RSS-syöte

Kaunista mutta synkkää

Posted on

imageHannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja. Teos & Söderström 2009. 35 s.

Kuvitus:  Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Henriikka Tavi

Pieni-niminen prinsessa asuu synkän metsän ympäröimässä linnassa rikkauksien keskellä. Vaikka ulkona pimeydessä pöllö huhuilee huolia, Pieni ei ollenkaan huomaa pelätä. Vasta kun hovimarsalkka kertoo Pienelle pimeyteen kätkeytyvistä kummituksista, noidista, ryöväreistä, susista ja muista pedoista, Pieni alkaa pelätä ja kuvitella, mitkä kaikki vaarat häntä uhkaavatkaan. Lopulta Pieni kyllästyy koko ajan pelkäämään. Hän avaa kaikki linnan ovet selko selälleen ja juoksee metsän pimeyteen. Mutta metsässä hän ei sittenkään näe yhtään petoa, velhoa eikä ihmissutta.

Pieni ei näe myöskään ryöväreitä, joita metsässä kyllä on. Ryövärit sen sijaan näkevät Pienen ja huomaavat tilaisuutensa tulleen. He tunkeutuvat linnaan ryöstämään kalleuksia ja ahmimaan herkkuja, mutta Pieni ei enää välitä linnasta eikä sen aarteista. Pienestä kolosta puun juurakosta hän sen sijaan löytää jonkun, joka on aivan hänen kokoisensa ja joka tarvitsee jonkun huolehtimaan itsestään. Kun Pieni on saanut hoidettua Raukan taas terveeksi, hän vuorostaan sairastuu itse ja Raukka puolestaan huolehtii hänestä. Pieni jää asumaan metsään Raukan luokse eikä enää ikinä haluaisi palata linnaan aarteiden ja huolien keskelle.

Niin. Kaunis tarina. Kieli on runollista, jopa siinä määrin, että tarinasta tulee vähän vaikeaselkoinen.  Tarina on periaatteessa hyvin samantyyppinen kuin Kuka lohduttaisi Nyytiä. Sekä Pieni että Nyyti pakenevat pelkojaan ja lopulta löytävät elämäänsä onnea, levollisuutta, rauhaa ja mikä tärkeintä, yhteyden toiseen samankaltaiseen olentoon. Sekä Hämäräkirja että Kuka lohduttaisi Nyytiä sisältää elämisen taitoon, uskallukseen ja ystävyyden merkitykseen liittyvää symboliikkaa, ja ne ovat hyvin koskettavia tarinoita. Hämäräkirjassa se lopun puhdistava kokemus jää kuitenkin liian epäselväksi. Lopun onnellisuus ei jotenkin ole tarpeeksi käsinkosketeltavaa eikä yksiselitteistä. Jos aikuisellekin jää lopusta epävarma olo, niin mitenhän lapsi sen kokee?

Lena Frölander-Ulfin kuvitus on kyllä aivan upea. Kuvissa on paljon kauniita ja herkkävireisiä yksityiskohtia, joita jäin tutkimaan pitkäksi aikaa. Toisaalta kuvitus on aika synkkäsävyinen. Se tuo hyvin esiin pelon tunnelman. Mitä kaikkea pimeyteen voikaan kätkeytyä? Siellähän voi olla piilossa mitä tahansa! Mutta minusta loppuun olisi pitänyt saada lisää valoa ja selkeyttä, jotta lapsi voisi huokaista helpotuksesta. En tiedä. Ehkä tässä oli tavoiteltu sitä viestiä, että pimeässä itsessään ei ole mitään pelkäämistä, vaan siellä pimeyden keskelläkin voi olla onnellinen.

Tämä kirja on sellainen, että vähintäänkin siitä pitäisi jälkeenpäin keskustella lapsen kanssa hyvin pitkästi ja perusteellisesti. Pelon tunne saadaan kasvamaan, mutta lopun lohduttava ja seesteinen tunnelma jää saavuttamatta. Hieno kirja, hieno tarina, aivan todella upeat kuvat, mutta ei, lapselleni en aio tätä lukea.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: