Upea ideakirja

Lipkowitz : LEGO ideakirja. Rakenna mitä vain. WSOY 2012. 198 s.

Taitaa olla jo yli kymmenen vuotta aikaa siitä, kun viimeksi on ilmestynyt legorakenteluopas. Tätä nyt ilmestynyttä LEGO ideakirjaa odotin siis oikein innolla. No, jollain kauppareissulla sitten huomasin että nyt se on tullut! Selasin sitä pikaisesti ja petyin. Odotin jotain samanlaista kuin noissa vanhemmissa oppaissa, joissa oli aika selkeitä ja yksinkertaisia ohjeita, joissa rakennettiin aivan peruspaloista esimerkiksi erilaisia eläimiä. (Hei, onpa hieno! Mikä se on? Onko se kirahvi? Eiku hevonen? Ai se on seepra mutta punainen…?) Tässä kirjassa taas on uskomattoman upeita, monesti aivan autenttisen näköisiä rakennelmia, joissa on käytetty paljon erikoispaloja, ja muutenkin niissä saatetaan tarvita niin valtavia määriä samanlaisia paloja, että ne saadakseen pitäisi ostaa todella monta legopakettia.

Etukäteen ajattelin, että totta kai tämä kirja hankitaan kotiin. Pikaisesti sen nähtyäni totesin, että antaapa olla, ei tarvita. Mutta sitten kuitenkin päädyin lainaamaan sen kirjastosta ja tutustuin siihen vähän paremmin. Ja totesin että tämähän on aivan upea kirja!  Aikuiset legoharrastajat esittelevät omia ideoitaan ja mallejaan, kertovat harrastuksestaan ja antavat vinkkejä siihen, mitä kaikkea legoista voi tehdä ja millaisia erilaisia tekniikoita rakentelussa voi käyttää. Eipä ole koskaan tullut mieleen tehdä legoista mosaiikkeja! Hei legoillahan voi pelata vaikka shakkia! Legoista voi tehdä vaikka kynä- tai cd-telineen tai jopa oikeita huonekaluja! Tai vaikka nukkekodin legohahmoille kalusteineen kaikkineen! Siis kuinka tyhmä ihmisen täytyy olla, ettei jo kirjan nimestä tajua, että ei tästä ole tarkoituskaan saada vain sellaisenaan toteutettavien mallien ohjeita, vaan inspiraatiota ja ideoita! Ipana lueskeli kirjaa aivan lumoutuneena, ja täytyy myöntää, että juutuin minäkin siihen eräänä iltana niin, että nukkumaanmenoaika ehti mennä jo reilusti ohi. Tämän kirjan ajatuksena on muistuttaa nimenomaan siitä, että paloista voi tehdä mitä vain. Aina ei tarvita mitään valmiita paketteja ja ohjeita. Ja sitä paitsi, kun vähän tarkemmin asiaan paneutuu, niin kyllä tästäkin kirjasta löytyy niitä pieniä ja yksinkertaisia malleja. Ne suuret ja mahtavat vain hyppäävät ensimmäisinä silmille.

Pelkäsin myös hiukan sitä, että ideakirjasta ipana saa idean ruveta vinkumaan mitä erilaisimpia hienoja erikoisosia ja uusia legoja, mutta ihan maltillisesti hän on suhtautunut ja rakennellut noista jo olemassaolevista legoista tyytyväisenä. Itseni sen sijaan löysin sitten Huuto.netistä etsiskelemässä mielenkiintoisia ja hauskoja uusia legopalikoita. No hei, jos kerran on olemassa legokäärme ja legolepakko, niin onhan ne nyt tietenkin hankittava! Melkein tekisi mieli kartuttaa ihan omaa lego-kokoelmaa, koska ipana saattaisi tykätä vähän kyttyrää, jos minä varaisin kovin paljon hänen legopalikoitaan johonkin omiin rakennelmiini…

Hmm. Pitäisikö tästä nyt päätellä, että aika inspiroiva kirja tämä on?

Tämän idean mukaan valmistettuja tykkejä meillä on jo kymmenen.

Uskomattomia legomosaiikkeja

Seikkailulle!

Rachel Elliot : Seikkailulle! Aurinko Kustannus 2012. 26 s. Kuvitus : Valeria Docampo.

Olipa hyvä kirjastoreissu eilen! Itselle löysin mitä olin etsinytkin ja ipanalle kaikenlaista, mitä en olisi tiennyt etsiäkään! Kotona selasin kirjoja aivan tohkeissani. Harmi vaan, että viime aikoina olemme ehtineet lukea niin kovin vähän, ja ipana haluaa vielä välillä lukea jotain vanhoja, tuttujakin kirjoja tai sitten jotain mistä minä en itse niin innostu… Enimmäkseen hän onkin nyt saanut vaan kuunnella äänikirjoja kun minä olen keskittynyt vaipanvaihtoon. Mutta tässä yksi löytö, jonka voin hyvin raportoida ilmankin, että sitä on koeyleisölle luettu. Seikkailulle! on nimittän sen verran selvästi pienemmille lapsille, että ei ole ollenkaan välttämätöntä testata kuusivuotiaan näkemystä siitä. Tekstiä on vähän ja pääpaino on herkullisissa ja mielikuvitusta ruokkivissa kuvissa. Värimaailma on niin herkullinen, että tekee melkein mieli kokeilla kotona erilaisia asetelmia, joissa tämä kirja on mukana. Kylläpä näyttää hyvältä keltaisen Teema-mukin vieressä! Entä miltä kirjan kannen syvä turkoosi näyttää viininpunaiseen yhdistettynä? En ole mikään suuri valokuvaaja, joten parempi, jos hankitte itse tämän kirjan käsiinne ja kokeilette noita väriyhdistelmiä.

