RSS-syöte

Kamalan ihana päivä

Posted on

Elina Kauppila: Kamalan ihana päivä. Lasten mindfulness. Viisas elämä 2016. 55 s. Kuvitus: Elina Kauppila 

Joskus tuntuu, että mindfulness on niin kaukana lapsiperhe-elämästä kuin mikään ikinäkään voi olla. Ja jos näin on, niin juuri silloin mindfulnessia tarvitaan. Lastenkasvatus on nykyään yhä enemmän tunne- ja tietoisuustaitojen opettamista ja oppimista!

Aikuisille suunnattuja tietokirjoja lasten mindfulnessista ja tietoisuustaidoista on jo muutama olemassa suomeksikin, mutta lapsille suunnattua materiaalia on vielä aika vähän. En muista kuin kaksi selvästi tietoisuustaitoihin keskittyvää kirjaa, joista olen kummastakin jo aiemmin blogannut: kouluikäisille suunnattu Tipsu ja oivallusten opus sekä kuvakirjaikäisten Zen-pandan tarinoita. Luonnollisesti  lastenkirjallisuudessa on paljon tarinoita, joista oppii tunnetaitoja. Itse asiassa sehän on kirjallisuuden voima ja vahvuus: tarinan hahmoihin samastuminen opettaa empatiaa ja kehittää sekä omien että toisten ihmisten tunteiden ymmärtämistä. 

Tarkoituksenmukaisten tarinoiden etsiminen voi kuitenkin olla vaikeaa, joten kaunokirjallisuudesta enemmän tietokirjallisuuden suuntaan kääntyville täsmätarinoillekin on tarvetta. Kamalan ihanassa päivässä Meinin aamu lähtee käyntiin kankeasti. Hän ei haluaisi syödä aamupalaksi puuroa vaan jäätelöä, ja ulkovaatteiden pukeminenkin tuntuu hankalalta. Puistossa toiset lapset pyöräilevät kovempaa ja toisista jälkeen jääminen harmittaa. Mutta onneksi äiti auttaa Meiniä pääsemään hankalien tunteiden yli ja lopulta illalla saadaan muistella, mitä kaikkia ihania asioita päivä piti sisällään. Kirjassa on myös 21 tietoisuusharjoitusta. Näistä minun suosikkini taitaa olla satuhieronta, sillä sen avulla olen omia vilkkaita lapsiani saanut parhaiten pysähtymään, rauhoittumaan ja olemaan tässä ja nyt. Moni muu harjoitus on ollut vähän niin kuin tuuleen huutaisi.

Lapselle luettavasta tarinasta huolimatta ehkä tämäkin mindfulness-kirja on suunnattu kokonaisuutena enemmän lasten kanssa toimiville aikuisille kuin lapsille. Toisaalta, niin sen on oltavakin, sillä mindfulnessin opettaminen lapselle vaatii sitä, että aikuinen itsekin on matkalla kohti tietoista läsnäoloa. Ehkä meilläkin olisi voinut useampi tietoisuusharjoitus toimia lasten kanssa, jos olisin ensin itse paremmin sisäistänyt ne tavakseni olla ja katsoa maailmaa?

Kamalan ihana päivä sopii ehkä parhaiten heille, jotka ovat jo hiukan jyvällä mindfulnessista ja kasvatustyylistä, jonka ytimenä on pyrkimys nähdä lapsikin ihan todesta otettavana ihmisenä – sama pyrkimys kuin varhaisella feminismillä oli naisten suhteen! (Kiitos tästä kiteytyksestä nimeltämainitsemattomalle keskustelufoorumille!) Voisin kuvitella, että jos Kamalan ihana päivä olisi rasittuneen perheenäidin ensimmäinen kontakti tietoisuustaitoihin ja lapsen omaa kokemusta huomioivaan kasvatukseen, se olisi omiaan herättämään lähinnä raivoa. Voin hyvin kuvitella itseni vaikka seitsemän-kahdeksan vuotta sitten lukemassa Meinin päivästä erittäin turhautuneena. Tarina, siinä esitetyt Meinin pahan mielen aiheuttajat ja keinot niistä selviytymiseksi ovat kuitenkin hyvin yksinkertaistettuja, eivätkä kirjan ratkaisut ja tietoisuusharjoitukset toimi noin vain. Ensinnäkin toisille lapsille on luonnostaan helpompaa päästä negatiivisten tunteiden yli ja toisten lasten kanssa mikään konsti ei tunnu toimivan vaan tarvitaan aikaa ja kasvamista ja asioiden läpikäymistä uudelleen ja uudelleen. Toiseksi: sekä mindfulness että vuorovaikutusta korostava kasvatus ovat kokonaisuuksia. Ne eivät ole yksittäisiä temppuja, jotka alkavat toimia tuosta vaan. Ne liittyvät laajemmin koko olemisen ja elämisen tapaan, joka ei hetkessä muutu vaikka yksittäiset toimintatavat muuttuisivatkin. 

Prinsessa Pikkiriikki

Posted on

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki. Otava 2016. 77 s. Kuvitus: Ninka Reittu image_zps7vyhpure

Hyvä aloitus on tärkeä. Sen jälkeen saa tulla tylsempikin kohta, mutta aloituksen täytyy imaista, ja Prinsessa Pikkiriikissä on juuri sellainen hyvä aloitus, joka saa lukijan puolelleen heti ensimmäisellä sivulla. Minä onnistuin nauramaan ääneen heti ensimmäisellä sivulla.

Prinsessa Pikkiriikki on sen sortin prinsessa, ettei häntä ihan heti osaisi arvata prinsessaksi – hänen koipensa ovat laihaakin laihemmat ja tummat hiuksensa ovat aina vähän takussa, eikä mene päivääkään ettei hänen mekossaan ole muutamaa länttiä pinaattisoppaa (oli sitä sitten ollut ruokana tai ei). Hänen hymynsä kuitenkin ulottuu korvasta korvaan ja silmät ovat päivänsäteitä täynnä, ja se on kaiketi pääasia prinsessahommissa.

Ihan hyvin kuvattu tuo meidän prinsessa ja ties kuinka moni muukin pieni prinsessa. Prinsessa Pikkiriikkiin on helppo samastua!

Olen pitkän aikaa kaipaillut uusia hyviä satukirjoja, mutta niiden suhteen on ollut hiljaista. Kiva että nyt tuli Prinsessa Pikkiriikki, joka itse asiassa vastaa aika hyvin juuri meidän perheen tarpeita. Siinä on riittävästi prinsessaa (lapsen toive), riittävästi epäprinsessaa (äidin toive), riittävän pitkästi tekstiä (äidin toive) mutta riittävän paljon tapahtumia ja kuvia (lapsen keskittymiskyvyn esittämä vaatimus).

