivuta, että se selittää minun ennakkoasenteeni tätä Ruben-kirjaa kohtaan. Ennakkoasenne taas ei voi olla vaikuttamatta lukukokemukseen. Haastattelu on luonnollisesti herättänyt keskustelua, ja ne, joita se keskustelu kiinnostaa, voivat käydä lukemassa sitä esimerkiksi Kirjailijan häiriöklinikalta.

Saarnilaaksossa asuvaa Rubenia on jo pitkään vaivannut omituisen erakkonaapurin, rouva Mallamudin, pihasta kuuluva kummallinen ääni. Asiasta on otettava selvää. Käytännössä siis ihan tikusta asiaa, mutta juuri tällaisiahan ne lasten suuret ”arvoitukset” ovat. Muistan itse ekaluokkalaisena pitkän aikaa selvitelleeni luokkakaverin kanssa koulumatkan varrelta löytyneiden keltaisten Post-it -lappujen arvoitusta. Se arvoitus ei valitettavasti koskaan täysin ratkennut. Ruben ja hänen pikkusiskonsa Lisa kohtaavat myös melkoisia vaikeuksia selvittäessään äänen salaisuutta, sillä jollain salaperäisellä tavalla rouva Mallamud tuntuu heti tietävän, jos Ruben tai Lisa astuvat jalallaankaan hänen tontilleen, ja niin Ruben joutuu heti tekemisiin poliisien kanssa. Onneksi Saarnilaakson poliisit ovat leppoisia maalaispoliiseja, jotka tietysti kuittaavat kaiken vain pienenä väärinkäsityksenä. Ruben ja Lisa eivät kuitenkaan jätä asiaa tähän, vaan he tunkeutuvat lopulta rouva Mallamudin taloon ja tekevät sieltä löydön, joka saa rouva Mallamudin vaikuttamaan pelottavalta ja jopa melko julmalta. Samaan aikaan posteljooni Pasternak, joka on koskaan rouva Mallamudia näkemättä ihaillut jo pitkään hänen järjestelmällisyyttään ja säännöllisyyttään, päättää viimein lähestyä ihastuksensa kohdetta. Ulkopuolinen maailma ja sen ihmiset tunkeutuvat väkisin rouva Mallamudin yksinäiseen rutiinien täyttämään arkeen, jossa ei ole ollut sijaa ilolle, hyvälle mielelle tai onnellisille lopuille hänen miehensä 30 vuotta sitten tapahtuneen tapaturmaisen kuoleman jälkeen.

Eihän tästä oikein voinut olla pitämättä! Heti ensimmäinen luku voitti minut puolelleen ennakkoasenteista huolimatta. Jollain oudolla tavalla muistin äkkiä sen erittäin mieleenjääneen kokemuksen, jonka sain ensimmäisen lukemani Wallander-dekkarin ensimmäisestä luvusta joskus vuosia sitten. Olisikohan se ollut Hymyilevä mies? Sitä en muista varmasti, mutta lukukokemuksen muistan. Jotain samaa tunnelmaa tavoitin siinä, miten Netta Walldén aloittaa kuvailemalla selvästi erikoisen ja ehkä vähän pakko-oireisenkin persoonan tyyniä, tavallisia ja joka päivä samanlaisina toistuvia arkitoimia juuri ennen kuin henkilö vielä itse tietää, että hänen elämänsä tulee muuttumaan. Lukija taas tietää, että muutos on varmasti tulossa, mutta sitä lukija ei tiedä, millaisia tapahtumat tulevat olemaan ja onko henkilö mahdollisesti uhri vai itse rikollinen. Kirjan tyylissä, tapahtumissa ja henkilöhahmoissa on myös jotain, joka tuo mieleen monia hyviä lastenkirjaklassikoita aina Fedja-sedästä Heinähattuun ja Vilttitossuun. Jos nyt noista vertailukohdista jotain voi päätellä, niin ainakin sen, että varsinkaan aikuishahmot eivät Ruben ja rouva Mallamudin tapauksessa ole kovin realistisia vaan humoristisia, karikatyyrimäisiä ja yliampuvia, mutta ei kuitenkaan niin paljon, etteivätkö ne silti tuntuisi jollain tavalla todellisilta.

Laura Valojärven kuvitustyyli on lumoava. Huomasinkin Rubenia lukiessani törmänneeni Valojärven kuvituksiin viime aikoina joka käänteessä, ja myös pitäneeni niistä kovasti. Alkaa ehkä olla siinä ja siinä, että Laura Valojärvi ohittaa kohta Christel Rönnsin minun suosikkikuvittajieni listalla. Kuvitus antaa tämän kirjan salaperäisille ja yliluonnollisille elementeille (sillä niitäkin siinä on!) jopa hiukan fantasiamaista lisäpotkua. Kannen synkiksi tummenevilla viininpunaisen sävyillä ja lukujen alkuihin sijoitetuilla hämärän pehmeillä harmaasävyisillä kuvilla syntyy vanhanajan kulttuurikodin salongin ajaton ja taianomainen lämpimänsävyisten lukulamppujen tuoma tunnelma. Tätä kirjaa lukiessani huomasin myös sen, että kuvituksen lisäksi kirjan sivujen muu graafinen suunnittelu on yleistynyt viime vuosina. Minä kyllä pidän siitä suuntauksesta. Sivujen marginaalien kuviointi kuvituksen kanssa samaan tyyliin antaa kuvien avulla luodun tunnelman siirtyä ja jatkua kuvattomillekin sivuille.

Kaiken kaikkiaan Ruben ja rouva Mallamudin tapaus on mielenkiintoinen, suositeltava, ehkä hiukan erilainenkin lastenkirja. Sen erilaisuuden taisin oikeastaan tajuta vasta, kun aloin valita tälle kirjalle sopivia tageja, eikä oikeastaan mikään tuntunut kunnolla  kuvaavan tätä kirjaa. Kunhan vain kerkiän, taidan vielä ottaa sen myös kuusivuotiaan kuulijan testattavaksi, vaikka periaatteessa kirja on selvästi suunnattu vähän isommille, jotka lukevat jo itse vähän pienikokoisemmallakin kirjaisimella painettua kirjaa.

Kissat

Posted on

Janusz Grabianski : Kissat (Kauneimmat eläinkirjat 1). WSOY 1973. 31 s. Runot : Mikko Kilpi ja Panu Pekkanen

Nyt kun kerran runotunnelmiin päästiin, niin otetaan samalla esittelyyn toinenkin meidän perheen suosikkirunokirja. Janusz Grabianskin Kauneimmat eläinkirjat -sarjaan kuuluva Kissat taisi olla niitä ensimmäisiä runokirjoja,  joita luimme ipanalle. Kirjassa oli ikään kuin häivähdys jotain tuttua, ja onhan sillä jo sen verran ikää, että ainakin teoriassa on ihan mahdollista, että minullekin olisi tätä lapsena luettu. Tämä kirja on kuitenkin kirpparilöytö eikä mikään minun lapsuudestani säästetty aarre. Yllättävää muuten, miten vähän olen kirjoittanut näistä retrommista lastenkirjoista, joita meille on jonkin verran kertynyt kotiin. Niissä on jotenkin aivan omanlaisensa tunnelma, jollaista harvoin uusista kirjoista löytää. Tai en tiedä, onko varsinaisesti kirjoissa todellista eroa, vai onko se ero vain oman pään sisällä. Onko se sitten se, että vanhasta kirjasta tietää, että sillä on oma historiansa ja että aiemmatkin sukupolvet ovat lukeneet tai ainakin saattaneet lukea aivan samoja kirjoja? Vanhoissa lastenkirjoissa minua kiinnostaa myös se, mitä ne kertovat omasta ajastaan. Millaiseen arvomaailmaan kirjat sijoittuvat? Miten kuvitus eroaa uusista kirjoista? Millaisista aiheista lapsille kirjoitettiin ja millä tyylillä? Mitä se kertoo siitä, millaisina lapsia pidettiin?

