RSS-syöte

Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2012

Sukelluslaivalla maapallon ympäri

Posted on

Verne : Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Nuorten toivekirjasto 62. 6.p. WSOY 1995. 317 s.

Sukellusveneellä maapallon ympäri. Jules Vernen teoksesta lyhennetty laitos. Teksti : Meri Starck. Kirjakerho Lasten Kirjapaketti. Mestarikustannus 1983. 28 s.

Ipana on aina tykännyt kirjoista, joissa on suhteellisesti ottaen aika paljon tekstiä. Yksivuotiaana suosikkeihin kuului Myyrä ja kotka, jonka lukemiseen meni 20 minuuttia, tai puoli tuntia, jos jäätiin katselemaan kuvia ja juttelemaan niistä.  Nyt kuusivuotiaana alkaa siis kuvakirja-aika olla hiukan ohi. Onhan niitä kuvakirjoja, joissa on paljon tekstiä ja joskus lyhyempikin kuvakirja kelpaa, mutta aika pitkälti lukemiset etsitään nykyään satukirjoista, sarjakuvista, tietokirjoista ja joskus ihan lasten romaaneistakin. Lasten romaaneissa on se ongelma, että ne on kuitenkin tarkoitettu isommille lapsille, joten niiden sopivuus kuusivuotiaalle pitää ensin itse varmistaa. Koska ipana on kiinnostunut merenalaisesta maailmasta ja pitää vanhanaikaisista seikkailuista, päätin ottaa luettavakseni Vernen Sukelluslaivalla maailman ympäri. Jospa siitä olisi seuraavaksi suursuosikiksi? Merenalaiset hirvitykset eivät yleensä ole olleet ipanalle liian pelottavia, koska hän tietää paljon erilaisista merenelävistä, ja tieto selvästi auttaa käsittelemään jännittäviä tilanteita.

Vuonna 1866 maailman merillä aletaan tehdä havaintoja valtavan kokoisesta oliosta, joka liikkuu käsittämättömän nopeasti ja jonka nähdään joskus myös säteilevän valoa. Tämän merihirviön tilille laitetaan lopulta lukemattomia selittämättömiä merionnettomuuksia ja haaksirikkoja. Erilaisia retkikuntia varustetaan ottamaan selvää hirviöstä ja mahdollisuuksien mukaan vapauttamaan merenkulkijat sen aiheuttamista vaaroista. Amerikkalainen Abraham Lincolnin retkikunta etsii hirviötä tuloksettomasti viikkokausia, kunnes se viimein saa ensimmäisen havainnon siitä. Kohtaaminen hirviön kanssa saa aluksen haaksirikkoutumaan. Ainoat laivan uppoamisesta pelastuneet ovat Pariisin luonnonhistoriallisen museon professori herra Aronnax, hänen palvelijansa Conceil sekä kanadalainen valaanpyytäjä Ned Land, jotka saavat todeta päätyneensä etsimänsä hirviön, Nautiluksen, sisään ihmiskuntaa vieroksuvan kapteeni Nemon vangeiksi.

Kyllä tämä nyt vielä jää ipanalle lukematta. Kirjan alussa vielä ajattelin, että eivät nämä tietyt menneiden aikojen nykynäkökulmasta käsittämättömät ajattelutavat haittaa, kunhan niistä vaan juttelee ja selittää lapselle niiden taustoja. Mutta kyllä se loputon eläinten lahtaaminen  alkoi olla minulle vähän liikaa. Merenalaiseen maailmaan ja sen eläimistöön tutustuminen tuntuu tarkoittavan Nautiluksen väelle liian usein vain tappamista. Jokainen uusi laji pitää ikään kuin ottaa haltuun ampumalla, silloinkin kun sillä ei ole merkitystä ruuansaannin kannalta.

Kaikkein omituisin on kohtaus, jossa Ned Land haikailee hetulavalasparven havaittuaan entiseen valaanpyytäjän elämäänsä ja kapteeni Nemo puolestaan pitää ylevän puheen, jossa hän vastustaa eläinten tappamista turhan takia:

– Enkö saisi yrittää pyytää niitä, kapteeni, ehdotti kanadalainen, – etten kokonaan unohtaisi ammattiani?