Prinsessa Pikkiriikkiä ärsyttävät aikuiset, jotka ovat aina määräämässä, että pitää laittaa kurahousut jalkaan ja aina niitä pitää totella, vaikka ne keksisivät miten typeriä sääntöjä tahansa. Pikkiriikki ei mitään muuta toivo, kuin että hän voisi lähettää kaikki aikuiset Himpskattiin täältä määräilemästä, jotta hän saisi elää niin kuin haluaa: ainakin hän söisi joka päivä suklaapuuroa eikä käyttäisi kurahousuja ikinä.

Koska prinsessa Pikkiriikin Makkara-koira on oikea taikakoira, niin tämä toivehan on tietysti mahdollista toteuttaa nakkimakkarapalkalla. Makkaran ei tarvitse kuin laittaa häntänsä taikomisasentoon, nuuskuttaa kolme kertaa ilmaa, pyöriä kaksitoista kertaa ympäri ja pyöräyttää oikea taikavääkylä nurmikolle ja taika on valmis! Ja nyt ei kukaan enää ole määräilemässä, vaan Pikkiriikki saa tehdä mitä ikinä haluaa: syödä kaikki karkit ja katsoa muumeja ihan liikaa ja liian läheltä telkkaria, kaivella äidin meikkejä ja vaatekaappia ja mennä ulos ilman kenkiä ja kurahousuja!

No, kyllä Pikkiriikki sitten kuitenkin lopulta ilahtuu, kun äiti ja isä tulevat Himpskatista takaisin kotiin. image_zpswo4e3kuc

Mutta elämä käy kuitenkin tylsäksi jos ei saa lähteä yksin edes ostamaan metrilakua, joten asialle on tehtävä jotain. Metrilakua nythetimulle! Ja niin Pikkiriikki karkaa torille metrilakun perässä, ja oikeastaan on onni että hän karkaa, koska sillä tavoin hän tapaa prinsessa Pöjöläisen. Pöjöläinen voittaa torilla maailmanennätystä makkaransyönnissä yrittäneen Piffelssonin ja tekee siis itse maailmanennätyksen ja niin Pikkiriikistä ja Pöjöläisestä tulee heti parhaat ystävät. image_zpsbn9jjkt6

Ystävistä on apua vaikkapa sellaisessa tilanteessa, että äidin sisuksiin muuttaa Rasittava Urpo. Ystävän kanssa voi vaikka rakentaa oman talon ja muuttaa sinne asumaan, jos kerran äiti ja isä haluavat sen jonkun Urpon eikä heille riitä maailman mahtavin prinsessa Pikkiriikki.

Kirjan luvut ovat kyllä ihan liian pitkiä esimerkiksi iltasatukäyttöön. Niitä olisi hyvin voinut jakaa pienempiin kokonaisuuksiin eikä tarina edes olisi yhtään kärsinyt siitä. Itse asiassa teksti jakaantuisi ihan luontevastikin lyhyemmiksi luvuiksi, jolloin lukeminen rytmittyisi paremmin arjessa tarpeen mukaan. Joskus voidaan lukea pidempi pätkä, mutta joskus tarvitaan sellainen kompakti kokonaisuus. image_zpshzcs3rfq

Pidän Ninka Reitun kuvitustyylistä, jossa iloinen värikkyys ja pieni absurdius yhdistyvät naivistis-inhorealistisesti kuvattuihin aikuishahmoihin, joista tulee hetkittäin mieleen jopa Huuhaa Innasen maalaukset. Sopii oikein hyvin Pikkiriikin tyyliin! En tiedä, johtuuko juuri kuvittajasta, että minulle tuli Prinsessa Pikkiriikin kirjoitustyylistä mieleen Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa ja Kesä autokorjaamon yläkerrassa, joiden kansikuvat ovat myös Ninka Reitun käsialaa. No, ehkä se tyylin samankaltaisuus ei ole pelkästään kuvituksen varassa, sillä kyllä Hannele Lampelan tekstissä on samaan tapaan mukana pieniä elämänviisauksia ja tapahtumien, tunteiden ja kokemusten selityksiä kuin Onkelin lastenkirjoissa. Prinsessa Pikkiriikissä tällainen takana oleva viisas kertojaääni ei ole yhtä vahva kuin Onkelilla. Joidenkin mielestä varmaan hyvä niin, sillä viisastelu saattaa myös ärsyttää ja joidenkin mielestä häiritä tarinan etenemistä. Minua ei kyllä ärsytä eikä häiritse. Minusta on ihan kiva pysähtyä pohtimaan niitä ja jutella niistä lapsenkin kanssa.

En tiedä, onko lastenkirjallisuudessa oikeasti tapahtunut joku muutos siinä, millaisia tyttöjä kuvataan vai olenko minä nyt vain pienelle tytölle kirjoja etsiessäni alkanut kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin kuin ennen. Tietysti kirjoissa on jo vuosikymmenien ajan ollut aktiivisia ja reippaita tyttöhahmoja, mutta nykyään nämä aktiiviset tytöt ovat paitsi reippaita, myös hyvin arkisia ja todellisia, samaan aikaan tottelemattomia ja kilttejä, samaan aikaan prinsessoja ja sottaisia rämäpäitä.

Sodasta ja rakkaudesta

Posted on

Suzanne Collins: Gregor ja rottien koodi (Alismaan tarinat 5). WSOY 2016. 388 s.

image

Olen nyt tehnyt oman ennätykseni sen suhteen, kuinka paljon voi itkeä fiktiivisen henkilön kuoleman takia. Allergia-aikaan kukaan ei onneksi tule ihmettelemään, miksi silmäni ovat aamulla näin turvoksissa.

Luin illalla loppuun Ylismaan Gregorin ja rottien koodin. Ehkä kirjailija on tietoisesti noudattanut kill your darlings -periaatetta ja ainakin minun lapselleni ja näköjään minullekin rakkaimman hahmon hän meni tappamaan.

Edellisessä kirjassa Alismaan alaikäinen kuningatar Luxa julisti hiiriä joukkomurhaaville rotille sodan, joten Rottien koodi kertoo sodasta. Se tuo esiin sodan laajemman mittakaavan ja uhan: tuhottuja kaupunkeja, vaarassa olevia rakkaita, hyvästejä, joista mikä tahansa saattaa olla viimeinen. Ja verta ja kuolemaa. Veressä ja tuhkassa kahlaamista, ruumiskasojen päällä kävelemistä. Paljon verta ja tappamista. Lasten- ja nuortenkirjaksi aivan liian paljon.

Ja samaan aikaan varhaisteini-ikäisen Gregorin tunteet Luxaa kohtaan ovat kehittyneet rakkaudeksi. Hän kantaa koko ajan mukanaan sitä ainoaa valokuvaa itsestään ja Luxasta. Kuvassa he tanssivat aivan hetki sitten pidetyissä juhlissa, joista tuntuu kuitenkin olevan ikuisuus. Se oli aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Silloin Gregor ei vielä tiennyt ennustuksesta, joka kertoo soturin kuolemasta. Hänen omasta kuolemastaan.

Mutta nyt mielipuolisen ja täysin manipuloitavissa olevan rottien kuninkaan Turman johtamat joukot piirittävät Alismaan ihmisten pääkaupunkia Regaliaa ja saattavat koska tahansa pystyä liittolaistensa kanssa pääsemään kaupungin muurien sisäpuolelle. Ainoa toivo tuntuu olevan siinä, että ihmiset murtaisivat omien liittolaistensa kanssa rottien viestinnässä käyttämän koodin ja saisivat selville rottien hyökkäyssuunnitelmat.

Gregor herää miettimään sodan oikeutusta ja uskonnon mielekkyyttä. Hän on oppinut kunnioittamaan Regalian perustajaa ja ennustusten kirjoittajaa Bartholomew of Sandwitchiä, mutta tajuaa yhtäkkiä, että tämä on ottanut Regalian haltuun toisilta lajeilta ja tappanut ne lähes sukupuuttoon. Rotilla ja niiden liittolaisilla on ihan yhtä suuri oikeus näihin viljavampiin elinalueisiin ja hyvä syy vihata ihmisiä. Eikä ennustuksissakaan sen puoleen ole mitään järkeä. Ne ovat moniselitteisiä ja tulkittavissa sopimaan melkein mihin tahansa, ja niihin epämääräisiin säkeisiin ihmiset perustavat kaikki päätöksensä.

Minä olen pitänyt Alismaan tarinoista, mutta tämä kirja teki erityisen suuren vaikutuksen. Osittain se voi johtua siitä, että Rottien koodi päättää sarjan. Tarinan päättyminen tuo kirjalle toisenlaisen merkityksen ja luo korkeammat odotukset, kun tietää, että tämä loppuu. Nyt aiheet ovat entistä suurempia. Sarjan aiempien osien teemat kootaan yhteen ja asetetaan ne uuteen mittakaavaan. Ja sitten tapetaan ja tullaan tapetuiksi. Mikään lastenkirja Rottien koodi ei kyllä enää ole! Vai onko se sitten loppujen lopuksi pelkästään huono asia, että taistelu toisten lajien oikeuksien polkemiseksi esitetään varhaisnuorille suorastaan graafisen julmana?

Gangsterimummi: tulevaisuuden klassikko

Posted on

David Walliams: Gangsterimummi. 272 s. Tammi 2016. Kuvitus: Tony Ross.

9789513174873_frontcover_final

Kuvan lähde: Tammen kuvapankki

Luin viimein ensimmäisen Walliamsini. Olen fiilislukija jolla on liian vähän aikaa lukemiseen eikä aina fiilis, aika ja fiilikseen sopiva kirja kohtaa. Joskus siis jää tosi hyviäkin kirjoja lukematta kun ei satu fiilis kohdilleen, ja juuri siksi kaksi aikaisempaakin suomennettua David Walliamsin kirjaa olivat tähän asti roikkuneet minun kirjoittamattomalla lukulistallani.

Mutta Gangsterimummi!

Onneksi tähän kirjaan on satsattu: suomennos on niin toimiva ettei sitä edes tarvitse miettiä (no hei, Jaana Kapari-Jatta!) eikä tekstissä edes ole virheitä kuten useimmissa uusissa lasten tai nuorten romaaneissa tuntuu nykyään olevan. Näiden asioiden luulisi olevan niin perusjuttuja, ettei tarvitsisi mainitakaan! Mutta ei. Minun kunnioitukseni kirjankustantamoita ja niiden tekemää kultuurityötä kohtaan on kyllä viime aikoina laskenut lähes olemattomiin, mutta Gangsterimummissa sentään on laatu kohdillaan. Kieli on värikästä ja huumori toimii niin, ettei tarvitse miettiä, johtuukohan kömpelyys kehnosta alkutekstistä vai suomennoksesta. Edes pieruhuumori ei haiskahda liian väsyneeltä tai kuluneelta!

Nyt joudun juonen suhteen  turvautumaan vain omaan huonoon muistiini, nimittäin palautin Gansterimummin jo kirjastoon kiertoon. Toivottavasti ei kovin pahoja virheitä pääse tulemaan.

11-vuotias Ben käy joka viikko mumminsa luona. Mummi löyhkää kaalilta ja pierulta eikä tee Benin kanssa muuta kuin pelaa joka viikko iänikuista Scrabblea. Mutta Ben ei voi asialle mitään, sillä äidin ja isän on saatava hänet joka viikko pois tieltä, jotta pääsevät sen ainoan asian pariin, joka heille todella on tärkeää. He nimittäin ovat omistaneet elämänsä Tanssi tähtien lailla -tv-ohjelmalle ja käyvät joka perjantai seuraamassa sen kuvauksia.

Joten he dumppaavat Benin mumminsa luo kärsimään joka askeleella kaasua vuotavan mumminsa kuolettavan tylsään seuraan. Joskus, kun Ben oli vielä pieni, mummi kertoi jännittäviä salapoliisitarinoita, mutta nyt Ben on jo liian iso innostuakseen niistä.

Eräänä perjantai-iltana Ben soittaa mummin luota salaa vanhemmilleen ja anelee heitä hakemaan hänet kotiin, sillä hän ei kestäisi enää hetkeäkään. Puhelun jälkeen hän epäilee, että mummi saattoi kuulla ja pahoittaa mielensä, mutta tuskinpa kuitenkaan. Ei mummi varmaan enää kuule kovin hyvin. Mutta pian tämän jälkeen Ben tekee mummin luota aarrelöydön ja hänelle alkaa valjeta mummin tarkoin varjeltu salaisuus: mummi on mestarivaras jota ei ole koskaan saatu kiinni.Mummin luona vierailussa alkaakin olla aivan eri tavalla hohtoa ja Ben löytää mumminsa kanssa jopa vielä paremman yhteyden kuin pienenä. Yhteinen salaisuus ja yhteinen kaikkien aikojen suurin ryöstösuunnitelma toimivat liimana, joka pitää tiukasti yhdessä.

Walliamsille ja Dahlille ominaiseen tapaan aikuiset ovat joko julmia tai välinpitämättömiä tai sitten vähintäänkin omituisia tai säälittävän naurettavia. Tämäntyyppiset kirjat osuvat taitavasti kehitysvaiheeseen, jossa lapsi alkaa herätä siihen, että hän on omasta perheestään ja omista läheisistä aikuisistaan erillinen yksikkö ja oma persoonansa. Lapsi oppii kyseenalaistamaan lapsuudenperheensä totuudet, irrottautuu niistä vähitellen ja kasvaa omaksi itsekseen.

Isovanhemmille saattaa olla vielä vanhempiakin vaikeampaa pysyä kasvamisen kyydissä. Yhteyden säilyminen isovanhempien ja lastenlasten välillä lapsen kasvaessa ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Gansterimummissa yhteyden katkeaminen näyttäytyy aika sydäntäsärkevässä muodossa, sillä mummille Benin viikottaiset vierailut ovat yhä yksi elämän suurimmista iloista, kun taas Benille Scrabble-illat mummin kanssa alkavat olla kidutusta.

Useimmiten tällaisilla tarinoilla ei taida näin onnellista loppua olla, sillä Gangsterimummissa Ben löytää uuden yhteyden ja läheisyydentunteen sekä mummin että vanhempiensa kanssa. Toisaalta harvoinpa kirjat kertovatkaan sitä todennäköisintä tapahtumakulkua, sillä vain todennäköisyyksiin perustuva tarina voisi olla tarkoitukseton epätarina. Lastenkirjan tarinan kaari vaatii sitä, että emotionaalinen dissonanssi helpottuu ja jättää jälkeensä jonkinlaisen toivon.

Yksi miinus kuitenkin Gangsterimummillekin (Varoitus! Nyt tulee spoileri!): aikana, jolloin syövät ovat hyvin yleisiä mutta niiden hoitomenetelmät ovat parantuneet ja kuolleisuus laskenut, on tällainen syövän käsittelytapa lastenkirjassa ongelmallinen. Mummilla on syöpä, mummi kuolee. Noin vain ja sillä selvä. Ikään kuin syöpä nykyäänkin olisi automaattisesti kuolemantuomio.

Gangsterimummista ovat aiemmin bloganneet ainakin Lastenkirjahyllyn Rouva Huu, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista ja  Kirjojen keskellä -blogin Maija.

Ei käy päinsä, Antero!

Posted on

Daisy Hirst: Ei käy päinsä, Antero! 33 s. Lasten keskus 2016.

Lastenkirjastotyötä tekevänä on ollut aika turhauttavaa, että minulla on lapsi, joka ei halua koko ajan uusia ja erilaisia lukuelämyksiä. Teoriassa minulla olisi aivan upea mahdollisuus tutustua yhdessä lapsen kanssa monenlaiseen kirjallisuuteen. Joidenkin lastenkirjojen kohdalla jään miettimään, miten lapsi ottaa ne vastaan. Joskus epäilen, että kirja on kirjoitettu liikaa aikuisia ajatellen eikä lapsilukija tai -kuulija saa tarinasta oikein mitään irti. Joistakin kirjoista taas en pidä itse, mutta haluaisin nähdä, miten lapsi reagoi. Varsinkin isomman lapseni kanssa olen löytänyt monelle kirjalle aivan uudenlaisen merkityksen ja tarkoituksen, kun olen nähnyt millaisia kirjallisia elämyksiä voi saada kirjasta, joka ei ehkä täytä kaikkia laadun ja hyvän maun kriteerejä.

Mutta kuopuksen kanssa ei lähdetäkään löytöretkille vaan luetaan Sannoja ja Teemuja uudestaan ja uudestaan, luetaan kirjoja, joissa on vain tuttuja hahmoja, kirjoja jotka toistavat tuttua kaavaa tai pyörivät pienissä, tutuissa ja arkisissa kuvioissa. Uusia ja varsinkin yhtään kokeilevia kirjoja on melkein mahdotonta saada ujutettua lukurepertuaariin, joten jokainen kirja, jota sekä minä että lapsi jaksamme lukea, on varsinainen aarre.

Meidän uusin aarteemme on sisarusten välisestä viha-rakkaussuhteesta kertova Ei käy päinsä, Antero!

image

Sori. Kuva ei suostu kääntymään. Saattepahan niskajumppaa.

Otussisarukset Natalia ja Antero tulevat yleensä oikein hyvin toimeen, mutta joskus on päiviä, jolloin kaikki menee muutenkin pieleen ja sitten vielä Natalia löytää Anteron syömästä hänen lempikirjaansa. Ei käy päinsä, Antero! Natalia suuttuu Anterolle ja piirtää kuvan, jossa Antero joutuu pyörremyrskyyn ja pedot jahtaavat häntä. Se olisi ihan oikein sellaiselle toisten kirjoja syövälle pikkupedolle! Mutta miltä Nataliasta sitten tuntuu, kun hän luulee, että pikkuveli on oikeasti joutunut myrskyn ja petojen armoille?

Hahmot ovat hyvin yksinkertaisia mutta ilmeikkäitä. Ihastuttavaa, kuinka vähäeleisesti Hirst on saanut ilmaistua Natalian ja Anteron tunnetiloja! Ja kuinka pienillä jutuilla voi esitellä sisarusten välisen asetelman ja siihen liittyvät ristiriidat!  Ensimmäisessä kuvassa on vain onnellinen Natalia sekä äidin ja isän kädet, jotka hypyttävät Nataliaa ilmaan. Mutta sitten on myös Antero: Natalian ilme muuttuu epävarmaksi ja lukijan katse seuraa Natalian katsetta rattaissa luottavaisen näköisenä hymyilevään Anteroon.

image

image

Lopussa Natalia ja Antero ovat taas sovussa, pyytävät toisiltaan epätodellisen kypsästi anteeksi ja siirtyvät suunnittelemaan ja piirtämään uusia yhteisiä seikkailuja, mutta minusta tunteita käsittelevien lastenkirjojen ei aina tarvitse olla kaikilta osin täysin realistisia. Todellisuuden kuvaamisen sijaan on tärkeää myös antaa lapselle keinoja selviytyä ristiriidoista ja oppia tunnetaitoja. Liikaa opettavaisuutta kyllä tunnetaitojen kohdalla vierastan, sillä tunteita ei voi ohjata ulkoisten sääntöjen avulla. Ei käy päinsä, Antero ei onneksi sorru opettamaan oikeita toimintatapoja.

Lasten keskus taitaa olla minun suosikkikustantamoni. Lasten keskuksen julkaisemien kirjojen joukosta ei tarvitse erikseen etsiä helmiä, vaan melkein täytyy erikseen mainita, jos käykin niin, että joku sen kustantamon kirjoista ei olekaan minun mielestäni kovin hyvä.