Talvi-iltana on hyvä lähteä seikkailemaan, eikä seikkailuun tarvita kuin lapsi, pari lelua kaveriksi ja paljon mielikuvitusta. Niillä pääsee jo pitkälle, esimerkiksi lumihuippuisille vuorille, seilaamaan merirosvolaivalla tai tutkimusmatkalle viidakkoon. Mielikuvituksessa voi tapahtua mitä tahansa! Tarina sinällään on hyvin yksinkertainen: lapsi siirtyy leluineen seikkailusta toiseen, kunnes on ilta ja kaikki nukahtavat. Kirja on suorastaan mieikuvitusleikkien ylistys!

Seikkaileva lapsi on tyttö, mutta kirja sopii aivan ehdottomasti sekä tytöille että pojille. Juuri tällaisissa kirjoissa soisi enemmänkin näkevänsä tyttöjä päähenkilöinä eikä aina vain niissä kirjoissa, jotka jotenkin muutenkin tematiikaltaan ovat enemmän tytöille suunnattuja. Tällainen kirja laajentaa mukavasti käsitystä siitä, millainen tytön pitää olla, mistä tytöt ovat kiinnostuneita ja mitä he voivat leikkiä. Minusta on muuten ollut yllättävää huomata, että kaikki lapset eivät osaakaan leikkiä mielikuvitusleikkejä. Jospa tämä kirja saisi taas jonkun uuden lapsen leikkimään! Tosin taitaa olla niin, että ne lapset, joille yleensäkin luetaan kirjoja, eivät ehkä ole niitä, joille mielikuvitusleikkien ilosanomaa erikseen tarvitsisi julistaa.

Soittoa ja sosiaalisia taitoja

Pirjo Suvilehto : Otso ja soiton salaisuus. Mäntykustannus 2011.  41 s. Kuvitus: Karoliina Pertamo.

Tämä kirja kävi meillä joskus aiemminkin kirjastosta kotona kääntymässä, mutta jäi silloin lukematta. Minä usein valitsen kirjoja lainaan, mutta jätän sitten ipanan kiinnostuksen varaan sen, mitä kirjoja oikeasti luetaan. Myönnettäköön, että nyt tyrkytin tätä kirjaa vähän päättäväisemmin luettavaksi oikeastaan siksi, että voisin jatkaa tuota musiikkikuvakirjojen sarjaa myös yhdellä uudemmalla kirjalla…

Otso on karhu, jota ei taaskaan ole kutsuttu syntymäpäiville. Kukaan metsän asukas ei halua kutsua sitä juhliinsa, koska se on aina pahalla tuulella. Mäyrä viettää synttäreitään, Otso kiertelee yksin metsässä ja mellastaa, ja samaan aikaan läheisellä ihmisten kesämökillä vieraana oleva Miko haluaa esitellä viululleen metsää. Siellä Miko tapaa Otson, joka nauttii Mikon soitosta niin, että alkaa nauraa kovaan ääneen. Syntymäpäivävieraat tulevat uteliaksi, sillä karhun nauru on jotain aivan ennenkuulumatonta. Eläimet näkevät karhussa sellaisia puolia, joihin he eivät ole ennen törmänneet.

Syntymäpäiväkakun kynttilät sytyttävät tulipalon mäyrän kolossa, ja kaikki aloittavat yhdessä valtavan sammutusoperaation. Kaikkein suurimman urakan tekee Otso, ja kun palo on saatu sammumaan, Miko ja eläimet hoivaavat palovammoja saanutta Otsoa. Karhu tarjoaa kotikolonsa menettäneelle mäyrälle yösijan omassa luolassaan. Nyt Otsolla on levollinen olo, ja seuraavaksi olisi Otson vuoro kutsua ystävät juhliin.