– Miksi pitäisi tappaa vain huvin vuoksi? vastasi kapteeni. – Emme tee mitään valaanrasvalla.

– Mutta annoittehan Punaisella merelläkin pyydystää merilehmän, huomautti kanadalainen.

– Silloin tarvitsin tuoretta lihaa miehistölle. Nyt tappaisimme vain tappaaksemme. Tiedän hyvin ihmisen pitävän sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalaiden joukossa, mutta en hyväksy sellaisia verisiä ajanvietteitä.

Ja vain hetkistä myöhemmin sama ylevä kapteeni Nemo havaitsee kaskelotteja, jotka ilmeisesti muodostavat jonkinlaisen poikkeuksen tähän sääntöön:

– Näettekö tuolla tuulen alla noin kahdentoista kilometrin päässä täältä mustia pilkkuja, jotka liikkuvat tänne päin? Ne ovat kaskelotteja, hirveitä petoja. Olen joskus tavannut kaksi- jopa kolmisatapäisiä parvia. Ne ovat julmia raatelijoita, jotka on paras hävittää.

– Odottakaahan, herra Aronnax, sanoi kapteeni Nemo. – Kohta saatte katsella ajojahtia, jonka vertaista ette ole ennen nähnyt. Kaskelotteja kohtaan en tunne minkäänlaista sääliä, ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita.

Nautilus oli muuttunut hirveäksi harppuunaksi, jota päällikkö taitavasti käytteli. Se porhalsi kaskelotteja päin ja ajoi valtavien lihavuorien läpi jättäen molemmille puolilleen sätkytteleviä palasia.

Verilöylyn jälkeen meri on punaisenaan kaskelottien verestä ja täynnä silvottuja ruumiita. Juu en lue tätä lapselle. Saa sitten itse joskus isompana lukea, jos silloin vielä nämä perinteiset seikkailukirjat kiinnostavat.

Onneksi löysin kirpparilta kuvitetun lyhennelmän tästä Vernen klassikosta. Vaikka yleensä en voi ihan täydellä vakavuudella suhtautua klassikkokirjojen lyhennelmiin, niin tässä tilanteessa lyhennelmä on aivan erinomaisen tarkoituksenmukainen! Tekstiä on sivumäärään suhteutettuna edelleen aika paljon, vaikka kuvitus viekin sivujen pinta-alasta suuremman osan kuin teksti. Kaskelottikohtaus ja muu yletön tappaminen on jätetty pois ja jäljellä on juuri sitä, mitä kuusivuotias kaipaa: mereneläviä, hylkyjä, vanhanajan seikkailua, löytöretkeilyä, jännitystä ja vaaroja, joista ainakin päähenkilöt selviävät aina ehjin nahoin.

…ja sitten kun Vaahteratuvat on luettu…

Posted on

Lybeck : Latte-siili ja vesikivi. Lasten keskus 2009. 146 s. Kuvitus Daniel Napp.

Mitäs sitten, kun Vaahteratupa-kirjat on luettu? Sekä ipanalle että minulle jäi hirveä hinku lukea lisää eläimellisiä seikkailuja, mutta Vaahteratupien jälkeen ei meinannut löytyä mitään vastaavia ja  riittävän hyviä satuja, jotka yltäisivät lähellekään samaan. Mutta sitten luettiin Latte-siili ja vesikivi, ja siinä oli kyllä jotain viehätystä.

Latte-siilin kotimetsä on kuolemassa, koska se on kuivunut. Kuivuminen taas johtuu Korppi Raabin kertomuksen mukaan siitä, että karhukuningas Bantur on ryöstänyt Taimenjärven pohjasta vesikiven. Latte päättää lähteä etsimään kiveä, vaikka Raab varoittelee matkan vaaroista. Jos Latte onnistuisikin selviämään susien valtakunnasta, hänet ilman muuta revittäisiin kappaleiksi ilvesten valtakunnassa. Ja jos hän onnistuisi pääsemään vielä sieltäkin elossa, karhujen valtakunnan rajalla hän viimeistään pääsisi hengestään.