Kirjan kissarunot ovat melko lyhyitä ja selkeitä ja sopivat siksi hyvin jo pienillekin lapsille luettaviksi. Runojen rytmi ei kuitenkaan ole lorumaisen hakkaavaa rallatusta, mikä siis minun mielestäni on nimenomaan positiivista. Eläinrunoja on minusta aina mukava lukea, sillä niissä on usein eläimen ominaislaatua ymmärtävä sävy, joka loppujen lopuksi kertoo jotain olennaista elämästä yleensä, siitä, miten suhtautua toisiin ihmisiin, eläimiin, erilaisuuteen tai erilaisiin elämäntilanteisiin. Näissä kissarunoissa on juuri tällainen lämmin tunnelma. Johtuukohan se sitten siitä, millainen olento kissa on ja miten siitä on ollut tapana kertoa? Saman kirjasarjan hevos- ja koirarunot nimittäin eivät ole tyyliltään ollenkaan vastaavia. Niissä nähdään hevoset ja koirat niin täysin ihmisen seuralaisina ja käyttöeläiminä, että samanlaista eläimen ominaislaadun ymmärtämistä ei niistä tahdo löytyä. Tai toisin sanoen, niissä kirjoissa koiran ja hevosen ominaislaatuna pidetään nimenomaan niiden suhdetta ihmiseen ja ihmisen käyttötarkoituksiin.

Janusz Grabianskin kuvitukset ovat aivan omaa luokkaansa. Akvarellimaalaukset yleensäkin lumoavat minut helposti. Miten yksinkertaisilla maalauksilla, joskus vain muutamilla siveltimenvedoilla, saadaan niin aito ja elävä vaikutelma! Kauneimmat eläinkirjat -sarja onkin siitä erikoinen runokirjasarja, että niissä kuvat ovat oikeastaan jopa tekstiä tärkeämmät. Kuvakirjoissahan tämä on ymmärrettävästi aika yleistä mutta runokirjoissa ei niinkään. Toki nämä kissarunot ovat erittäin toimivia ja niitä sietää lukea ihan ilman kuviakin, mutta nimenomaan kuvitus tekee näistä kirjoista jotain erityistä.

Tästäkin runokirjasta minun suosikkini on sattuneesta syystä tällainen perhe-elämään liittyvä runo. Vaikka ihmiselämässä eivät asiat mene ihan kirjaimellisesti niin kuin tässä runossa, niin on kyllä helppo samastua näihin kissaemon ajatuksiin:

Äideillä aina riittää töitä,

herätä saa ihan pitkin öitä,

kun nuo pennut juoksevat karkuun

ja sitten yltyvät surkeaan parkuun.

Silloin on pakko emon herätä,

eksyneet takaisin koriin kerätä

niskasta kantaen, varovasti.

Nukkuisivat nyt aamuun asti!

image

Pimeäjuhlien aika

Posted on

Tuula Korolainen : Aaveaakkoset eli haamuhetki kullan kallis. Tammi 2000. Kuvitus : Tiina Paju
image

Tähän aikaan vuodesta meillä vietetään pimeäjuhlia. Juhlakautta ei ole millään tavalla rajattu kalenterin mukaan, vaan juhlia vietetään sitten kun on sellainen olo, ja tällä viikolla tuli juuri sellainen olo. Pimeäjuhlassa on ehkä parasta se, että sitä voi viettää vaikka joka ilta. Aloitimme pimeäjuhlat viime syksynä, kun asuimme ensimmäistä vuotta tässä nykyisessä kodissa, rivitalossa rauhallisella paikalla melkein metsän reunassa. Illat olivat hyvin lämpimiä ja terassilla oli mukava rauhoittua yöhön. Jopa vauhdikas ipana rauhoittui, hän ehkä eniten meistä. Oikeastaan koko pimeäjuhla taisi olla alun perin hänen ideansa, ja hyvä idea olikin.

Pimeäjuhlaan tarvitaan:
1) pimeä ja mielellään suhteellisesti ottaen melko lämmin ilta
2) terassi, parveke tai piha, jossa voi istuskella
3) vilttejä, villasukkia ja villapaitoja tai fleecetakkeja
4) kannullinen rooibos-teetä
5) iltapala
6) jotain pientä herkkua, kuten kurpitsapiirakkaa
7) kynttilöitä, lyhtyjä ja kaikkein mieluiten irvistävä kurpitsalyhty
8) jotain ihan pikkuisen jännää, ihan pikkuisen synkkää mutta silti hauskaa, kodikasta ja rauhallista lukemista

Runot ovat ehkä sopivinta luettavaa pimeäjuhlaan, sillä niissä on riittävästi hiljaisuutta mukana. Luetaan runo, ollaan hetki hiljaa ja mietitään, mitä siinä oikein sanottiinkaan. Mikä runossa oli totta, mikä tarua tai huumoria? Voisiko se olla totta, ja mitä jos se olisikin totta?  Sitten hörpätään vähän teetä ja luetaan seuraava runo.

