RSS-syöte

Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2011

Lämminhenkinen ei ole sama kuin imelä!

Posted on

Riikka Jäntti : Nokikätkön ritarit ja Kuuhiisi. 75 s. WSOY 2005.

Varsinkin kuvakirjojen joukossa on hyvin paljon sellaisia makeilevan herttaisia ja sisällöltään aika tyhjänpäiväisiä kirjoja, joiden keskeinen tarkoitus tuntuu olevan se, että kirjaa lapselleen lukevat äidit ja isät saavat fiilistellä ja todistella, kuinka ihanan halipusurakkaita vanhemmat ja lapset ovat toisilleen. Yyh. Ei jaksais.

Oikeasti lämminhenkisistä kirjoista pidän kovasti. Vielä kun osaisi selittää, mistä se lämminhenkisyys rakentuu, mutta kyllä sen tuntee ku se kohdalle osuu! Riikka Jäntin Vaahteratuvan väki -satukirjoissa sitä on riittämiin, ja näihin kirjoihin minä rakastuin heti. Ipana samoin, joten aika moneen kertaan nämä on tullut luettua läpi. Voi kun nämä saisi äänikirjana! Aina ei ole aikaa lukea koko 75 sivua yhdessä illassa. Nökö-orava, Toivo-siili ja Iiris-hiiri ja Nökön isoveli Vili ovat kaikki omanlaisiaan otuksia. Erilaiset persoonallisuudet ovat niin aidon ja todellisen oloisia, että ääneen lukiessa sitä aivan luonnostaan käyttää erilaista ääntä Nökön tai Iiriksen puhuessa.

Vaahteratuvan väki -kirjat ovat herttaisia ja kotoisia mutta silti todella jännittäviä eläinsatuja. Niissä on myös jotain sellaista vanhanaikaista sadun lumoa ja taikaa. Tarinat ovat äärimmäisen hienosti rakennettuja, mutta jännitys ei kuitenkaan tule huimasta toiminnasta.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa, Nokikätkön ritarit ja Kuuhiisi, tylyn aikuismainen ja määräilevä isoveli on käskenyt Nökön ja Toivon remontoida Vaahteratuvan keittiötä. Remonttiapulaiseksi isoveli on pestannut Iiris-hiiren, joka ystävystyy välittömästi Nökön ja Toivon kanssa. Vaahteratupa on vanha vaahteraan rakennettu puutalo, joka sivumennen sanoen on rapistuneessa idyllisyydessään melkein minun unelmieni talo. No, onneksi tämäkin kirja muistuttaa vanhan puutalon vaatimasta valtavasta työmäärästä, joten pysytellään nyt vaan ihan tyytyväisinä rivitaloasujina. Siinä remontoinnin sivussa Nökö, Toivo ja Iiris tekevät yllättävän löydön ja perustavat salaseuran. Salaseuralle riittääkin puuhaa ja arvoituksia ratkaistaviksi, sillä Nökön isoveli alkanut kutsua kaiken maailman heittiöitä kylään, ja näillä heittiöillä on selvästi tekeillä jotain, joka liittyy salaperäiseen Hiirivuoren legendaan.

Kirjassa kaikkia tapahtumia ei selitetä, vaan osa jää lukijan tai kuulijan pohdittavaksi ja tulkittavaksi. Esimerkiksi yhden sivuhenkilön kuolema jää sen verran epäselväksi, että minäkään en vielä kirjan lopussa ollut varma, kuoliko hän todella vai oliko se vain jokin väärinkäsitys tai pelkkää huhupuhetta. Sarjan toisessa kirjassa vietetään kuitenkin hautajaisia, joten uskottava se on. Ipana ei taida ihan uskoa vieläkään.

Vaahteratupa-kirjojen kuvitus onkin ihan oma lukunsa. Voi sitä herttaisuuden, kodikkuuden ja ilmeikkyyden määrää! Erilaiset tunnelmat iloisesta leppoisuudesta jännittävään kauhunsekaisuuteen välittyvät kuvista aivan uskomattomalla tavalla. Vai mitä sanotte? Näistä kirjoista luulisi tulevan tulevaisuuden klassikoita.

 (Kansikuvan lähde: WSOY)

Pienelle seikkailijalle

Posted on

Walko : Jänö ja Mesikarhu -sarja.

Kustannus-Mäkelä, 2011.

Jänö ja Mesikarhu ovat Kustannus-Mäkelän uuden kuvakirjasarjan sankareita, jotka seikkailevat ja ratkovat arvoituksia Käpälälehdossa.

Onpa ilo lukea ipanalle tällaisia leppoisia seikkailukuvakirjoja! Nämähän ovat kuin nenä päähän tuollaiselle viisivuotiaalle pikkupojalle! Sopivat varmasti isommillekin lapsille ja tytöillekin, mutta sattuneesta syystä minä ajattelen tätä nyt viisivuotiaan pojan kannalta.

Ystävykset Jänö ja Mesikarhu seikkailevat neljässä kirjassa:  Jättiläisen jäljillä, Pakkolasku Karhukalliolle, Ruokarosvon arvoitus ja Sateenkaaren salaisuus. Niissä etsitään valtavat jalanjäljet jättänyttä otusta, pelastetaan kuumailmapallolla pakkolaskun tehnyt muka-sankarikoala, napataan kiinni eläinten ruokavarastot tyhjentänyt ryökäle ja etsitään aarretta sateenkaaren päästä.

Parasta näissä Käpälälehdon seikkailuissa on, että ne ovat tavallaan aika arkisia, tai no, ei kai kuumailmapallon pakkolasku nyt ihan normaalia arkea ole. Arkinen on siis väärä sana, mutta mikäköhän olisi se oikea sana… Tunnelma vain on ihastuttavan leppoisa. Käpälälehdossa eläimet ovat ystäviä keskenään ja hyväksyvät toisensa, mutta se ei tunnu ollenkaan teennäiseltä makeilulta. Ristiriitojakin eläinten välillä saattaa joskus olla, mutta ne saadaan selvitettyä inhimillisellä (jos nyt eläinsadun kohdalla voi niin sanoa) ja viisaalla tavalla. Hauskuuden ja jännityksen lisäksi Jänö ja Mesikarhu tarjoilevat vähän ajattelemisen aihetta ystävyyssuhteita ja sosiaalisia taitoja harjoitteleville.

(Kuvan lähde: Kustannus-Mäkelä)