Karhukuninkaan vartijat kuulustelevat Latte-siiliä

Kuvittajana on Daniel Napp, joka on tehnyt myös Mikko Murina -kuvakirjat, joten kuvitus on samalla tavalla hiukan humoristista mutta silti riittävän satumaista. Kuvat antavat kyllä kivasti hahmoille luonnetta, mutta ei tässä kirjassa ihan sellaisia suuria persoonia ole kuin Vaahteratupa-kirjoissa, ei kuvituksen eikä tekstinkään puolesta. Mutta kaiken kaikkiaan tämä on hyvä seikkailu, jossa on vaaroja ja jännitystä mutta silti tiettyä rauhallisuutta. Teksti jotenkin kutsuu lukemaan ääneen melko hitaasti. Myös tarinan etenemisessä on tiettyä vanhanaikaisen sadun rakennetta, mitä ehkä vähän selittää se, että kirjan alkuteos on vuodelta 1958. Tarinan sankari kohtaa kolme vaaraa, joista hän selviää perinteisten eläinsatujen tapaan neuvokkuutensa ansiosta.

Vesikivi löytyy karhukuninkaan luolista

Eri hahmojen nimet ovat tässä kirjassa hyvin onnistuneita. Erityisesti ilves-, susi- ja karhukansan kuninkailla on vaikuttavat nimet, joissa on juuri sopivan pelottavaa jylhyyttä: Bantur, Glufus ja Tibur. Kuvia on mukavan paljon, vaikka välillä on sellainenkin aukeama, jossa ei ole yhtään kuvaa. Tekstin asettelu kuvakirjamaisesti kuvan sisään on monessa kohdassa onnistunut ratkaisu, joka ainakin lukijalle tuo sadun maailman kokonaisvaltaisemmin läsnä olevaksi. Kuulijalle sama kokemus ei tietenkään välttämättä välity.

Latte-siilille on ilmestynyt suomeksi myös kaksi jatko-osaa, Latte-siili ja Musta Varjo (2010) sekä Latte-siili Lofooteilla (2012). Tämä uusin on meillä vielä kokonaan lukematta, mutta heti luetaan, kun vain saan sen jostain käsiini.

(Kansikuvan lähde : Lasten Keskus)

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku

Posted on

Siri Kolu : Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku. Kuvitus : Tuuli Juusela. Otava 2012. 270 s.

Harvoin olen tosissani innostunut mistään lastenkirjasta niin kuin Me Rosvoloista. Se on aika outoa, sillä minä en yleensä edes ihmeemmin pidä humoristisista kirjoista. Me Rosvolat nyt vaan jostain syystä osui ja upposi. Olen hankkinut nämä kaikki ihan omaksi kotihyllyyn ja lisäksi ipanalla on ensimmäinen osa äänikirjana, ja tämän kolmannenkin osan olen luvannut hankkia heti kun se vain ilmestyy. Periaatteessa en suosittelisi Rosvoloita vielä kuusivuotiaalle. Ei näissä nyt mitään liian jännittävää tai hurjaa ole, mutta koska kohderyhmä selvästi on kouluikäiset, osa sisällöstä ja huumorista menee auttamatta yli hilseen sellaiselta lapselta, jolla ei vielä ole mitään kontaktia teinien ja esimurrosikäisten maailmaan. Mutta kun itse innostuin näistä, niin en malttanut olla testaamatta, mitä ipana näistä tykkää, ja tykkäsihän se. Kyllä nyt sujuu pitkät automatkat mukavasti koko perheellä.

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku on sarjan kolmas kirja, jossa rosvosuvut yrittävät löytää Helmeri Kvistin vanhan, kauan sitten kadonneen rosvousoppaan ja saada sen avulla etulyöntiaseman muihin rosvosukuihin nähden. Hurja-Kaarlo ottaa ensiaskeleitaan rosvovaltiaana, mutta hänelle ei oikein ole vielä selvää, mikä on valtiaan tehtävä. Onko valtiaan järkevää määrätä mitä huvittaa silläkin uhalla, että se vain kylvää epäsopua maantierosvojen keskuuteen? Viljan rooli rosvousoppaan etsinnässä osoittautuukin yllättävän tärkeäksi, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Viljan kaksoiselämän eri puolet kohtaavat?