Luin kirjan ensin itse läpi, ja vaikka siinä oli hyviä puolia, jokin myös hiukan epäilytti. Ensinnäkin kuvitus on yksinkertaisine väripintoineen ehkä enemmän pienempiin kuvakirjaikäisiin vetoavan näköinen, mutta sitten kuitenkin tekstiä on suhteellisen paljon. Yleensä kuvakirjat keskittyvät selkeämmin vain yhteen teemaan, ja minusta se onkin yksi kuvakirjan vahvuuksista. Tässä kirjassa huomio jakaantuu kahteen eri asiaan: karhun sosiaalisten taitojen puutteeseen ja musiikin terapeuttiseen vaikutukseen. Myös tarinassa tapahtuvat hypyt tilanteesta toiseen ja tästä hetkestä unen kautta menneisyyteen eli karhun lapsuuteen tekivät kirjasta ensilukemalla vähän sekavan. Tajusin kuitenkin myös sen, että se mikä näyttäytyy ajoittain öisin vauvan kanssa valvovalle ja silloin lukevalle äidille sekavana, ei välttämättä ole kuusivuotiaan mielestä yhtään liian hankalasti ymmärrettävää. Ja aivan totta, tarina oli lapselle ihan riittävän selkeä. Ipana löysi kyllä aika pian samastumiskohteita ja päiväkodin pihalta tuttuja asetelmia, joten kyllä tämä tarina taisi jollain lailla koskettaa. Sellaisia tarinoita tarvitaan, sillä ne helpottavat erilaisten tosielämän sosiaalisten tilanteiden syy-seuraussuhteiden selittämistä lapselle. Samoin ipana näytti tykkäävän siitä, että kirjassa puhuttiin karhu-, isä-, äiti- ja lintusävelistä kuten viulutunneillakin on puhuttu.

Joissain kirjastoissa tämän kirjan sisältöä kuvaavien asiasanojen joukossa on muiden muassa kiukuttelu. Se pisti vähän miettimään, sillä jos karhun mekastamista ja ärjymistä pidetään kiukutteluna, ohitetaan kokonaan se, että Otsolla oli ihan syystäkin paha mieli. Sana ”kiukuttelu” yksinkertaistaa aivan liikaa syiden ja seurausten välisiä suhteita. Se antaa ymmärtää, että kiukuttelija on väärässä ja muut oikeassa, ja että kiukuttelijan pitäisi vain ymmärtää toimia oikein niin ei olisi mitään kiukuttelun aihetta. Muut metsän eläimet olivat toisaalta ihan hyvästä syystä jättäneet Otson kaveripiirin ulkopuolelle, mutta kaikki eivät tuosta vain osaa olla juuri niin kuin muut. Kaikilla ei välttämättä ole yhtä hyvät sosiaaliset taidot, mutta silti ei ole aivan oikein vain kieltäytyä ottamasta heitä mukaan. Otson onneksi se törmäsi Mikoon ja musiikkiin, jotka saivat Otson katkaisemaan negatiiivisen kierteen kerralla. Metsässä kun ei ole äitejä, isiä tai lastentarhanopettajia siinä auttamassa.

Piiri

Mats Strandberg & Sara B. Elfgren : Piiri. Basam Books 2012. 574 s.

Tämä kirja on nyt jo viikkokausia kiltisti odotellut, että minä saisin siitäkin kerrottua. Harmittaa, että en päässyt siitä heti tuoreeltaan lukemisen jälkeen kirjoittamaan mitään, sillä nyt en enää millään pääse samaan tunnelmaan. Mutta pakko tästä kirjasta kuitenkin on jotain kertoa, vaikka sitten vähän jo väljähtyneemmillä fiiliksillä.

Eliaksen ruumis tottelee. Hän tarttuu tiukemmin kangaskassin kahvoihin ja heilauttaa kassia ilmassa.
Peilin särkymisääni kajahtelee kaakeliseinissä. Peilistä irtoaa suuria sirpaleita, jotka putoavat lavuaariin ja särkyvät kilisten pienemmiksi siruiksi.
Joku on varmasti kuullut, Elias ajattelee. Kunpa joku olisi kuullut.
Kukaan ei kuitenkaan tule. Hän ja ääni ovat kahden.
Eliaksen ruumis lähestyy lavuaaria ja tarttuu suurimpaan lasinsirpaleeseen. Hän ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän on niin kauhuissaan, että häntä huimaa.
Sinä olet rikki. Sinua on mahdoton korjata.

Kirja alkaa räväkästi, melodramaattisiin teiniangstisiin tunteisiin tai muistoihin vetoavasti itseään viiltelevän lukiolaispojan kuolemalla. Kuolema näyttää aivan päivänselvästi itsemurhalta. Todellisuudessa Elias yritti kauhunsekaisin tuntein vastustaa, mutta jokin yliluonnollinen voima otti hänen ruumiinsa hallintaansa, pakotti hänet rikkomaan peilin ja viiltämään ranteensa auki peilinsirpaleella. Eliaksen ystävä Linnéa on ainoa, joka on varma, että murhenäytelmässä ei kaikki ole sitä, miltä näyttää.