Minulla on kylläkin vähän vaikea suhde lastenrunoihin. Omasta lapsuudestani muistan, että en voinut sietää niitä. Niistä tuli jotenkin vaivaantunut olo. Nonsense-runot olivat ehkä pahinta. Ilmeisesti niiden olisi pitänyt olla hauskoja, mutta minun huumorintajuni ei tainnut niihin riittää. Minä olisin halunnut, että runo olisi ollut kaunis tai että se ainakin joko suoraan tai vähemmän suoraan olisi kertonut jostain, niin kuin nyt vaikka Tunteellinen siili. Sitten kävi niin, että meille tuli lapsi, joka pitää runoista. Niinpä olen omista runo-ongelmistani huolimatta päätynyt lukemaan aika paljon lastenrunoja, mutta edelleen olen kyllä kohtalaisen vaativa niiden suhteen. Ei riitä, että on rytmi ja riimi, on oltava myös jokin ajatus. Tai sitten edes jokin kielellinen jippo, joka pistää ajattelemaan. Sellaisistakin runoista pidän, joissa on pientä haastetta ääneenlukijalle. Jos vaikka runon rytmi tulee esille vain tietynlaisilla painotuksilla luettuna tai jos lukijan kieli on mennä solmuun ellei koko ajan keskity siihen, mitä on lukemassa. Ipanalle kyllä kelpaisi melkein mikä tahansa runo, ainakin, jos runossa on käärme tai lepakko. Tai jos edes runoon liittyvässä kuvassa on jompi kumpi.

Viime vuoden suosikki pimeäjuhlien kirjoista oli Aaveaakkoset. Paitsi että se läpäisee minun lastenrunoseulani, sen kannessa on käärmeen kuva, eli ipana piti tästä kirjasta ensinäkemältä. Aaveaakkoset koostuu 29 runosta, joiden alkukirjaimet muodostavat aakkoset aasta ööhön. Runoissa on kummituksia, kummallisuuksia, outoja otuksia ja ilmiöitä, pelkoja, huumoria ja vaihtelevia tunnelmia. Kovin pienelle en Aaveaakkosia suosittelisi, vaikkei siinä mitään liian pelottavaa olekaan. Harmillisen usein sopivan iän kriteerinä pidetään sitä, kuinka vanhalle lapselle jotain voi lukea, kun kannattaisi ajatella sitä, minkä ikäisille kirja avautuu parhaiten. Aaveaakkosten runoista saa kuitenkin hiukan enemmän irti, jos lapsi on joskus kuullut Nastamuumiosta, Bermudan kolmiosta tai internetistä. Parissa runossa myös eletään selvästi koulumaailmassa, ja Aaveaakkoset sopiikin parhaiten pienille koululaisille. Ai niin, siitä tulikin mieleeni, että valitettavasti tässäkin kirjassa on minun inhokkiriimiparini Oulussa – koulussa, mutta onneksi sentään tässä Oulu – koulu -runossa on hiukan muutakin ideaa.

Minun suosikkini Aaveaakkosista on H, jossa on haamuja, seesteisen rauhallista tunnelmaa ja hauska idea, ja sen ääneen lukemisessakin on yllättävää haastetta. Tulee ihan mieleen jostain vuosien takaa ne lasten kirjoittamat tarinat, joita julkaistiin lastenlehdissä ja joissa jokainen sana alkoi samalla kirjaimella.

”Haamuhetki kullan kallis”,

huokaa haamuäiti haamupalalla.

Haamukahvi herttaisesti höyryää.

Haamuisä haamulehden levittää.

Haamuvaari on jo haamukalalla.

Haamulapsi hyörii haamutoimissaan.

Haamurusko kultaa haamumaan.