Kasvissyönnistä vegaaneille ja epävegaaneille

Posted on

Elina Lappalainen: Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? Tammi 2015. 42 s. Kuvitus: Christel Rönns
Ruby Roth: Miksi emme syö eläimiä. Kirja vegaaneista, kasvissyöjistä ja kaikista elävistä olennoista. Aurinkokustannus 2015. 48 s.

image

Nakki lautasella -kirjassa Aleksi on käymässä serkkunsa Emilian luona ja he pääsevät Emilian eläinlääkäri-isän mukana käymään maitotilalla, sikalassa, broileritilalla ja kanalassa. Aluksi Aleksia ei huvita ollenkaan lähteä johonkin haisevaan sikalaan, mutta lopulta kierros tuotantoeläintiloilla osoittautuu mielenkiintoiseksi. On jännittävää kuulla, millaisia lehmät, siat, kanat ja broilerit ovat ja nähdä ja oppia uusia asioita niiden elinkaaresta. 

image

Nakki lautasella perustuu Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirjaa varten keräämään materiaaliin. Siihen nähden Nakki lautasella silittää kyllä lihansyöjiä hyvin myötäkarvaan. Eläinten käyttäminen ihmisten ravinnoksi esitetään hyvin itsestäänselvänä tosiasiana, jota ei kirjan loppua lukuunottamatta paljon kyseenalaisteta. Kirjassa lapset pääsevät tutustumaan tehotuotannon ongelmiin ja siihen, millä tavalla lihaa ja muita eläinperäisiä elintarvikkeita voidaan tuottaa edes vähän eettisemmin ja niin, että eläimet saisivat elää omalle lajilleen ominaista elämää. Itse eläinten tappamisen ja syömisen oikeutusta pohditaan kuitenkin hyvin vähän, sillä kirjan tarkoitus on selvästi kertoa kiihkottomia ja neutraaleita faktoja ilman minkäänlaista aatteellista agendaa. Välillä eläinten olot tai määrä saavat lapset hetkeksi mietteliäälle päälle, mikä ei sekään vielä ole kovin arvolatautunut tilanne. Useimmilla sekasyöjäperheidenkin lapsilla kuitenkin tulee joskus vaihe, jolloin he pohtivat eläinten tappamisen ja lihansyönnin oikeutusta ja ajattelevat, että eivät haluaisi syödä eläimiä. Kirjan lopussa sentään Aleksi miettii, mistä hän voi tietää, onko possu, josta hänen nakkinsa on tehty, elänyt onnellisen elämän.

image

”On tärkeä muistaa, että jokainen eläin on arvokas olento. Sillä on väliä, miten nämä eläimet ovat eläneet.”
”Pitääkö meidän sitten lopettaa lihan syöminen?” Aleksi kysyy.
”Jotkut tekevät niin”, isä vastaa. ”Sinunkin luokallasi on varmaan monta kasvissyöjää. Mutta lihaa voi myös syödä vähemmän. Ja kaupassa on hyvä pysähtyä miettimään, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa.”

Tämän enempää lihansyönnin etiikkaan ei puututa, mutta toisaalta tämä on äärimmäisen hyvä ratkaisu: on tärkeää, että tuotantoeläinten kohtelusta kerrotaan juuri heille, jotka eivät aiemmin ole sillä kovin paljon päätään vaivanneet, ja jotta asia uppoaisi juuri tähän kohderyhmään, on lähestymistavankin oltava sellainen, ettei se aiheuta välitöntä torjuntareaktiota.

image

Miksi emme syö eläimiä taas on jo kirjan alanimekkeessäkin suunnattu vegaaneille ja kasvissyöjille. Siinäkin kerrotaan faktoja eläinten lajinomaisesta käyttäytymisestä ja tehotuotannosta, mutta kuvakirjassa tieto ei tietenkään ole yhtä yksityiskohtaista kuin  Nakki lautasella -tietokirjassa. Miksi emme syö eläimiä keskittyykin pääasiassa arvoihin, etiikkaan ja maailmankatsomukseen. Sen on tarkoitus osua tunteisiin ja herättää empatiaa eläimiä kohtaan. Lisäksi kirjan näkökulma on tekstin vähäisestä määrästä huolimatta laajempi. Ruokavaliovalinnat liitetään koko maapallon luonnon ja eläinten erilaisten elinympäristöjen säilymiseen ja ilmastonmuutokseen. Ehkä näiden asioiden yhteys ei lapsille ihan pelkästään tämän kirjan kautta avaudu, mutta eiköhän niistä asioista sitten muutenkin keskustella niissä perheissä, joissa halutaan lukea lapselle Miksi emme syö eläimiä. Tämän kirjan jälkeen on nimittäin hiukan falskia lähteä enää lapsilta tosiasioita kieltämään.

image

Suurista eroistaan huolimatta Nakki lautasella ja Miksi emme syö eläimiä ovat samalla asialla, mutta niiden kohderyhmä on eri. Nakki lautasella kertoo varovasti ja suomalaiseen sekasyöjävaltavirtaan kuuluvan tunteita kunnioittaen lihan tehotuotannosta. Se herättää hienovaraisesti huomaamaan, että suomalaisen nykyihmisen mieleen iskostettu idyllinen maatalon pihapiirin lämmin tunnelma on todellisuudessa kaukana nykyisestä tuotantoeläinten kohtelusta. Miksi emme syö eläimiä taas on kasvissyöjä- tai vegaaniperheelle ihastuttavan raikas tuulahdus: viimeinkin jotain oikeasti omasta arvomaailmasta käsin eläinten kohtelua katsovaa materiaalia lapsille!  Miksi emme syö eläimiä antaa veganismille hyvin kaikenkattavan, tunteisiin käyvän selityksen. Käsitys maailmasta, ihmisen ja luonnon suhteesta ja etiikasta on laaja ja looginen. Maailma on muutakin kuin mitä me vain omassa arkipäivässämme näemme, ja samoin ihmisen vastuu ulottuu paljon laajemmalle. Jos tappaminen on väärin, se todella on väärin ilman mitään ehtoja.

Rautakoe

Posted on

Holly Black & Cassandra Clare: Rautakoe (Magisterium 1). Otava 2015. 302 s.

Otava verkkokauppa : Magisterium : 9789511271956

Kuvan lähde: Otava

 

Nyt saatiin uusi vahva kilpailija ”mitä lukisin Harry Pottereiden jälkeen” -sarjaan! Spiderwickin kronikoiden takia kyllä oletin, että Rautakoe voisi olla hyvä, mutta ihan mitään tällaista en silti osannut odottaa. En muista aikoihin, jos koskaan Pottereiden jälkeen, lukeneeni kirjaa, jossa olisi näin paljon potentiaalia nousta kansainväliseksi fantasiakirjailmiöksi. Paljon tietysti riippuu jatko-osista, mutta odotan innolla!

”Älä koskaan luota taikuriin. Mitä ikinä teetkin, älä missään tapauksessa luota taikuriin.” Siinä käytännössä kaikki, mitä Callumin isä ikinä on kertonut Callille maagisesta maailmasta. Taikurit tulevat ja vievät pimeisiin käytäviinsä, käyttävät hyväkseen, tekevät kokeitaan eikä heidän heidän käsistään kukaan palaa elävänä. Maagit eivät piittaa kenestäkään tai mistään, ainoastaan omien tutkimustensa edistämisestä. He varastavat lapset perheiltään. He ovat hirviöitä. He tekevät lapsilla kokeita. He ovat syy siihen, että Callin äiti on kuollut. Hänen kuolemansa jälkeen Callin isä on kieltäytynyt olemasta missään tekemisissä maagien ja heidän maailmansa kanssa. Kun maagit lähtevät sotimaan, mitä tapahtuu usein, he eivät piittaa ihmisistä, jotka saavat sen vuoksi surmansa.

Mutta koska Callin vanhemmat ovat maageja ja hänellä todennäköisesti siis itselläänkin on maagisia voimia, hän saa kutsun maagien koulun, Magisteriumin, pääsykokeisiin. Ne on vain mokattava niin pahasti, että sen jälkeen saisi jatkaa tavallista elämäänsä eikä enää koskaan joutuisi vaivaamaan päätään maagien asioilla. Pääsykokeet todella menevät pieleen, vaikkakin vähän eri tavalla kuin Call oli ajatellut.

Pääsykokeessa Callum epäonnistuu täydellisesti, mutta siitä huolimatta elämä ei jatku entisellään. Sinne Call sitten päätyy, maagien tunneleihin, joissa häntä isän mukaan odottaa varma kuolema. Maagiseen elementtien maailmaan tutustuttuaan Callum alkaa kuitenkin olla sitä mieltä, että kaikki ei ehkä ole niin vaarallista kuin isä on kertonut. Mutta isä kertoi myös, että maagit ovat hyviä houkuttelemaan…

Jokainen Magisteriumin oppilas opiskelee oman mestarinsa johdolla muovaamaan maata, ilmaa, vettä ja tulta. Maagit oppivat kävelemään vahingoittumatta laavan halki, tutkimaan meren syvimpiä osia ilman happisäiliöitä, jopa lentämään. Maaginen maailma tuntuu Callista samaan aikaan sekä houkuttelevalta että pelottavalta. Hän on koko ikänsä oppinut pitämään maageja pahoina, mutta nyt hän ei enää olekaan asiasta niin varma.

Opiskelu mestari Rufuksen johdolla osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin hohdokkaaksi. Siinä missä muut ensimmäisen eli rautavuoden maagioppilaat oppivat mitä huimempia temppuja, Call ja muut Rufuksen oppilaat lajittelevat päivästä ja viikosta toiseen hiekkaa jyvä kerrallaan. Hiekkaa ja vain hiekkaa.

Ajan mittaan Callum alkaa silti viihtyä. Magisteriumissa hän on sentään vähän vähemmän friikki kuin sen ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa ikinä hän saa jopa ystäviä. Sellaisia ystäviä, joiden puolesta hän on valmis joutumaan vaikeuksiin ja jotka ovat yhtä lailla valmiita tulemaan apuun, jos Call on pulassa.

Maagien maailmassa on eletty väkinäisen rauhansopimuksen aikaa, mutta kaikki eivät enää usko rauhan säilymiseen. Magisteriumin ympärillä on alkanut liikkua entistä enemmän kaaoksen-riivaamia petoja, mistä epäluuloisimmat ovat päätelleet, että Vihollinen ei ole noudattanut rauhansopimuksen ehtoja vaan ainoastaan kokoaa kaikessa rauhassa entistä suurempaa armeijaa.

Yhteneväisyyksiä Pottereiden kanssa on paljon. Taikamaailman sisäoppilaitokseen matkustaa tässäkin kirjassa itsensä aina erilaiseksi ja hyljeksityksi tuntenut nuori, joka ei tiedä mitään taikamaailmasta, omista taikavoimistaan eikä omasta erityisyydestään. Loppujen lopuksi olennaisimmat yhtymäkohdat ovat kuitenkin tarinan takana olevia psykologisia asetelmia, jotka tekevät tarinasta suuren kertomuksen. Varsinkin pahuutta sekä Harry että Callum joutuvat pohtimaan. Miten vastustaa pahuutta joka ei tule ulkopuolelta vaan on irrottamaton osa omaa persoonaa? Tekeekö jokin selittämätön yhteys pahuuteen ihmisestä itsestäänkin pahan?  Mikä sen lopulta ratkaisee, millainen ihminen on? Voiko ihmisen kohtalo olla etukäteen määrätty? Vai voiko omilla valinnoilla uhmata kohtaloaan?

Rautakoe lähtee synkkyydessä jostain sieltä Harry Potterien nelososan tienoilta, joten Magisteriumissa ei pääse aloittamaan ollenkaan niissä kevyen humoristisissa tunnelmissa, joissa alkupään Pottereissa vielä liikutaan. Mutta se ei toisaalta ole ollenkaan huono juttu, sillä eri tunnelmissa liikkeelle lähtevä tarina luonnollisesti tuntuu vähemmän vanhan toisinnolta. Vaikka yhtymäkohtia tosiaan on paljon, Magisteriumin maailma on kuitenkin ihan omanlaisensa. Mitään muuta negatiivista sanottavaa en Rautakokeesta ole vielä keksinyt kuin sen toimitustyön laatu: kirja on aivan pullollaan kirjoitusvirheitä, ikään kuin käytössä ei olisi ollut edes yksinkertaisintakaan oikolukuohjelmaa. Yhtään heikommassa kirjassa virheiden määrä voisi jo viedä lukuhalut, mutta näin hyvässä kirjassa sen vielä jotenkin sietää.

Kirjavinkkilista kaverin kolmosluokkaliselle

Posted on

Facebookissa kaverit kyselivät lukuvinkkejä 3.-luokkalaisilleen, ja heti kun ehdin asiaan paneutua, totesin että nyt taisi tämä vinkkilista vähän lähteä lapasesta. Fb-keskustelun luonteeseen ei näin pitkä lista sovi, joten laitetaanpa se tänne jemmaan.

Koska lista on tehy ihan tiettyä kolmasluokkalaista, hänen ja hänen perheensä mieltymyksiä ajatellen, se ei ole mikään yleispätevä kolmosluokkalaisen lista.

Mutta tässä näitä: Aloitetaan fantasialla, ja ensimmäisenä omalla kolmasluokkalaisella jo testattuja:

Minun uusi ykkössuosikkini on Holly Blackin ja Cassandra Claren Rautakoe. Spiderwickin kronikoiden pohjalta kyllä osasin odottaa, että tämä voisi olla hyvä, mutta mitään ihan tällaista en odottanut! Tämähän on varteenotettavin mitä-lukea-kun-Potterit-on-luettu -kirja vuosikausiin, tai ehkä ikinä Pottereiden ilmestymisen jälkeen. Kirjoitan Rautakokeesta lähiaikoina vielä ihan erikseenkin. Tämä on synkempi kuin ensimmäiset Potterit, mutta jos ne on jo kaikki luettu, niin sitten varmasti ihan sopiva.
Holly Blackin ja Tony DiTerlizzi Spiderwickin kronikat -sarja tulikin fb:ssa jo ohimennen mainittua. Kirjat ovat ohuita, kuvitettuja ja melko helppolukuisia, mutta siihen nähden toiminta on yllättävän karua. Ei siis ihan niin pienten kirjoja kuin mitä pituudesta ja fontin koosta voisi kuvitella.

Keplo Leutokalma -kirjoista meidän kolmasluokkalainen tykkäsi kovasti, mutta vielä emme ole lukeneet kuin muistaakseni kaksi osaa. Niissä kyllä taistellaan ihan koko ajan, mutta jos se ei äitiä tai lasta haittaa, niin yhden hengen vertaistestiryhmä suosittelee lämpimästi. Jo pelkkä ajatus luurankoetsivästä päähenkilönä tuntui olevan melkein tajunnanräjäyttävä.

Sitten vielä testaamattomia. Siis lapsella testaamattomia, minä olen kyllä nämä lukenut. Suzanne Collinsin Alismaan tarinat -sarjaa aloin lukea alun perin Nälkäpelin innoittamana. Eihän nämä Gregor-kirjat sitten ihan Nälkäpelin veroisia olleet, mutta se on sikäli hyvä, että Nälkäpeliä en vielä kolmasluokkalaisen eteen iskisikään. Alismaan tarinat sopivat jo selvästi nuoremmille. En muista varmaksi, olenko joskus jostain Gregor-kirjasta blogannut, mutta jos en ole, niin se on paha puute. Sen verran verisiä taisteluja näissäkin kuitenkin on, että en ole vielä meidän 9-vuotiaan kanssa näitä lukenut, mutta kohta kyllä aloitetaan. Hyvänen aika, näissähän on vieläpä jättiläislepakoita, jotka ovat ihmisten kumppaneita! Eli meillä ainakin ihan nenä päähän -osastoa.

Reeta Aarnion Maan kätkemät ja sen jatko-osat voisivat myös sopia. Me luimme Pottereiden jälkeen ensimmäisen osan, mutta se oli silloin, yllättävää kyllä, liian jännittävä. Näiden kirjojen maailma on niin lähellä tavallisen suomalaisen koululaisen arkea, että sitä ei ole yhtä helppo ajatella jossain muussa, kaukaisessa ja epätodellisessa maailmassa tapahtuvaksi. Mutta näitäkin voisi jo kokeilla uudestaan.

Diana Wynne Jonesin Noidan veljen haluaisin jo kohta lukea ipanan kanssa, mutta minulla taitaa olla tämän kanssa vähän korkea kynnys aloittaa. Tämä on yksi omien kouluaikojeni suosikki, ja ehkä hiukan tiedostamattani vältän tämän lukemista, kun pelkään, ettei ipana arvostakaan sitä yhtä paljon kuin minä. Noidan veljen kanssa samaan sarjaan kuuluvat muut kirjat on suomennettu vasta tässä 2000-luvulla, mutta niistä en ole pitänyt ihan yhtä paljon. Tietenkään. Olisi varmaan pitänyt saada lukea nekin jo lapsena.

Rick Riordanin Percy Jackson -sarja ja Jacob Greyn Varismiekka ovat hiukan siinä rajoilla, että kannattaako vielä lukea. Percy Jacksoneiden lukemisesta minulla on kyllä sen verran pitkä aika, että en silloin vielä ollenkaan miettinyt niiden sopivuutta omalle lapselle, joka siis silloin oli tyyliin kolmevuotias. Ainakin niissäkin taistellaan melkoisesti, mutta tuskin sen enempää kuin Keplo Leutokalmassakaan. Jos Kreikan mytologiat kiinnostavat, niin nämä varmaan uppoavat. Varismiekassa ei ole muuta karmeaa, paitsi, öö, että päähenkilön vanhemmat ovat kuolleet aika karmealla tavalla hämähäkkilauman kynsissä. Sori, spoileri.

Klassikko-osastolta meidän kolmosluokkalainen on tykännyt kovasti Vernen Salaperäisestä saaresta, Tripodien ajasta ja Hughesin Kolme K – kaupungin valtias -kirjasta. Klassikon määritelmää ehkä vähän joudun nyt venyttämään, mutta nämä kaksi viimeistä ovat minulle henkilökohtaisesti scifi-klassikoita.

Sitten vielä sekalaista listana: jännitystä, huumoria, eläimiä, örkkimörkkejä ja sellaista ihan tavallista vaan:

Apps: Monsterijengi-kirjat (huumoria ja hirviöitä)

Cowell: Näin koulutat lohikäärmeesi ja jatko-osat (huumoria, viikinkejä ja lohikäärmeitä)

Dahl: Jali ja suklaatehdas

Hagmar: Etsiväpartio-kirjat (aika realistista lapset salapoliiseina -jännitystä)

Hirvonen: Tohtori Kalikali (aika paljon kaikkea, vaikea määritellä. Kirjoitinkohan tästä joskus blogiinkin…?)

Horst: Salamanterin arvoitus (aika realistista lapset salapoliiseina -jännitystä)

Itkonen: Sirkusjuna saapuu (terveisiä Absurdistanista!)

Krekelä: Hurjalinna (synkeänsävyinen mutta oikeastaan vanhanaikaisen kiltti noitasatu)

Kuhn: Miten herra Yrmäs Korttelikyylääjä joutui kauhukääkkien kaksintaisteluun ja maailma melkein muuttui ruusunpunaiseksi (huumoria, tästä löytyy blogin kätköistä jostain vähän lisääkin tietoa)

Lehtinen: Sirkuskoira Rico (sirkusta, koiria ja jännitystä)

Lindo: Villirilli Manolito (huumoria)

Lipasti: Viikinkisolmu (historiaa)

Martin: Kauhukartano-kirjat (huumoria ja hirviöitä)

Nesbo: Tohtori Proktori -kirjat (huumoria, seikkailua ja aikamatkailua)

Onkeli: Ahmattien yö (kekriperinnettä ja hirviöitä)

Parkkinen: Korppi-kirjat (eläimiä, huumoria ja kieli-ilotulitusta)

Reeve: Buster Bayliss -kirjat (huumoria, älyttömyyttä ja hirviöitä)

Sihvola: Muskelimummo (huumoria)

Walldén: Ruben-kirjat (salaperäistä jännitystä ja huumoria)

Veirto: Henkka & Kivimutka -kirjat (huumoria, kaveriporukan pölhöilyä ja vähän salapoliisitoimintaakin)

Vuosi 2015

Posted on

Viime vuonna minun yleisfiilikseni lasten- ja nuortenkirjojen lukemiseen oli, että ei vaan ole aikaa. Ei ehdi eikä aina jaksa. Illat kotona töiden jälkeen ovat täynnä touhua ja ääntä ja vaatimuksia. Aivotoiminta pysähtyy suunnilleen samoihin aikoihin tai jo vähän ennen kuin saan lapset nukkumaan. Lukeminen ei etene eikä ole niitä rauhallisia hetkiä, jolloin voisi jostain kirjasta blogatakin.

Alkuvuodesta yritin pitää listaa lukemistani kirjoista, mutta heti alkuun juutuin siihen, että en oikeasti ollut ihan kaikkia ”lukemiani” kirjoja lukenut kokonaan. Monia kirjoja luin ääneen lapselleni, ja koska minä en aina ehtinyt olla äänikirjana, niitä luki aina välillä joku muukin ja minulta jäi välistä kokonaisia lukuja. Eihän sellaisia kirjoja voi laittaa lukemiensa kirjojen listalle! Liian hitaasti karttuva lista alkoi tuntua lähinnä masentavalta. Painukoon hiiteen koko lista. Hmph. Kuka niitä tarvitsee.

No, kyllähän minä siitä huolimatta jotain listaa välillä kirjoitin. Vähän sellaista listaa, jossa nyt oli edes jotain. Mitään täydellistä listaa en edes yrittänyt.

Hyvä että yritin edes jotain. Nyt vuodenvaihteessa sain harvinaislaatuisen energiapiikin ja päätin kerätä muististani ja muista tiedostoistani täydennystä tuohon epätäydelliseen listaan. Ja huh, ihanko oikeasti olen ajatellut, että en ole ehtinyt lukea mitään! Listahan on pitkä kuin nälkävuosi, eikä se missään tapauksessa vieläkään ole täydellinen!

Taitaa olla niin, että olen käyttänyt kirja-aikani nimenomaan siihen lukemiseen. Kirjojen miettimiseen, niiden analysointiin ja niistä kirjoittamiseen ei ole jäänyt aikaa. Tai ei, ei varmaan ole kyse vain ajasta. Analysointi ja kirjoittaminen vaativat vielä lukemistakin enemmän pysähtymistä, kykyä (ja mahdollisuutta!) vain olla hetkessä.

 

Hurjalinna

Posted on

Katja Krekelä: Hurjalinna. Tammi 2015. 174 s. Kuvitus: Riikka Jäntti
image

Venkura saa lähtöpassit neiti Frikadellin luota. Viidessä päivässä on jo käynyt selväksi, ettei Venkura todellakaan tiedä, miten kiillotetaan lusikoita tai leivotaan pikkuleipiä.  Niin siinä aina käy. Joskus hänen käsketään häipyä hyvä sään aikana, joskus kerätä luunsa, mutta olivatpa sanat mitkä hyvänsä, ne tarkoittavat samaa: Hänestä halutaan päästä eroon. Hän ei kuulu minnekään.

Mutta kun Venkura kuulee synkkämaineisesta Hurjalinnasta, jonne kukaan Viirastuksen kaupunkilaisista ei tietenkään ole koskaan jalallaan astunut, hän tietää, että juuri sinne hän aikoo mennä. Hän ei pelkää aavemaisia ulinoita eikä tarinoita jostain hirveästä oliosta joka puree jokaista, joka kuvitteleekaan lähestyvänsä Hurjalinnaa ja sen edessä olevaa kalmistoa. Jos jossain on jotain, jota hänen ei haluta näkevän, juuri sen hän haluaa nähdä. Ja jos valkoinen rotta, jolla on silmälappu, kaivaa jotain salamyhkäisesti maahan, se on varmasti jotain, mitä hän haluaa saada käsiinsä.

Hahmogalleria on sopivan suppea ja hahmot ovat kiinnostavia. Päähenkilö Venkura on tyttö, jota ei määräillä. Hän on äkkipikainen ja epäkohtelias, ilkikurinen ja uppiniskainen, mutta pohjimmiltaan yksinäinen lapsi. Viirastuksen kaupungista hän kaikesta varastelustaan ja äksyilystään huolimatta löytää avukseen kaksi poikaa, karamellimestarin pojan Herkon ja tämän älypääkaverin Mekrin. Heidän avullaan Venkura lopulta selvittää sekä Hurjalinnan salaperäiset ongelmat että oman erilaisuutensa salaisuuden. Itsensä ja oman paikkansa löytämisestä ja erilaisuuden hyväksymisestä ei varmasti koskaan ole liikaa tarinoita, sillä näistä aiheista käytännössä jokainen löytää jotain, joka koskettaa omaa elämää.
image

Sain kirjasta ennen lukemista käsityksen, että se olisi oikeasti “hurja” tai vähän pelottavampi, mutta oikeastaan se on pikkuisen tavallista tummasävyisemmin kuvitettu satu. Pahuuden aste on jossain siellä Ryöväri Hurjahangan tasolla: noita on hirveän pelottava, vaikka koko kirjan aikana hän ei oikeastaan tee mitään, mikä olisi pelottavaa. Mutta Hurjalinnan maailma on kiehtova: siinä on jotain steampunkia. Sellaista kevyttä, alle kouluikäisillekin sopivaa steampunkia. Maailma on vanhanaikainen ja ihastuttava. Minusta on tosi kiva, että tällainen kirja on olemassa! Tällainen synkemmän näköinen, hiukan goottilainen, kuvamaailma vetoaa nykyään yhä pienempiin lapsiin, mutta heille itse tarina saa edelleen olla kohtuullisen hyvässä, yksinkertaisessa ja vanhanaikaisessa satumaailmassa. Hurjemman visuaalisen ilmeen ansiosta koululaisetkaan eivät ihan heti tuomitse Hurjalinnaa liian lapselliseksi.
image

Riikka Jäntin kuvitus on toisaalta upea ja synkeänkaunis, mutta jotenkin epätasainen. Osa kuvituksesta on keskeneräisen oloista eivätkä kuvat aina muodosta tasapainoista kokonaisuutta. Erityisesti ihmishahmot näyttävät hiukan persoonattomilta muuten hienopiirteisessä ja vivahteikkaassa ympäristössä. Mutta siitä huolimatta kuvitus toimii ja rakentaa tarinan tunnelman juuri sopivaksi.