Yliluonnolliset, selittämättömät kokemukset ja tuntemukset kohtaavat muitakin saman koulun oppilaita. Viimein, verikuun yönä, jolloin kuu loistaa punaisena, he saavat selityksen. Ei, he eivät ole tulossa hulluiksi. He ovat Valittuja. Noitia. Ja heitä uhkaa jokin epämääräinen vaara, mutta kukaan ei tiedä kertoa heille enempää. Heidän pitäisi toimia yhdessä voittaakseen pahuuden voimat, mutta heillä kuudella ei ole mitään yhteistä eivätkä he edes halua olla tekemisissä toistensa kanssa. Minoo on ikäistään älykkäämpi ja yksinäinen opettajaansa ihastunut tyttö, jolle kokeiden unohtaminen olisi katastrofi. Anna-Karin on maatalon tyttö. Hän on valtavan lihava ja vuosikausien koulukiusaamisen jäljiltä katkera ihminen, joka on oppinut toivomaan olevansa täysin näkymätön. Parempi sekin kuin saada jatkuvasti kuulla olevansa ruma, inhottava ja haiseva hikihuora. Linnéa on useimpien mielestä häiriintynyt narkkari. Sitä he eivät tiedä, että Linnéa on jo kuolleen äidin ja juopon isän rankkaa elämää nähnyt tytär, joka on jo vuosia asunut omillaan ja joutunut huolehtimaan itse itsestään. Rebecka taas on kaunis, mukava, yksi koulun suosituimmista tytöistä ja seurustelee yhtä suositun ja mukavan pojan kanssa. Siitä huolimatta hän on ikuisen epävarma ja mielestään jotenkin väärä. Mitään muuta hän ei pysty kontrolloimaan kuin omaa syömistään. Vanessa on seksikäs bimbo, jolla ei tunnetusti liiku päässä paljon mitään. Joukon jatkona on vielä Ida, joka kuuluu koulun kermaan vain siksi, että hän on niin ilkeä, että kukaan ei halua joutua hänen vihollisekseen.

Tarvitaan lisää itsemurhia, jotta näin sekalainen seurakunta alkaa tehdä yhteistyötä, mutta siinäkin he ovat niin erimielisiä, että tilanne ei pysy hallussa. He eivät vielä hallitse taikavoimiaan eivätkä osaa käyttää niitä oikein. Vaikka he kuulevat olevansa valittuja ja huomaavat pystyvänsä uusien voimiensa avulla vaikuttamaan ympärillään oleviin ihmisiin ja tapahtumiin, he pysyvät edelleen samanlaisina nuorina ongelmineen ja negatiivisine tunteineen. Yliluonnolliset voimat eivät heti tee heistä viisaita ja vastuullisia. Koulumaailma ja sen arvojärjestys näyttäytyvät tässä kirjassa raadollisina mutta silti todentuntuisina. Melkein kaikki kokevat joko ulkopuolisuudentunnetta tai vähintäänkin pelkoa oman aseman menettämisestä. Kenenkään ei ole kovin hyvä olla, ja näistäkin vuosista vaan pitäisi selvitä.

Piiri on mielenkiintoinen fantasiauutuus ja trilogian ensimmäinen osa. Tässä yhdistyvät hienosti fantasia ja koulumaailman nokkimisjärjestyksen ja nuorten rankan elämän kuvaus. Fantasia ei ehkä ole se genre, johon minä tämän ekana laittaisin, mutta on tämä samalla tavalla fantasiaa kuin Horowitzin Korpinporttikin. Se vivahtaa kauhuun päin, ja taikuus on enemmän yliluonnollisia, pimeitä voimia kuin mitään hauskaa ja kepeää magiaa.

Dramatiikkaa, kauhua, yliluonnollisia voimia ja taikaa. Voin suositella, mutta en missään tapauksessa 6. – 7. -luokkalaisille tai sitä nuoremmille. On tässä sen verran seksiä, viinaa ja huumeita.

Vihdoin toimivaa ensifantasiaa!

Jo Salmson : Tam kerjäläispoika (Lohikäärmeratsastaja 1) Tammi 2012. 119 s. Kuvitus : Åsa Ekström

Tätä minä olen odottanut jo pitkään. Lyhyt ja helppolukuinen fantasiakirja! Nyt on jotain, mitä tarjota niille, jotka haluaisivat lukea fantasiaa mutta eivät vielä pysty lukemaan kovin pitkää ja pienellä kirjaisimella painettua kirjaa. Kertaalleen ehdin jo innostua silloin, kun Lohikäärmeakatemia-kirjat olivat vasta tulossa, mutta sen sarjan ensimmäiseen kirjaan petyin todella pahasti. Vaikka kirja on ohut, sain luettua ensimmäisen osan Uusi oppilas juuri ja juuri loppuun asti, suurella vaivalla ja aivan väkisin, ja jatko-osia en todellakaan enää jaksanut lukea. Kirja oli minusta yksinkertaisesti niin kammottavan huono, etten ikinä voisi Lohikäärmeakatemia-sarjaa suositella kenellekään. Minä en siedä yhtään tuollaista huumorifantasiaa, jossa tärkeintä on vain heittää hyvää (tai ”hyvää”) läppää niin kuin jossain kammottavan mauttomassa varhaisnuorten sitcomissa. Minusta fantasiamaailman pitää olla ikään kuin totta. Jotta ihan millaisessa tahansa maailmassa elävään mihin tahansa olentoon voisi samastua, on sen henkilön tai olennon tunteet otettava tosissaan. Ei fantasiahahmoa saa heitellä miten vaan ja nauraa päälle niin kuin hän olisi joku vasten tahtoaan esiintymään joutunut sirkuspelle.

No mutta unohdetaanpa nyt kammotukset kun on tilalle jotain parempaakin. Tam on orpopoika, joka elää Demarin kaupungin uloimmalla kehällä köyhien, varkaiden ja kerjäläisten joukossa. Niin kauan kuin Tam muistaa, hän on seissyt iltaisin uloimmalla kaupunginmuurilla ihastelemassa tasangon yli lentäviä lohikäärmeitä.

Talvi on tulossa eikä Tamin pienestä lautahökkelistä ole tarpeeksi suojaa. Tam ei enää keksi muuta vaihtoehtoa kuin varastaa jotain pientä mutta riittävän arvokasta aateloidun miehen muuttokuormasta. Tamia jo jonkin aikaa vaivannut päänsärky tekee hänet heikoksi ja pahoinvoivaksi, joten hän ei huomaa ajoissa joutuneensa ansaan. Hän jää kiinni ja hänet viedään tyrmään. Tam on hyvin heikkona. Hän kuulee päässään ääniä ja pelkää tulevansa hulluksi, mutta äänet ovatkin jotain aivan muuta. Pian selviää, että Tam pystyy keskustelemaan ajatuksen voimalla lohikäärmeen kanssa. Hän on siis ensimmäinen oikea Lohikäärmeratsastaja vuosikausiin!

Vaikka tarina jää erittäin pahasti kesken, helppolukuisessa kirjasarjassa on hyvin tarkoituksenmukaista pitää yksittäinen nide näin ohuena. Tämähän on oikeastaan vain kuin paksumman fantasiakirjan ensimmäinen luku. Mikään ei vielä pääty, vaan tästä koko tarina vasta alkaa. Seuraava kirja on siis luettava!

Tekstimäärä per sivu on aika sopiva vasta vähän lukevalle ja kuvat vievät paljon tilaa sivuilta. Tyylikäs mangahenkinen kuvitus sopii hyvin tähän vanhanaikaiseen ja karuun fantasiamaailmaan. Toki maailma ja sen tapahtumat ovat kohtuullisen yksinkertaisia, sillä helppolukuisuuus väkisinkin vähän verottaa tarinan tapahtuma- ja henkilömäärää ja maailman yksityiskohtaisempaa kuvailua. Mutta ollenkaan liian yksinkertainen tämä kirja ei ole, siis sillä tavalla, että tulisi sellainen olo, että tässä lukemaan oppinutta lasta aliarvioitaisiin. Ruotsalaiset kyllä osaavat näiden helppolukuisten kirjojen kirjoittamisen! Esimerkiksi Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimisto – ja Kauhuagentti Nelli Rapp -sarjat sekä Anna Janssonin Emil Wern tutkii -dekkarit ovat yhtä vakuuttavaa laatua, riittävän yksinkertaisia mutta silti kiinnostavia.

Erityisesti minua miellytti tässä Tam-kirjassa se, että vaikka Tamin kotikaupunki Demar muistuttaa keskiaikaista kaupunkia, maailma on kuitenkin hyvin tasa-arvoinen. Päähenkilö on poika, mutta muussa hahmogalleriassa ei ole jaettu erilaisia rooleja vain sukupuolen perusteella. Lohikäärmerenkien joukossa on sekä tyttöjä että poikia ja Tamin ystävä, vanha sotilas Hind on nainen.

Eläinten musiikkiopisto

Genevieve Helsby : Eläinten musiikkiopisto. Nemo, 2010. 64 s. Kuvitus : Jason Chapman

Eläinten musiikkiopisto käy läpi sopivan kompaktissa paketissa ja sopivan yksinkertaisesti, hauskasti ja mielenkiintoisesti klassisen musiikin perusasiat. Kirjan mukana on myös cd-levy, jossa on kirjaan liittyviä musiikkinäytteitä. Ensin kirjassa käydään läpi, millaisissa paikoissa tai tilanteissa klassista musiikkia voi kuulla. Seuraavaksi esitellään kahdeksan länsimaisen taidemusiikin säveltäjää ja lopuksi klassisessa musiikissa käytettävät soittimet.

Ilahduttavaa muuten, että esiteltävien säveltäjien joukossa on myös John Adams. Eipä pääse lapselle suotta muodostumaan sellaista kuvaa, että klassinen musiikki tarkoittaisi vain tietyntyylistä jokunen sata vuotta sitten sävellettyä musiikkia. Minä todella ilahduin kun törmäsin tähän kirjaan. Yleistä musiikkitietoa lapsille kuvakirjamaisen tietokirjan muodossa! Se oli pakko hankkia omaksi, vaikka ei minulla ehkä mitään suuria odotuksia tämän kirjan suhteen ollut. En kuvitellut, että tämä (tai mikään muukaan) kirja saisi lapsen uuden ja ihmeellisen musiikki-innostuksen valtaan. Jos klassinen musiikki, sen säveltäjät ja soittimet eivät lasta jo valmiiksi vähän kiinnosta, niin eivät ne kiinnosta tämän kirjan jälkeenkään. Mutta toisaalta minä ainakin pidän siitä, että Eläinten musiikkiopisto ei yritä olla liian hauska eikä kosiskele sellaisia, joita kirjan aihe ei kiinnosta. Tällaisenaan se on kuitenkin ihan riiittävän hauska, riittävän monipuolinen ja riittävän informatiivinen ja musiikista kiinnostuneelle lapselle aivan mahtava kirja ja cd -paketti.

Yhdenlaisen ihmeen tämä musiikkiopisto kyllä teki. Tämän kirjan lukemisen ja levyn kuuntelemisen jälkeen ipana pystyy hämmästyttävällä osumatarkkuudella tunnistamaan radiosta kuuluvan satunnaisen klassisen teoksen säveltäjän. Ainakin Mozart, Haydn ja jopa Offenbach on onnistuttu hyvin tunnistamaan, vaikka teos olisi aivan toisen tyyppinen kuin tässä kirjassa säveltäjältä esitelty teos. Silloin, kun arvaus osuu pieleen, se arvauskin on kuitenkin niin hyvä, että itsekin olisin saattanut ehdottaa samaa.

Otso-herra rumpalina

Chizuko Kuratomi : Otso-herra rumpalina. Lasten Keskus 1987. 26 s. Kuvitus : Kozo Kakimoto

Eräänä yönä Otso-herra herää kamalaan rämähdykseen. Ääni kuului rummusta, joka oli pudonnut tielle ohiajavasta linja-autosta. Otso-herra kokeilee rumpua ja lumoutuu sen soittamisesta. Mutta onni ei ole kestävää, sillä Otso-herra tietää, että joku kaipaa rumpuaan ja se on palautettava oikealle omistajalleen. Kanikaupungista Otso-herra löytääkin orkesterin, jolta rumpu on pudonnut, mutta koska rummuton rumpali on suruissaan lähtenyt kotiin, Otso-herra päätyy konserttiin rumpaliksi. Rummun soittaminen oikeassa konsertissa villitsee Otso-herran niin, että se lopulta varastaa koko show’n. Yleisö osoittaa suosiotaan ja Otso-herra saa ensimmäistä kertaa elämässään kukkakimppuja kiitokseksi.

Vaikka Otso-herra rakasti rummuttamista, se on onnellinen, että se palautti rummun. Eihän se muuten olisi koskaan päässyt soittamaan kaniorkesterin kanssa. Krokotiili Konstan ja pikku Dodon unelmat toteutuivat, mutta surullisen hahmon ritari Otso-herra pääsee vain hiukan kokeilemaan soittamista. Sille jää valtava halu soittaa. Niinpä se alkaa rakentaa rumpuja, mutta mikään niistä ei soi kuten se, jonka hän oli löytänyt tieltä.

Aika harva kuvakirja oikeastaan päättyy näin, että päähenkilö haluaa jotain, mutta ei kuitenkaan lopuksi saa haluamaansa. Otso-herra jäi kaipaamaan rumpua, juuri sitä tiettyä rumpua ja sen sointia. Tällaisessa lopussa on jotain epätyydyttävää ja toisaalta juuri siksi jotain hyvin tyydyttävää. Minä ainakin olen tyytyväinen, että tarinassakaan ei aina saa kaikkea, mitä haluaa. Tarinan ei aina tarvitse päättyä siihen, että kaikki ovat onnellisia. Onnikaan ei aina ole vain puhdasta onnea, vaan siihen voi sekoittua muita tunteita, kuten kaipaus. Suurin osa tarinoista, joita elämästä voisi kertoa, ei loppujen lopuksi pääty kaikin puolin onnellisella ja tyydyttävällä tavalla. Otso-herran kaipuu tekee tarinasta niin kauniin ja todellisen, että se varmasti koskettaa lasta.

Krokotiili Konsta

Gerda Wagener : Krokotiili Konsta. Lasten Keskus, 1989. 24 s. Kuvitus : Vlasta Baránková.

Konsta on syntymästään asti ollut arka ja hiljainen. Se viihtyy parhaiten yksin omassa poukamassaan Amazonin varrella. Se ei vaan osaa olla toisten kanssa, ja pian se alkaa uskoa, että toiset krokotiilit ovat oikeassa. Kenties Konsta tosiaan on kummallinen eikä siitä ole mihinkään.

Eräänä päivänä Konsta tekee ihmeellisen löydön. Joku on jättänyt rantaan käyrätorven. Konsta haluaisi heti kokeilla torvea, mutta ei uskalla, sillä se pelkää, että joku tulee vielä varmasti hakemaan torveaan. Mutta kukaan ei tule, ja illan pimentyessä Konsta nappaa käyrätorven mukaansa. Sen on vaikea nukkua, sillä se on onnesta, odotuksesta ja ihmetyksestä sekaisin. Aamulla se alkaa soittaa. Siitä lähtien se soittaa joka aamu ja vähitellen se huomaa, että käyrätorvi on sen paras ystävä. Käyrätorven avulla Konsta pystyy sanomaan kaiken sen, mitä se ei ole koskaan osannut toisille krokotiileille sanoa. Se oppii kertomaan soitollaan sellaisia tarinoita, että viidakon muut eläimet kerääntyvät kuuntelemaan sitä lumoutuneina. Ja eräänä päivänä se huomaa, ettei se enää olekaan niin ujo kuin ennen ja että toiset eläimet arvostavat sitä.

Tässä kirjassa suorastaan tuntee Konstan ahdistuksen purkautuvan kun se oppii ilmaisemaan tunteitaan soitollaan. Samoin kuin viulu Pikku Dodo -kirjassa, käyrätorvi on Konstalle valtavan tärkeä, suorastaan ystävä. Musiikki avaa sille aivan uuden tunteiden ja tarinoiden maailman. Soittoharrastuksensa avulla se saa itseluottamusta, jota se tarvitsee saadakseen yhteyden toisiin eläimiin. Joskus kyllä mietin, miten lapsi mahtaa kokea nämä kirjat, joiden päähenkilöt saavat hyvin voimakkaita elämyksiä soittamisesta ja musiikista. Mitäs sitten, kun lapsi suurin odotuksin tarttuu soittimeen ja pettyy, kun se sieltä soittimesta ulos tuleva pröt tai kriik ei vastaakaan sitä, mitä lapsi haluaisi soitollaan ilmaista? Entä antavatko jotkut kirjat soittamisesta sellaisen kuvan, että soittamisen voi tuosta noin vaan itsekseen soittelemalla oppia ja että soittaminen on aina yhtä suurta nautintoa ja elämystä?

Krokotiili Konstan tarina on joka tapauksessa minun lukemistani soittamiseen liittyvistä kirjoista ehkä kaunein. Kirja on peräisin 1980-luvun puolelta. Sen tummasävyinen kuvitus on kyllä miellyttävä katsella, mutta valitettavasti siitä myös näkee, että se on oman aikansa lapsi. Tämän tyylisiä kuvakirjoja lainataan nykyään kirjastosta aika vähän, joten Krokotiili Konsta on jo monesta kirjastosta saatettu poistaakin. Ja mistäköhän tämä meille tiensä löysi…? Juuri niin, kirjaston poistokirjojen joukostapa hyvinkin.

Pikku Dodon viulu

Serena Romanelli : Pikku Dodon viulu. Lasten keskus, 1997. 24 s. Kuvitus : Hans de Beer

Minusta lapsen pitää saada valita harrastuksensa ihan itse. Mutta koska lapsi ei voi tietää erilaisista vaihtoehdoista, niin vanhempien tietysti täytyy antaa lapselleen hyvät eväät valinnan tekemiseen. Tällä periaatteella olen aina koittanut kaivella luettavaksi kirjoja, joissa soitetaan. Puhaltimia löytyy lastenkirjoista valitettavan vähän, ja sitten tässä kävikin niin, että kaksi vuotta vinguttuaan meidän kuusivuotiaamme sai oman viulun ja aloitti soittotunnit. Puhallinsoittajavanhemmat ovat kieltämättä aavistuksen pettyneitä tai vähintään ymmällään tällaisen valinnan edessä, mutta onhan se viulunsoitto nyt sentään parempi harrastus kuin vaikka jääkiekko tai raggarointi.

Uuden harrastuksen kunniaksi päätin kirjoittaa blogiin kuvakirjoista, joissa soitetaan erilaisia soittimia. Useimmat ovat oikeastaan ihan sellaisia kivoja peruskuvakirjoja, joissa ei ole muuten mitään suurta ja ihmeellistä. Olen vain halunnut pitää soittamisen ja soittimet kuvakirjojen kautta jatkuvasti esillä, sellaisena asiana, joka kuuluu elämään samalla tavalla kuin vaikka eläimet, tunteet, arkiaskareet ja mistä kaikesta niitä kuvakirjoja nyt tehdäänkään. Aloitetaan soitinkirjojen esittely vaikkapa tästä Pikku Dodon viulusta.

Pikku Dodo on oranginpoikanen, joka eräänä päivänä löytää viidakkotieltä kuorma-autosta pudonneen oudon laatikon. Laatikon sisältä paljastuu vielä omituisempi esine, josta kuuluu kummallisia kirkuvia ääniä, kun sitä tökkii laatikossa mukana olleella kepillä. Pikku Dodo ihastuu soittimeensa ja vinguttaa sitä päivästä toiseen välittämättä siitä, että muu perhe joutuu melun takia tukkimaan korvansa banaaneilla. Vähitellen Dodo oppii soittamaan kauniimmin, mutta sitten Dodolle sattuu ikävä onnettomuus ja hän menettää soittimensa.

Dodon isä yrittää hankkia uuden soittimen, mutta juuri samanlaista ei vaan löydy. Dodo ja isä lähtevät lopulta yhdessä setä Darwinin luo kaivelemaan tämän valtaisia romuvarastoja, ja kaiken sen roinan joukosta Dodo viimein löytää itselleen uuden viulun. Dodon kaverit opettelevat myös soittamaan erilaisia setä Darwinin kätköistä löytyneitä soittimia ja niin he perustavat oikean orkesterin. Mutta kauniina ja hiljaisina iltoina Dodo kiipeää korkalle puuhun ja soittaa pientä yömusiikkia sademetsälle ja kuulle.

Hans de Beerin kuvitus on herkkä mutta herkullinen. Viidakko näyttää minun silmääni jotenkin levolliselta ja aidolta, ja setä Darwinin romuvarastossa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia tutkittavaksi. Mukava kirja, jossa tulee kauniisti esille pienen soittajan kiintymyssuhde omaan soittimeensa. Minulle tulee elävästi mieleeni se, kun sain ensimmäisen oman soittimeni, ja samaa on ollut nyt havaittavissa tässä meidän pienessä apinassa. Voi sitä hartautta, millä kuusivuotias laittoi illalla viulunsa koteloon, antoi sille pusun, peitteli ja toivotti hyvää yötä ja kauniita unia. Toivottavasti tämä viulu ei missään vaiheessa päädy esimerkiksi krokotiilin kitaan.