Vaikka pidin tästäkin kirjasta, niin tavallaan tämä kolmas osa oli minulle hiukan pettymys. Ehkä se pettymys on kuitenkin jotain sellaista kaipuuta siihen ensimmäisen osan kummallisen idylliseen rosvomaailmaan. Tässä kirjassa ei enää kaahata huolettomasti rosvoamassa kesäisen Suomen mökkiteillä eikä esitellä Rosvoloiden omintakeista perhedynamiikkaa ja maantierosvon elämän kirjoittamattomia sääntöjä. Kirja on hiukan sellainen Rosvola-sarjan kehittelyjakso, jossa aikaisempia teemoja muunnellaan ja kuljetetaan vähitellen kohti jotain uutta ja tuntematonta. Kehittyminen on kyllä välttämätöntä sarjan jatkon kannalta, jotta uusi kirja ei olisi vain vanhan toistoa. Rosvoperheen sisäisen dynamiikan sijaan pääpaino tässä kolmannessa osassa on rosvosukujen välisillä suhteilla ja maantierosvojen ja tavallisten veronmaksajien kohtaamisella. Vihollisrosvojoukkojen soluttautuminen Viljan perheen elämään tuo kirjaan myös tiettyä uhkaavuutta, jota tässä sarjassa ei aiemmin ole ollut. Viljan elämän kahden maailman kohtaaminen, hänen kasvamisensa ja itsenäistymisensä taitavat olla myös jatkon kannalta tärkeitä kehityslinjoja. Vainistojen on vähitellen hyväksyttävä tyttärensä sellaisena kuin hän on, ja jotenkin tähän kiteytyy minusta tämän kirjan olennaisin asia:

–       Isä, ei tällä ole sinun kanssa mitään tekemistä! Se on ihan sivuseikka, miten paljon te juttelette tai annatte viikkorahaa tai mitä ruokaa päätätte laittaa. Se ei muuta sitä, mitä minusta on tullut.

Täytyy muuten sanoa, että Siri Kolu osaa tehdä aivan loistavia aloituslauseita. Nämä kyllä tyhjentävät pajatson kertaheitolla:

Minut varastettiin kesäkuun toisella viikolla. Hyvä että varastettiin. (Me Rosvolat)

Oli ihan minun isäni vika, että Rosvoloiden täytyi hyökätä sinne viululeirille. (Me Rosvolat ja konnakaraoke)

Vanamon joutuminen vieraan rosvojoukon kynsiin oli kyllä ihan täysin minun vikani. (Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku)

Kansikuvan lähde: Otava

Ykkösjätkät

Posted on

Ansu Kivekäs : Ykkösjätkät. Kirjava kukko -sarja. Tammi, 2012. 125 s. Kuvitus : Terese Bast.

Anton on katkera, kun äidin lupaama uimahallireissu jää väliin. Sen sijaan heille tuleekin kylään äidin opiskelukaveri Marke 9-vuotiaan poikansa kanssa. Kyösti on pari vuotta Antonia vanhempi ja hiukan erikoinen tapaus. Hän on pukeutunut mustaan pukuun, kiiltonahkakenkiin ja aurinkolaseihin kuin mikäkin agentti. Anton on ensin aivan ihmeissään, mutta yhteiset jutut kyllä löytyvät nopeasti. Muuttomiehet Hikinen ja mänitsör laittavat Antonin kodin uuteen uskoon ja hävittäjälentäjien jäljiltä taas naapurin mummon parveke on yksi hävityksen kauhistus.

Ykkösjätkät on helppolukuinen Kirjava kukko -sarjan kirja, jossa on suhteessa sarjan muihin kirjoihinkin sopivan vähän ja sopivan suurikokoista tekstiä. Tämä on kiva kirja sekä minun että 6-vuotiaan testikuulijan mielestä. Kirja on jaettu kolmeen osaan, jotka koostuvat vielä erikseen lyhyistä luvuista. Kyösti on hauska ja omalaatuinen, mutta silti ainakin minun silmääni ihan todentuntuinen hahmo. Kyöstin tapa reagoida vanhempien kieltoihin ja käskyihin agenttityyliin on myös minusta huvittava, samaan tyyliin kuin Lassi ja Leevi – niin absurdia ja niin lähellä tosielämää:

–          Kiitos, mutta ei kiitos, Kyösti keskeytti. – Minä syön vain aitoja dominokeksejä, joiden halkaisija on keskimäärin neljä pilkku kolme senttimetriä…

–          Kyöstiii! Marke sanoi taas SILLÄ äänellä. – Kyösti!

