RSS-syöte

Kuukausittainen arkisto:elokuu 2012

Latte-siili pelastaa taas

Posted on

Lybeck : Latte-siili Lofooteilla. Lasten keskus 2012. 129 s.image
No niin, nyt on uusin Latte-kirja luettuna, ja takuuvarmaa tavaraa se on tämäkin.

Eräänä päivänä Kotimetsässä asuva keiju Pikku Kirivi siepataan. Korppi Raab tunnistaa sieppaajan Merikotka Groffiksi, joka asuu kaukana Lofooteilla. Metsän eläimet perustavat yhdistyksen keijun pelastamiseksi, mutta mitään konkreettista ei kukaan uskalla tehdä. Viimein jo talviunilleen hankkiutuva Latte-siili kuulee Pikku Kirivin katoamisesta. Latte päättää lähteä pelastamaan keijua ja saa mukaansa Orava Tjumin ja Piisami Flurin. Pelastuspartio löytää laivan, jonka kyydissä he pääsevät määränpäähänsä. Laivamatkalla he kohtaavat hurjan rottarosvolauman, joka aikoo kaapata laivan ja suunnata Etelämerelle, mutta Latten neuvokkuuden ja laivan kapteenin hienon suunnitelman avulla koko rottajoukko saadaan häädetyksi laivasta. Lofooteilla kotimetsäläisiä kohtaavat uudet haasteet, sillä Merikotka Groffin pesä on vuoren huipulla kaukana merellä. Ja se, joka tekee pienenkin yrityksen lähestyä Groffin linnaa, joutuu silputuksi ja ahmaistuksi ennen kuin ehtii laskea kolmeen.

Onneksi Latte-siili löytää ystäviä mistä tahansa kuin Zdenek Milerin Myyrä konsanaan, ja niin he saavat apujoukkoja pelastusretkelleen. Matka on vaaroja täynnä, mutta lopulta Pikku Kirivi löydetään ja saadaan kuljetettua turvaan.
image
image

image

Latte on siitä mielenkiintoinen sankari, että hän ei oikeastaan ole ollenkaan mikään sankari. Hän on ihan tavallinen, pieni ja rauhaa rakastava siili Kotimetsästä. Hänellä ei ole mitään erityisiä kykyjä, hän ei ole uhkarohkea eikä voimakas, mutta siitä huolimatta hän haluaa ja uskaltaa auttaa. Oikeastaan voisi sanoa, että se se vasta onkin todellista rohkeutta ja sankaruutta. Latten vahvuuksia ovat neuvokkuus, lannistumattomuus, terve optimismi, luottamus toisiin eläimiin ja ihmisiin, kyky ottaa apua vastaan kun sitä tarjotaan ja usko onnistumiseen silloinkin, kun se näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä. Latte uskoo, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Kaiken kaikkiaan Latte on hyvin sympaattinen ja, etten sanoisi, inhimillinen hahmo.

Kaunista mutta synkkää

Posted on

imageHannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja. Teos & Söderström 2009. 35 s.

Kuvitus:  Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Henriikka Tavi

Pieni-niminen prinsessa asuu synkän metsän ympäröimässä linnassa rikkauksien keskellä. Vaikka ulkona pimeydessä pöllö huhuilee huolia, Pieni ei ollenkaan huomaa pelätä. Vasta kun hovimarsalkka kertoo Pienelle pimeyteen kätkeytyvistä kummituksista, noidista, ryöväreistä, susista ja muista pedoista, Pieni alkaa pelätä ja kuvitella, mitkä kaikki vaarat häntä uhkaavatkaan. Lopulta Pieni kyllästyy koko ajan pelkäämään. Hän avaa kaikki linnan ovet selko selälleen ja juoksee metsän pimeyteen. Mutta metsässä hän ei sittenkään näe yhtään petoa, velhoa eikä ihmissutta.

Pieni ei näe myöskään ryöväreitä, joita metsässä kyllä on. Ryövärit sen sijaan näkevät Pienen ja huomaavat tilaisuutensa tulleen. He tunkeutuvat linnaan ryöstämään kalleuksia ja ahmimaan herkkuja, mutta Pieni ei enää välitä linnasta eikä sen aarteista. Pienestä kolosta puun juurakosta hän sen sijaan löytää jonkun, joka on aivan hänen kokoisensa ja joka tarvitsee jonkun huolehtimaan itsestään. Kun Pieni on saanut hoidettua Raukan taas terveeksi, hän vuorostaan sairastuu itse ja Raukka puolestaan huolehtii hänestä. Pieni jää asumaan metsään Raukan luokse eikä enää ikinä haluaisi palata linnaan aarteiden ja huolien keskelle.