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti

 Tove Appelgren : Vesta-Linnea ja hirviö-äiti. Tammi 2001. 33 s. Kuvitus : Salla Savolainen

Nyt kun kuvakirjojen lukeminen on meillä vähentynyt, on entistäkin helpompi huomata, milloin kirja koskettaa. Kuvakirja kuin kuvakirja ei enää kelpaa uudelleen luettavaksi, vaan siinä pitää todella olla jotain, joka kiinnostaa tai saa ajattelemaan. Minulle tuli kiire lukea ipanalle Vesta-Linnea -kirjoja nyt, kun kuvakirjat vielä ovat ajankohtaisia. Aikaisemmin en halunnut niitä ottaa luettavaksi, koska esimerkiksi Vesta-Linnea mieli mustana -kirjassa sisarussuhteet ovat aika merkittävässä osassa, ja meidän ipana oli pitkään vihainen siitä, että hänellä ei ole yhtään siskoa tai veljeä. No, nyt on pikkusisko, niin ei mene enää Vesta-Linneaa lukiessa huomio epäolennaisiin asioihin.

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti -kirjassa sukkahousujen pukeminen aiheuttaa ongelmia. Vesta-Linnea huomaa, että äiti suuttuu kohta ja silloin olisi järkevintä vain pukea ne sukkahousut, mutta jostain syystä Vesta-Linnea ei kuitenkaan osaa tai halua tehdä niin. Niinpä äiti tosiaan suuttuu ja aloittaa jäätävän vihaisen hiljaisuuden. Juuri kun äiti päättää taas alkaa puhua hänelle, Vesta-Linnea pudottaa vahingossa nukenastiaston posliinikupin, joka menee tietysti palasiksi, ja niin äiti suuttuu uudelleen. Lopulta Vesta-Linnea sanoo äidille, ettei enää halua asua tämän kanssa ja ulvoo itsensä uneen. Äiti puolestaan vain istuu ja tuijottaa ja tuntee olevansa maailman huonoin äiti. Mutta illalla äiti ja Vesta-Linnea juttelevat, vaikka puhumisen aloittaminen tuntuu kummastakin vaikealta. He pyytävät toisiltaan anteeksi ja toteavat, että ei kukaan voi olla aina hyvällä tuulella ja kiltti. Ja sitten se kaikkein olennaisin: ”Kuule, minä en aina pidä siitä, mitä sinä teet. Mutta rakastan sinua aina.”

Tavallaan tuo loppu anteeksipyytelyineen ja rakastamisineen voisi helposti olla liian imelä tai opettavainen. Mutta koska koko äidin ja Vesta-Linnean päivä, sen jokapäiväiset ongelmat ja niiden aiheuttama negatiivisten tunteiden kierre ovat niin äärimmäisen aitoja ja todellisia ja sisältävät niin suuria tunteita, on kirja myös päätettävä suuriin tunteisiin. Hirviö-äiti -kirjassa ollaan kaikessa arkisuudessaankin niiden lapsiperheen kaikkein tärkeimpien kysymysten äärellä.

Kuvakirjassa on ihan omanlaisensa mahdollisuus keskittyä olennaiseen. Kun tapahtumia, tunteita ja ihmissuhteita on vain rajallisesti, ne nousevat eri tavalla esille kuin pidemmässä kirjassa. Kuvat myös auttavat tilanteen visualisoimisessa ja henkilöihin samastumisessa. Ipana huudahti kirjan jälkeen suurella tunteella, että juuri tuolla tavalla minunkin pitäisi pyytää häneltä anteeksi, kun olen suuttunut hänelle. Hetken mietin ja sanoin sitten, että niinhän minä teenkin ja muistutin vielä parista konkreettisesta tilanteesta lähiajoilta. Ipana totesi itsekin, että ”niinhän sinä taidatkin tehdä”. Joskus sitä vaan tarinoiden avulla huomaa asioita, joita ei omassa elämässään olekaan ennen tajunnut.

Vesta-Linnea -kirjoissa on hienointa se, miten yksinkertaisella ja konkreettisella tavalla ne kuvaavat arjen suuria tunteita ja miten itsestäänselvältä näiden lukemisen jälkeen niistä suurista tunteista puhuminen tuntuu. Lapselle Vesta-Linneat kertovat, että ne kaikki mielessä pyörivät liian suuret vihan ja raivon tunteet ovat ihan normaaleja ja niistäkin selvitään. Äidit ja isätkin voivat suuttua niin, että ovat silloin lapselle melkein pelottavan vieraita, mutta nekin tunteet menevät ohi. Niistä voidaan puhua eivätkä ne vaikuta siihen, että lapsi on joka tapauksessa rakas. Vesta-Linneat ovat kirjoja, joilla on suuri ja tärkeä kasvatuksellinen tavoite, mutta se kasvatus ei kohdistu vain lapsiin vaan myös vanhempiin. Nämä ovat tunnetaitojen perhekoulua parhaimmillaan.