–          Ja Kyösti kuulee! Tämä selvä, Kyösti mumisi taas paidankaulukseensa.

Ainakin aikuisia saattaa huvittaa myös poikien äitien käyttämä pseudoyliopistojargon:

–          Diskotanssin dissonanssin distanssi stimuloi, äiti sanoi.

–          Nimenomaan! Marke vastasi innoissaan.  – Omnipotentti monokkeli optikolla…

Hävittäjälentäjäleikin jälkeen kuullaan naapurin Hildur-mummon omia kokemuksia sodasta ja pommikoneiden pelottavien äänten kuuntelemisesta perunakellarissa. Kerrankin tällaisessa tilanteessa tietomäärä maltetaan pitää niin kohtuullisena, että tilanne säilyy luontevana eikä ala muistuttaa väkisin tarinaan ympättyä historian oppituntia.

Vaikka Kyöstillä ja Antonilla on kaksi vuotta ikäeroa ja Kyösti kyllä muistaa siitä vähän väliä huomauttaa, pojat tulevat silti hyvin toimeen. Viimeisessä luvussa saadaan myös huomata, että isotteleva kolmasluokkalainenkaan ei loppujen lopuksi ole ihan niin iso kuin mitä hän haluaisi olla.

On miellyttävää lukea Kyöstin kaltaisesta hiukan omalaatuisesta lapsesta näin neutraalisti kerrottuna. Erilaisuus ei ole ongelma eikä edes tarinan keskeinen sisältö. Kyöstistä ei tuoda esille mitään sellaista, josta kävisi ilmi, että hän olisi oikeasti jollain tavalla poikkeava. Kunhan nyt vain on hiukan omanlaisensa, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu poika.

(Kansikuvan lähde: Tammi)

Onhan se tämäkin tyhjää parempi

Posted on

Jozua Douglas : Dinosaurukset. Tahtoo tietää -sarja. Lasten Keskus 2012. 29 s. Kuvitus: Barbara van Rheenen
Dinojuna on saanut entistä pienemmät lapset innostumaan dinosauruksista. Kirjastossa tuli välillä vaikeuksia suositella dinosauruskirjoja 3-4 –vuotiaille, kun ennen dinokirjojen lukijat olivat pääosin 6 – 9 –vuotiaita poikia, joita useimmiten kiehtoi dinosauruksissa eniten t-rex, allosaurus ja muut mahdollisimman petomaiset otukset, lihansyöjät ja niiden hurjat leuat ja saalistustavat. Olemassa olevat kirjat ovat sitten sen mukaisia, eli välillä vähän hurjia ja verisiäkin. Nyt sitten pitäisi löytää kirjoja paljon pienemmille, joille dinosaurukset ovat ystävällisiä, mukavia ja leikkisiä pikkuotuksia. Kysyntä ja tarjonta eivät ihan kohtaa. Joiltain asiakkailta tuli jo vähän sanomisia, että kirjat ovat liian hurjia ja että 5-vuotiaankin kanssa meni dinokirjan lukeminen itkuksi. Mutta paha se on kirjastossa muuta tarjota kuin mitä on viime vuosina julkaistu. Edes dinosaurusaiheisia kuvakirjoja ei ole paljon ollut tarjota, mitä nyt Harri ja dinot -kirjat ja pari muuta yksittäistä.

Sikäli siis odotin paljon, kun keväällä huomasin, että Lasten Keskukselta on ilmestymässä selvästi pienemmille tarkoitettu Tahtoo tietää -sarjaan kuuluva kuvakirjatyyppinen dinosaurustietokirja. Mutta eipä tästä nyt mitään suursuosikkia taida tulla. Minä ainakin petyin. Toki on myös niin, että meidän ipana on jo jossain määrin ohittanut kuvakirjaiän eikä tällainen my first dinosaur book -tyyppinen kirja tuo edes mitään uutta tietoa, joten emme kyllä enää kuulu tämän kirjan kohderyhmäänkään. Kuvitus on kyllä minusta aika kökkö, ja kirjan ns. kaunokirjalliset osuudet (pieni sarjakuvatarina ja kaksi dinosaurusrunoa) ovat myös vähän vaivaannuttavaa luettavaa. Entä tarvitaanko ihan oikeasti dinosauruskirjaan mielenkiinnon tuojaksi tai hauskuuden ja havainnollisuuden apuvälineeksi kakka- tai pieruhuumoria, ja vieläpä kolme kertaa näinkin lyhyessä kirjassa? Minun makuuni aika halpahintaista, tai sitten olen vain huumorintajuton. Kyllä kai tämäkin paremman puutteessa kelpaa, kun niitä pienten dinokirjoja vaan on niin heikosti.