Niin. Kaunis tarina. Kieli on runollista, jopa siinä määrin, että tarinasta tulee vähän vaikeaselkoinen.  Tarina on periaatteessa hyvin samantyyppinen kuin Kuka lohduttaisi Nyytiä. Sekä Pieni että Nyyti pakenevat pelkojaan ja lopulta löytävät elämäänsä onnea, levollisuutta, rauhaa ja mikä tärkeintä, yhteyden toiseen samankaltaiseen olentoon. Sekä Hämäräkirja että Kuka lohduttaisi Nyytiä sisältää elämisen taitoon, uskallukseen ja ystävyyden merkitykseen liittyvää symboliikkaa, ja ne ovat hyvin koskettavia tarinoita. Hämäräkirjassa se lopun puhdistava kokemus jää kuitenkin liian epäselväksi. Lopun onnellisuus ei jotenkin ole tarpeeksi käsinkosketeltavaa eikä yksiselitteistä. Jos aikuisellekin jää lopusta epävarma olo, niin mitenhän lapsi sen kokee?

Lena Frölander-Ulfin kuvitus on kyllä aivan upea. Kuvissa on paljon kauniita ja herkkävireisiä yksityiskohtia, joita jäin tutkimaan pitkäksi aikaa. Toisaalta kuvitus on aika synkkäsävyinen. Se tuo hyvin esiin pelon tunnelman. Mitä kaikkea pimeyteen voikaan kätkeytyä? Siellähän voi olla piilossa mitä tahansa! Mutta minusta loppuun olisi pitänyt saada lisää valoa ja selkeyttä, jotta lapsi voisi huokaista helpotuksesta. En tiedä. Ehkä tässä oli tavoiteltu sitä viestiä, että pimeässä itsessään ei ole mitään pelkäämistä, vaan siellä pimeyden keskelläkin voi olla onnellinen.

Tämä kirja on sellainen, että vähintäänkin siitä pitäisi jälkeenpäin keskustella lapsen kanssa hyvin pitkästi ja perusteellisesti. Pelon tunne saadaan kasvamaan, mutta lopun lohduttava ja seesteinen tunnelma jää saavuttamatta. Hieno kirja, hieno tarina, aivan todella upeat kuvat, mutta ei, lapselleni en aio tätä lukea.

Salaisuus varjossa

Posted on

Maria Gripe : Salaisuus varjossa. Tammi 1985. 277 s.

Tässä taas yksi kouluvuosien suosikki, jonka luin uudestaan.

Eletään 1910-luvun Ruotsissa. 14-vuotiaan Bertan perheeseen on tulossa uusi sisäkkö, joka onkin aivan erilainen kuin yksikään sisäkkö ennen häntä. Carolinia suositellut isoäiti kertoi hänen olevan hyvin ”itsenäinen”, mutta kukaan perheessä ei voinut kuvitella, että ihan tämänkaltaista tyttöä olisi olemassakaan. Taloudenhoitaja Svea, joka on tiukasti perheen vallankahvassa kiinni, on alusta asti Carolinin suhteen epäluuloinen. Hänestä Carolin on yksinkertaisesti epäilyttävä, turmeltunut ja sopimattomasti käyttäytyvä, mutta lapset Carolin lumoaa heti. Isoveli Roland ihastuu häneen, mikä on luonnollisesti erittäin sopimatonta, sillä eiväthän paremman perheen poika ja palvelusväkeen kuuluva tyttö voi missään tapauksessa seurustella keskenään. Kirjan minäkertoja Berta ihailee itseään vain parisen vuotta vanhempaa Carolinia. Välillä hän ja Carolin ovat melkein sydänystäviä, mutta joskus Berta silti joutuu kokemaan olevansa tyhmä, lapsellinen, kokematon ja tietämätön, yksinkertaisesti eri maailmasta kuin Carolin. Pikkusisko Nadja saa Carolinista heikon ja epävarman äidin ja ankaran Svean tilalle jonkun, joka kuuntelee, ymmärtää ja viettää hänen kanssaan aikaa.  Ihmeellinen Carolin on kuin raikas tuulahdus – välillä suorastaan pieni pyörremyrsky – jäykässä säätyläisperheessä, mutta vanhanaikainen ja tiukka Svea ei uusia tuulia kaipaa. Vähitellen lapsetkin silti huomaavat, että Caroliniin liittyy jotain salaperäistä eikä hän avoimuudestaan huolimatta koskaan oikeastaan kerro mitään itsestään. Carolin joutuu monella tapaa epäilyttävään valoon ja kohta hänen paikkansa perheen sisäkkönä on uhattuna.

Tarinassa on jotain rauhallista ja kaunista ajankuvaa, vaikka ajan ilmiöitä, esineitä tai tapakulttuuria ei aivan itsetarkoituksellisesti esitelläkään. Asiat tulevat esille hyvin luonnollisesti tarinan ohessa. Yhteiskunta on hyvin selvärajaisesti kerrostunut, ja tämän melko yläluokkaisen perheen lapset pääsevät Svean hyysäämän alkoholisoituneen ilolinnun pikkuisen Edvin-pojan ja Carolinin kautta kurkistamaan todellisuuteen, joka on aivan toisenlainen kuin heidän oma pieni, pumpulinen ja tyyni maailmansa. Titanicin uppoaminen ja sen uutisointi tekevät suuren vaikutuksen perheen nuorimpaan, 8-vuotiaaseen Nadjaan, joka näkee painajaisia eikä pysty olemaan pitkiin aikoihin iloinen. Eikö maailma olekaan hyvä, miten tällaista voi tapahtua?

Tämä kirja on todennäköisesti jäänyt minulle mieleen siksikin, että siinä käsitellään yhteiskuntaluokkien lisäksi myös sukupuolten tasa-arvoa, tai aikakauden huomioon ottaen pikemminkin epätasa-arvoa. Bertan isä vetäytyy jatkuvasti perhe-elämän ulkopuolelle, ei ole läsnä eikä ainakaan ajankäytön tasolla pidä perhettään arvossa. Naiset ja lapset muodostavat perheen, jossa isä ikään kuin käy vierailulla omasta maailmastaan, jonka täyttää tutkimustyön tekeminen. Naisen asema yhteiskunnassa puhuttaa perhettä, mutta tasa-arvon tavoittelu ei tarkoita vain naisten oikeuksien lisäämistä.

– Svea on hyvä ja lakkaa vatkuttamasta! Ei edes tiedä mistä puhuu! Eihän tuommoista kestä kuunnella! Eikö hän itse huomaa, miten typerältä tuo kuulostaa! Kun puhutaan ”yleisestä” äänioikeudesta ja jätettäisiin kuitenkin naiset sen ulkopuolelle, niin sehän on häpeämätöntä! Miten Svea voi alistua sellaiseen! Sellainen hallitsijahahmo kuin Svea! Näiden seinien sisällekö se vallanhimo supistuukin? — Jos miehet päästäisivät naiset mukaan yhteiskunnan toimiin, sanoi isoäiti, niin ehkäpä naiset puolestaan päästäisivät miehet mukaan yhteisvastuuseen kodin puolella. Siitä osapuolet varmasti hyötyisivät.
– Katsokaa vaikka poikaani, Carl Vilhelmiä. Hänellä ei ole harmainta aavistusta kodin kuulumisista, tuskin hän tohtii pistää nenäänsä keittiöön. Hän on kaiken vastuun ulkopuolella eikä pärjäisi hetkeäkään oman taitonsa varassa. Se on järkyttävää. Nykyinen tilanne sulkee miehet ja naiset erilleen toisistaan. Näin ei voi jatkua.

Jostain syystä muistin, että tässäkin kirjassa olisi ollut jotain yliluonnollista, mutta ehkä tämä mielikuva johtui vain siitä, että sellaisia kirjoja luin paljon samoihin aikoihin kuin tämänkin kirjan. Tai sitten kirjan tapahtumien sijoittuminen menneeseen maailmaan yhdistettynä perhesalaisuuksiin ja lumovoimaiseen ja arvoitukselliseen henkilöhahmoon riittävät tekemään tarinasta jollain tavalla mystisen.

Oktonautteja myös kirjana!

Posted on

Meomi: Oktonautit ja mököttäjäkala. Vaukirja 2011. 33 s. Suomennos: Tytti Träff

Meomi: Oktonautit ja suuri aaveriutta. Vaukirja 2011. 33 s. Suomennos: Tytti Träff

Koska tähän blogiin on hakusanojen perusteella monesti päädytty silloin, kun on etsitty Oktonautti-kirjoja, en voi jättää kertomatta niistäkin, kun ne nyt viimein sain käsiini. Oktonautti-kirjojen suomalainen kustantaja on Vaukirja, ja käsittääkseni näitä kirjoja ei sitten muualta saakaan ostettua kuin Vaukirjan kautta. Nämä Oktonautti-kirjat ovat olleet meillä ja varmaan monessa muussakin perhessä hyvin odotettuja. Nykymedian aikakaudella varsinkin lapset ovat tottuneet odottamaan ja vaatimaan, että samaa tuotetta ja samoja hahmoja on saatavana useamman median kautta. Tv-sarjalla tai kirjalla on oheistuotetta, lelua ja peliä ja puuhaa ja mitä kaikkea. Oktonauttien nettisivuilla octonauts.com löytyy muun muassa tulostettavia värityskuvia ja muuta puuhaa, sieltä octogoodies-kohdasta. Onneksi ainakin meillä ipana kaipaa kaikista mieluisista tv-ohjelmista tai elokuvista myös kirjoja. Minua ei periaatteessa ollenkaan miellytä se ajatus, että kirjat olisivat vain osa jotain tuoteperhettä ja keino vahvistaa brändiä, sillä oheistuotekirjat eivät yleensä ole sisältönsä puolesta niitä laadukkaimpia. Toisaalta luulen, että kirjan aseman säilymisen kannalta on välttämätöntä, että kirja on mukana yhtenä tuotteena ja tallennemuotona myös näissä monen median kautta syntyvissä ja vahvistettavissa tuoteperheissä.

No, jospa mentäisiin jo itse asiaan eli kirjoihin. Ensiksi täytyy todeta, että aika onnettoman huono tällaisen kirjan pitäisi olla, etteikö Oktonautti-fani siitä pitäisi. Kirjat ovat siis aivan varmasti elämys ja iloinen kokemus sille, joka on suurella innolla seurannut Oktonauttien seikkailuja televisiosta tai Yle Areenasta. Hahmot ovat suloisen suurisilmäisiä ja pyöreäpäisiä, ystävällisiä ja herttaisen ja hempeän värikkäitä, eli samaa tyyliä kuin nämä kaiken maailman Squinkiesit ja Littlest pet shopit sun muut. Sarja paitsi viihdyttää myös ruokkii lapsen luontaista tiedonhalua. Suosio on siis sekä melko laskelmoitua että toisaalta ihan toivottavaakin, sillä faktapuoli tässä sarjassa on kyllä ihan kohdallaan, mikä vaatii myös suomentajalta jonkun sortin asiantuntemusta tai ainakin pyrkimystä ottaa asioista selvää. Oktonauttien sivuilla oli näiden kahden lisäksi pari muutakin kuvakirjaa, ja eiköhän nekin vielä jossain vaiheessa julkaista suomeksi.

Oktonautit ja mököttäjäkala -kirjassa Oktopodin miehistö törmää mököttävään kalaan, ja ilmeisesti oktonautit ovat sen sortin positiivareita, että heille on aivan ylitsepääsemätön asia, että joku ei hymyile. Asialle on siis tehtävä jotain,  sillä kalan mökötys uhkaa vaikuttaa masentavasti muihinkin meren asukkaisiin. Valitettavasti kukaan oktonauteista ei puhu mököttiä, eikä kala siis pysty kertomaan, miksi se on niin surullinen. Oktonautit yrittävät piristää kalaa sellaisilla asioilla, joista he itse nauttivat. Kuten arvata saattaa, niin tästäkin ongelmasta oktonautit lopulta selviävät. Jostain syystä tämä mököttäjäkalakirja tuntui minusta hiukan lapselliselta, jos nyt sellaista voi sanoa tai ainakaan valittaa, kun on kyse lasten kuvakirjasta. Mutta onneksi toinen oktonauttikirja oli vähän raikkaampi tuttavuus.

Oktonautit ja suuri aaveriutta -kirjassa oktonautit ovat menossa lomanviettoon Riutta Cityyn, mutta sinne tultuaan he huomaavat sen muuttuneen aavekaupungiksi. Kaupunki on menettänyt kaikki värinsä ja muuttunut valkoiseksi, eikä asukkaitakaan ole enää jäljellä kuin yksi, vanha merikilpikonna herra Viikselä, joka sekin on muuttoaikeissa. Oktonauttien loma muuttuukin täydeksi työksi, kun he alkavat etsiä Viikselälle uutta kotia ja samalla selvittää, mikä kumma on aiheuttanut Riutta Cityn autioitumisen. Kun arvoitus ratkeaa, oktonautit saattavat merenelävien kanssa kaupungin takaisin entiseen kukoistukseensa. Tämä kirja ansaitsee kyllä ipanalta aivan erityismaininnan, sillä merenalaiseen maailmaan sijoittuvaan kirjaan on saatu ympättyä monta hänen suosikkieläintään: vasarahai, rausku ja jopa käärme ja lepakko!

Kirjoissa on melko vähän tekstiä, joillakin sivuilla jopa erittäin vähän. Kuvissa kyllä riittää katseltavaa, mutta näin tekstikeskeisille ihmisille kirja, jonka koko aukeamalla saattaa olla vain yksi lause, vaikuttaa kyllä jo vähän pienemmille lapsille tarkoitetulta. Kaikki eivät tietenkään kaipaa yhtä paljon tekstiä kuin meidän ipana. Ja ehkä juuri tv-sarjoihin perustuvissa kirjoissa jopa ihan perustellustikin voi olettaa, että visuaalisuus on tekstiä tärkeämpää tai että lukijoina voi olla myös niitä, jotka eivät ole tottuneet pitkiä tarinoita kuuntelemaan ilman liikkuvaa kuvaa. Ja saa toki olla olemassa sellaisiakin kuvakirjoja, joiden keskeisimpään kohderyhmään 6-vuotiaat eivät enää kuulu.

Ennen oli scifiä ilman romantiikkaa

Posted on

Monica Hughes : Uhka syvyyksistä. Tiikerit-sarja. WSOY 1980. 159 s.

Varhaisteini-ikäisenä taisin lukea enimmäkseen fantasiaa ja scifiä. Niistä genreistä ainakin löytyvät ne kaikki mieleenjääneimmät kirjat, jotka ovat näin jälkeenpäin ajatellen selvästi vaikuttaneet jopa minun ajatteluuni ja yhteiskunnallisiin näkemyksiini. Tätä taustaa vasten olen ihmetellyt, miten vähän lasten ja nuorten scifiä on sittemmin julkaistu ja miten vähän sitä aikaisemminkin julkaistua luetaan ja lainataan kirjastosta. Siis mitä! Minun suuret elämykseni eivät kelpaa uudelle sukupolvelle! Eikö yhteiskuntarakenteiden pohtiminen muka kiinnosta!? Fantasia uppoaa, mutta scifi on ollut pitkään kai jotenkin ihan menneen aikakauden jäänne lapsilukijoiden mielestä. Scifi on tietysti sikäli ongelmallinen laji, että hurjimmatkin tulevaisuuden teknologiakuvitelmat ovat saattaneet osoittautua sittemmin suorastaan omituisen jälkeenjääneiksi ja kömpelöiksi, ja niinpä kirja vanhenee nopeasti käyttökelvottomaksi uutta nuorta lukijakuntaa ajatellen.

No, onneksi nyt on alkanut lasten ja nuorten scifin uusi tuleminen. Tosin nykyään on ehkä vaikeampi määritellä, mikä on scifiä ja mikä jotain muuta, tai voidaanko joku kirja määritellä scifiksi, jos siinä on myös fantasian ja romantiikan elementtejä tai jos se on pikemminkin dystopia kuin tieteisromaani. Mutta ihan määrittelystä riippumatta scifiä on taas alettu kirjoittaa, julkaista ja lukea. Tähän mennessä minun suosikkejani näistä uusista nuorten scifikirjoista ovat olleet Collinsin Nälkäpeli-kirjat, Fallsin Veden alla  ja Condien Tarkoitettu.

Se, mikä uudessa scifissä ihmetyttää, on romanttisen virityksen ”pakollisuus”. Ei minua varsinaisesti haittaakaan, jos scifissä on joskus myös romantiikkaa ilmassa, mutta se haittaa, kun tuntuu, että kirjoittajat (vaiko kirjankustantajat?) eivät enää ollenkaan eivätkä koskaan luota pelkän scifin, sen juonen ja jännityksen tai yhteiskuntarakenteeseen ja ihmisluontoon liittyvän pohdiskelun vetovoimaan, vaan mukaan on ehdottomasti saatava jonkun sortin parinmuodostusta. Tarkoitettu-kirjassa tämä tietysti on hyvin perusteluakin, koska koko kirjan idea lähtee liikkeelle tiukasti säännellyn yhteiskunnan tekemistä parivalinnoista, yhdenlaisista järjestetyistä avioliitoista. Mutta muutenkin tuntuu olevan trendinä se, että jos kirjassa vain on päähenkilöissä kumpaakin sukupuolta (niin kuin melkein aina on), on heillä myös oltava jotain sutinaa. Tämä ei kyllä minun lapsuuteni scifi-kirjoissa ollut mitenkään automaattista tai ainakaan suuressa roolissa juonen kannalta, ei mikään sääntö vaan ennemminkin poikkeus säännöstä. Se vanhempi linja varmasti vastaakin paremmin tosielämää kuin tämä nykyinen, suuren rakkaustarinan syntyminen aina, kun henkilöinä on sekä tyttö että poika.

Ipanan kanssa on tullut kahlattua läpi jos jonkinlaista merenalaisesta maailmasta kertovaa kirjaa, ja sitä kautta meri-innostus on tarttunut jo minuunkin. Merikirjoja olen siis lukenut paljon ihan omaksikin ilokseni. Kat Fallsin Veden alla -kirjasta tuli niin elävästi mieleen eräs toinen, vanhempi kirja, että se oli pakko vuosien jälkeen kaivaa uudestaan esiin. Monica Hughesin Uhka syvyyksistä julkaistiin WSOY:n Tiikerit-sarjassa, joka sisälsi ”seikkailua – jännitystä tutussa ja tuntemattomassa”. Itse asiassa melkein kaikki kouluvuosieni scifielämykset, kuten Tripodien aika ja Kolme K – kaupungin valtias, olivat Tiikerit-kirjoja. Nämä kirjat tuntuvat myös kestäneen hyvin aikaa, vaikka toki niitä omia suosikkejaan on vaikea arvioida ihan objektiivisesti.

Kepler on Kuun kuvernöörin poika ja samalla ensimmäinen Kuussa syntynyt ja siellä koko ikänsä asunut ihminen. Hänen isänsä on lähdössä YK:n kokoukseen viemään Kuun asukkaiden vetoomusta olojensa parantamiseksi ja itsehallinnon saavuttamiseksi. Kepler haaveilee sfinksien, Taj Mahalin ja muiden Maan ihmeiden näkemisestä, mutta valitettavasti Maan painovoima on hänen Kuun oloihin tottuneelle fysiikalleen yksinkertaisesti liikaa. Ainoaksi ratkaisuksi jää lähettää Kepler isän Maan-vierailun ajaksi hänen setänsä ja tätinsä hoiviin mannerasema 10:lle, merenalaiseen siirtokuntaan.

Manneraseman elämä muistuttaa monella tavalla Kuun haastavia olosuhteita, joten sinne Kepler sopeutuu hyvin. Turvallisuustoimien tärkeys ja ihmisten välisen luottamuksen merkitys ovat hänelle Kuun asukkaana itsestäänselvyyksiä. Mutta eräänä iltana Kepler kuulee riidan, jota ei ole tarkoitettu hänen korvilleen. Merenalainen maailma ei ole ollenkaan niin sopuisa kuin miltä ensin vaikuttaa.

Sukeltamiseen tottumaton Kepler joutuu pulaan, ja vaikka kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla mahdollista, hän onnistuu pelastautumaan tyhjine happipulloineen yli tunnin matkan päässä sijaitsevalle käyttämättömänä olleelle tutkimusasemalle. Kepler muistaa pelastumisestaan vain hopeanhohtoisen miehen, joka liikkui veden alla ilman happipulloja. Sen oli oltava vain unta, koska eihän kukaan pysty sukeltamaan kymmenien metrien syvyydessä pitkiä matkoja ilman sukellusvarusteita, eihän? Miksi se sitten tuntui niin todelliselta, ja miksi joku tuntuu kokevan hänen puheensa kidusmiehestä uhkana?

Keplerin luotettavuus joutuu epäilyksenalaiseksi myös paljon vakavammalla tavalla, mutta Kepler ei voi enää luovuttaa. Nyt kyseessä on paitsi mannerasemien, myös Kuun ihmisten tulevaisuus.

Villirilli Manolito

Posted on

Elvira Lindo : Villirilli Manolito. Tammi 2012. 167 s. Kuvitus Emilio Urberuaga. Suomennos Tarja Härkönen.

Manolito on tavallinen, usein vähän ajattelematon ja kekseliäs madridilainen pikkukoululainen, jota äiti nimittelee ehkä ihan syystäkin apinasta seuraavaksi ja jonka opettaja pitää koko luokkaa suorastaan toivottomina pikkurikollisten alkuina. Kavereiden kanssa sattuu ja tapahtuu. Pienten koululaisten kaverisuhteet ovat epävakaita. Välillä paras kaveri Isokorva Lopéz onkin petturipelle, välillä opettajan unelmapojan, maailman täydellisimmän ja ärsyttävimmän Paquito Medinan kanssa on yllättäen tosi mukavaa ja välillä luokan pahin gänstä Ozzy Pahizkin voi olla hyvä ystävä.

Manoliton perheeseen kuuluu myös samassa kodissa asuva vaari. Ehkä kulttuurikysymys, mutta asetelma tuntuu luontevammalta kuin kotimaisissa kirjoissa. Ehkä tällaiset kolmen sukupolven perheet ovat Espanjassa yleisempiä kuin Suomessa? Voi myös olla, että kulttuuriero sai minut vain kuvittelemaan, että tämä on aivan tavallista. Suomalaisia kirjoja lukiessa sen sijaan tietää, että harvat isovanhemmat meidän kulttuurissamme oikeasti asuvat lastenlastensa kanssa, ja silloin perhekuvio tuntuu heti epäuskottavammalta.

Ensimmäinen luku sai minut melkein jättämään koko kirjan kesken. En tiedä, johtuiko se kirjailijan vai suomentajan valinnoista, mutta kieli oli siinä yksinkertaisesti ärsyttävää. Ehkä ensimmäisessä luvussa haluttiin esitellä oikein tehoiskuna Manoliton keskeiset fraasit ja sanonnat tai sitten tehdä vaikutus siihen pieneen koulupoikaan, joka ei yleensä kirjoja jaksa lukea. Sanonnat jeba jäbä, tosi eeppinen ja kaverin korvien nimittely punapersekorviksi tai pikkuveljen lempinimi Lärvinaama on kai tarkoitettu kertomaan, että tämä ei olekaan mikään tavallinen tylsä kirja. Niivvissiin. Oli vähän yliyrittämisen makua siinä ensimmäisessä luvussa. Tuli jotenkin mieleen aloittelevien räppäreiden ensimmäiset kappaleet, joiden keskeinen sisältö on kehua itseään ja omaa porukkaa ja kertoa, että meillä on asiaa ja me ollaan tosi kantaaottavia, vaikka sitten tosiaan mitään muuta sanottavaa ei olekaan.

Loppuosa kirjasta oli kyllä ihan hauskaa luettavaa, tai sitten vain totuin siihen kieleen ja kirjoitustyyliin. Nykyteinislangin jäljittely saattoi kyllä tökkiä siksikin, kun muuten tästä kirjasta kuvitusta myöden tuli hyvin vahvasti mieleen Sempén vanhat Nikke-kirjat, joissa taas ymmärrettävistä syistä on sekä tapahtumissa että kielessä tiettyä vanhanaikaisuutta. Loppujen lopuksi sekä Nikke-kirjoissa että Villirilli Manolitossa on kuitenkin sitä aivan samanlaista koulukaveripiirin kouhotusta ja värikästä perhe-elämää. Manolito on ikään kuin päivitetty versio Nikestä. Ärsytyksistäkin huolimatta Villirilli Manolito on ihan hyvää ja hauskaa koululaiskommellushuumoria.

Kansikuvan lähde: Tammi