Vaahteratupalaisten seikkailut jatkuvat

Posted on

Minä ja ipana olemme kyllä sen verran tykästyneitä noihin Vaahteratuvan väki -kirjoihin, että pakkohan ne on ne jatko-osatkin tänne blogiin saada. Toivottavasti näitä tulisi vielä lisääkin!

Jäntti : Vaahteratuvan väki ja vaarallinen peto. WSOY 2008. 76 s.

Toisessa Vaahteratupa-kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti sitä, miten huhut kasvavat yhteisöä riivaavaksi peloksi ja suorastaan poikkeustilaksi. Kirja käy hyvin mediakasvatusmateriaaliksikin, sillä myös Hiirivuoren Sanomat on mukana petohysterian lietsomisessa. Lapsen kanssa on helppo tässä yhteydessä pohtia, onko kaikki varmasti totta, mitä sanomalehdessä kerrotaan ja miten jokin asia, joka ei edes ole aivan totta, voi saada aikaan valtavan mylläkän sekä mediassa että koko yhteisössä. Lehdessä ei muusta kirjoitetakaan kuin pedosta ja uusista petohavainnoista. Kylän neuvosto säätää ulkonaliikkumiskiellon pimeän aikaan, vaikka on talvi ja melkein koko ajan on niin pimeää, että ulos ei saisi mennä ollenkaan. Jännitystä riittää niin kuin sarjan ensimmäisessäkin kirjassa, eikä tässä toisessakaan osassa selitetä kaikkea. Sekin jää oikeastaan lapsen ja aikuisen yhdessä pohdittavaksi, mikä se koko peto oikeastaan edes oli.

Pedon hirmuinen kita

 

Jäntti: Toivo ja hirveä hämähäkki. WSOY 2009. 26 s.

Toivo ja hirveä hämähäkki on kuvakirjamaisempi kuin sarjan muut kirjat, sillä siinä on selvästi vähemmän tekstiä ja kuvan osuus on suurempi. Siinä on muutenkin hiukan välipalan makua, mutta kyllähän se tämäkin välipala vaahteratupalaisiin ihastuneelle kelpaa. Vaahteratuvan vintillä asuvan hämähäkin kanssa opitaan elämään sovussa, ja lopulta hämähäkki pystyykin auttamaan Vaahteratuvan väkeä kuumailmapallon rakentamisessa. Kuumailmapalloa taas tarvitaan, jotta päästään lähtemään maailmalle. Tässä kirjassa ei mitään niin suurta arvoitusta tai jännitystä ole, ellei sellaiseksi sitten riitä hämähäkin kohtaaminen. Ja joillekinhan se riittää.

Jäntti : Vaahteratuvan väki ja Kivihovin kirous. WSOY 2010. 75 s.

Neljännessä kirjassa Vaahteratuvan väki ja Kivihovin kirous päästään lopulta seikkailemaan kuumailmapallolla. Mutta aina sitä ei osaa varoa kaikkia vaaroja maailmalla, ja niin Toivo-siilille käy onnettomasti. Hänen päälleen lankeaa Kivihovin kirous: ”Sinä eksyt, katoat, häviät, unohdut, etkä pääse enää ikinä kotiin.” Niin mielenkiintoista ja jännittävää kuin maailmalla onkin seikkailla, Toivoa hirvittää ajatus siitä, ettei pääsisi enää koskaan kotiin. Lapsellekin tämä ajatus taitaa olla aika kauhistuttava, mutta kuten ainakin aikuinen saattaa jo arvata, niin kyllä sinne kotiin lopulta päästään.

(Kansikuvien lähde : WSOY)